Puuduttavaa

Jumalauta, että on puudattavaa muuten lisätä teksteihin tägejä tonne alas... Kun kännykästä kirjoittaessa niitä ei saa lisättyä, niin ne pitää laittaa jälkikäteen. Hah...

Jepujee

Tänään ei huvita kirjoittaa yhtään, kun olen kirjoitellut koko päivän työjuttuja. Tai siis kokopäivä on minun tapauksessani 4 tuntia. ;) Äskön kävin juuri käppäilemässä 1,5 kilometriä. Ihana on keli edelleen. Odottelen innolla jo tiistaita, kun on fyssari. Saas nähdä, mitä hän tällä kertaa on meitsille keksinyt. Ainakin lisää harjoitteita on kai luvassa. Täytyy myöhemmin pistää puhelimesta myös yksi kuva, mikä tarttui mukaani taas matkalta.

Himo

Taas se iski. Suunnaton suklaan himo. Muistin saaneeni vuosia sitten joululahjaksi suklaisen Monopoli-pelin ja ei muuta kuin kelmut pois ja kimppuun. Puoli vuotta vanhentuneiksi, oikein hyviä olivat.

No, jätin vähän huomisellekin... Mutta hauska idea lahjana tuo suklainen Monopoli.

Todistetusti elossa (ja syömässä)

Niin, tässä todistusaineistoa, että olin ulkona syömässä. Ja illalla käytiin siskon kanssa vielä Hervannan kirjastossa.

Automatkaa 20 min ees-taas ja niska kesti todella hyvin... :) Vähän tuli hönö olo tärinästä mutta se meni ohi...

Kuvia iltakävelyltä

Hienoa on maisema Suomessa syksylläkin. Voi kaamee, talvi vähän pelottaa. Toivottavasti tasapaino on silloin paremmassa kunnossa tai kuolema tulee.

Do not eat

Avasin uuden Probiootti-purkin ja siellä oli tällainen nappula sisällä. Kymmenen kertaa isompi kuin kapselit ja pyöreä, ja siinä luki Do not eat. Ai että se maistui hyvältä kahvin kanssa. Vähän jäi kurkkuun kiinni... Hah, ei vaan. ;)

Mikä toi oikein on? Joku säilyvyysjuttu vai?

Ps. JOGE ei sovi kahviin. Testasin just. ;) Liukenee kyllä mutta maistuu maitohappobakteereille, joita pienenä joutui ripulin kourissa vetää.

Vai en muka käy ihmisten ilmoilla?!

Kaverit oli sitä mieltä, etten käy riittävästi ulkona ja näe elämää (siitähän se onkin kiinni, että en 'halua' käydä, just joo), niin lähdin sitten heti tänään miekkosen kanssa ruokkikselle ulos.

Ilma oli kuin morsian, niinkuin takapihalta otetusta puukuvasta näkyy!

Ja hei, tsiigatkaas, mikä taskupysäköinti (valkoinen auto). Ei huono siihen nähden, että pään kääntö on vielä rajoittunutta ja muutenkin vähän hakee!

Nyt back to work. Yritän myydä artikkelia whiplashista yhteen lehteen. Soittotreffit päätoimittajan kanssa odottaa! ;)

Kivaa päivää!

Kiva kiva päivä

Sain vihdoin yhden artikkelin kirjoitettua, jonka tekoa olen siirtänyt haaverin takia kohta 5 kuukautta. Tänään väänsin sen loppuun! Lisäksi sain tehtyä web-sivutekstit asiakkaalle. Tuotan siis työkseni paitsi markkinointipalveluita myös sisältöä/tekstiä.

Kummasti sitä vaan jaksaa, kun on pakko. Niin fyssarikin sanoi, että kun ihmisen on pakko tehdä, niin se tekee. Ei se varmaan ihan kaikkiin päde mutta suurimpaan osaan.

Istuin koneella tänään huikeat 6 tuntia ja illalla frendit tuli kylään, niin 2 tuntia lisää. Kiva oli nähdä heitäkin, kun ei täältä omasta mökistä hirveästi vielä pysty ulostautumaan. Ihan pieniä hetkiä on tullut istuttua kaffilassa, välillä käytyä toimistolla ja tietty lenkillä mutta siinä se onkin sitten. Niin kauan kun toi niska valskaa ja elämä tuntuu 'päättömältä', ei julkiset paikat houkuttele. Mutta hiljalleen elämä voittaa ja sitä uskaltaa enemmän ja enemmän.

Siskokin tulloo huomenna tänne Helsingistä ja lähdetään yhdessä vesikäveleen uimahalliin. :) Vikan kerran käytiin molemmat 7.8, eli ihan liian pitkä aika on mennyt tässä välissä!

Perjantaista eteenpäin alan käydä altaalla tossa läheisessä hotlassa! Törkeää riistoa, 6 e kerta, kun Lahdessa neuvottelin sen 3 e kerta. Ei tässä liiemmin rahaa ole nytkään, mutta onneksi pystyy hiljalleen taas alkaa kirjoitella juttuja lisätienestinä. Marraskuun loppuun asti saan vielä osapäivärahaakin Kelasta (max 72 päivää) kai. Vähän jännää, mitä sit käy... Pitäis olla 'taloudellisesti' työkykyinen tai jäädä täysin saikulle. Hmm... Huonot on vaihtoehdot.

Mutta siitä tulee hyvä setti, kun painaa ensin 500 m sinne, polkee ja tulee takas. Sit lepoa ja eikun jalkeille taas.

Periaatepäätös aktiivisuudesta

Paljon on ihmetelty, mistä meitsillä tulee energiaa tehdä kaikki se, mitä haluaa ja olen miettinyt sitä itsekin. Ehkä se vaikuttaa, että oon vasta 27 ja toisaalta mulla on aina ollut energiaa kahden ihmisen verran. ;-) Nyt on vaan puolikkaan. Oon todennut, että kun haluaa tehdä, niin sitä vaan jaksaakin ihan eri tavalla. Ja mitä enemmän tekee, sitä enemmän jaksaa. Aina vähän kerrallaan oon lisännyt jalkeilla olon määrää ja puuhastelua.

Kun olin maannut 3 kuukautta ensin sängyssä, niin vaan päätin, että nyt riittää. Tästä on tultava loppu, mahdollisimman pian!Nousin ylös, vaikka kuin huippas ja väsytti ja aloin tekeen niitä 10. metrin 'kävelylenkkejä'.

Koko kesän kävin siskon kanssa järvessä polkemassa vettä, sain tehdä sitä vain 10 minuuttia. Joka helvetin päivä. Yleensä mentiin autolla, niin että toinen ajoi sinne ja toinen takaisin. Ihan sama satoi tai paistoi. Välillä äiti heitti, kun asuin kotona melkein 2 kuukautta. Tuli käytyä pipo päässä kylmällä, hirveellä helteellä jne. Ei kelillä väliä.

Siitä sitä energiaa alkoi sitten tulla lisää, kun tajus, että pääsee jo vähän ylös. Ja oon joka päivä vaan lisännyt ja lisännyt rasitusta, siedättäen aina vähän oman jaksamisen yli. Vaikka olo tuntuu pahalta, niin se menee kyllä ohi, kun lepää. Ja mua ei jostain syystä väsytä. Outoa kai?! Lepoa toki tarttee mutta sitten vaan takaisin jalkeille.

Fyssarikin sanoi ihan suoraan, että jossen vaan nouse ja ala mennä, niin ei tästä tokene. Mutta ekat kuukaudet hän käski elää kuin etana. Niinpä oon tahdonvoimalla (siitä myös nimimerkkini) lähtenyt liikkeelle ja pakottanut itseni elämään niin paljon kuin jaksan.

Vesikävelystä oon nyt pitänyt taukoa ja sen huomaa. Kaikki paikat jumissa. Onneksi sain nyt neuvoteltua erikoisluvan kulman takana olevaan hotelliin ja pääsen sinne altaalle jatkossa käveleen.

Ei tunnu niis pahalta, kun ensin ajaa 3 km:a uimahalliin, säätää siellä huimauksen kanssa ja sitten olla se 15 min ja häippästä. Autolla oon itse kulkenut fyssarillekin. Aluksi olin kyllä varsinainen hazardi liikenteessä mutta nyt kun pää kääntyy ja ei huippaa päästä, niin liikun jo sujuvasti.

Jumppia en saakaan vielä tehdä, mitä nyt allasta ja kävelyä, kaulan koukistajia ja muita hermoja mobilisoivia liikkeitä.

Mutta vastaus on: Tahdonvoimalla.
Oon vaan päättänyt, että en halua joutua tappamaan itseäni ja täysin niskavammoisena en elä, joten on pakko parantua. Ü

Kaveri parani - ilouutinen

Niin joo, unohtui sanoa viime tekstissä: kaveri parani. Mutta kyllä siinä kesti. Vaikka sillä oli kaikki mahdollinen hajalla (hermot, nivelsiteet, välilevyvamma ja psyyke lopulta), niin elämänhalu oli niin kova, että se tuli kuntoon.

Toki silläkin on niitä höntsä-päiviä edelleen, ettei parane nousta sängystä, mutta aika harvoin.

Liikuntavinkkejä?

Tulipa tässä mieleen, kun on istunut koneella hommissa taas 3 tuntia, että millä liikunnalla te muut pidätte itsenne kuosissa? Itse olen havainnut vesikävelyn hyväksi mutta kun ei sinnekään jaksa joka päivä lähteä. Kävelykin on ihan jees mutta kun tuo yksi niskanikaman nivelside on löysä, niin se ei ihan hirveesti houkuttele 'keikkumaan' tonne lenkkipolulle. Ü

Suklaan ja ranskisten himo

Jos en tietäis, ettei näin ole, niin luulisin olevani raskaana. Iskee ihan törkeä himo ranskalaisiin ja suklaahan.

Suklaahimo meni niin pitkälle, että minä - niskavammainen - pengoin kaikki keittiön laatikot. Ja vihdoin: alimmaisen laatikon takaa, mihin kaikki tavaratkin tippuvat, löytyi kaksi joulusuklaapalloa käärepapereissa. Nuuhkaisen perusteella kunnossa.

Ei muuta kuin kitaan vaan!

Ranskalaishimosta pääsin vetämällä pari näkkäriä. Kuvittelin sen olevan ranskalaiset. Aika köyhää, tiedän...

Rinkarangan kierto/ OHJE ja vesikävely

Puhuttiin tossa kaverin kanssa puhelimessa. Siis SEN frendin, joka kärsi whiplashistä 3 vuotta. Todettiin, että molemmilla oli täysin samat oireet: koko ranka jumissa, tasapaino päin persiettä, ei nähny, kuullut tai tajunnut mitään jne. Lisäksi oli vielä autonomisen hermoston toimintahäiriö.

Sitten pikkuhiljaa olo alkoi parantua ekan 6 kk:n p. ja keikkui pitkään siinä ja hilkulla, että oli terve-sairas vuorotellen. Frendilläni kesti toi vaihe 2,5 vuotta. Argh.
Itselläni on tota siis edelleen, vasta 6 kk onnettomuudesta.

Kaveri kysyi rangan jumin syytä. Se on yksinkertainen: hermokudos/kalvot, jotka venähtää koko selkäytimen matkalta, kun pää tekee piiskaniskumaisesti nopean liikkeen ja 'vetäsee koko sukkaa', vetää putken jumiin. Logic.

Tähän auttaa rinkarangan kierrot, mitä voi kaikki tehdä. Siis ihan terveetkin.

OHJEET ALKUASENTOON:
Kädet ristiin poskille etusormet ylhäällä, hartiat rennoiks roikkumaan, kovalle tuolille istuun, jalat 90 asteen kulmaan ja kuvittelee, että kääntää 'koko putkea' sivuttain.

Niska/pää EI saa kääntyä erikseen, vaan koko kroppa tekee liikkeen.

HITAASTI!

Ja kääntöa ei saa tehdä yhtään enempää kun menee. Aluksi ei ehkä mene milliäkään, tiedän.

EI VÄKISIN!

Heti, jos tulee hiki tai hengästyminen (eli autonominen hermosto hepaa!), on tehnyt liikaa tai liian kovaa.

TOINEN VINKKI:
Vesikävely.

EI JUOKSU.

Altaassa n. 15 min/pvä.

Tarkoitus ei ole hikeentyä. Vyö päälle vaan ja ei muuta kuin käveleen.

Kuvittelet ittes kahden seinän väliin ja käppäät polvea korkealle nostamatta.

RAUHASSA.

Ihan ihan vähän vaan jalka liikkuu. Se mobisoi neuraalikudosta tosi hyvin. Ihan ihmisen perusliike kun on...

Ps. Kun itse menin fyssarille, ei kääntynyt ranka milliäkään. 6 kk:n hinkkaamisen jälkeen kääntyy normaalisti. Toki riippuu päivästä/rasituksesta, ja aina joku osa jumittaa, mutta kääntyy kuitenkin. Tosta on sitten vaikeutettukin versio, jota nyt saan tehdä. Noita kuulemma tuun hinkkaan koko elämän.

Että sillä viisii.

Kuin te teette sen?

Oon huomannut kehon olevan niin paljon paremmassa kunnossa, kun en stressaa. Mutta miten ihmeessä pitää pää koossa tässä vaiheessa, kun on ollut kohta 6 kuukautta sairas ja vieläkään ei ole ollut yhtään tervettä päivää.

Sitten kun murehtii sitä omaa pahaa oloaan kuitenkin joka päivä ja itkee välillä silmät päästä, niin voi olla varma, että keho vetää vielä enemmän tukkoon.

Tämän päivän saldo/ Annikin puutalot

Annikin korttelit Puu-Tammelassa rakennettiin 1920. Kulttuuritapahtumia siellä on järkätty vuodesta 2001.

Lenkillä olen usein pohtinut, mitä sisäpihalla on ja tänään menin katsomaan. Kävimme exän kanssa kaffilla sisäpihalla, kun läheinen kahvila oli jo kiinni. Otin himasta kupposet mukaan ja eikun menoks. Hienolta näytti Annikin sisäpiha. Täytyy piipahtaa uudestaan, kun on joskus terve!

Niskan lepuutuspäivien huonot puolet

Karseeta kuunnella, kun naapurissa hakataan vaimoa ja henkisesti pahoinpidellään lasta. Etenkin viikonloput ja jotkut arkiaamut on sydäntäriipisiä.

Olen kerran soittanut poliisit mutta kun kyseessä on perinteinen tapaus - nainen on jo niin uhri, ettei välitä käräyttää miestä- niin samapa tuo. Ja kun mies tietää poliiseista, hakkaus vaan yltyy.

Kaava on tuttu: ensin vanhemmat riitelee, sitten isi kaataa kirjahyllyn tms., lapsi alkaa huutaa 'isi älä', isi suuttuu lapsen huudosta, äiti menee väliin ja saa turpiin. Sitten isi lähtee vanhalle Opelilla renkaat vinkuen pois ja äiti jää itkeen ja lapsi leikkiin.

Menee hetki, lapsi alkaa leikkiä aivan omituisia leikkejä äitin kanssa (saa mm. huutaa, kirkua ja meuhkata kun sekopää), kun äiti hyvittelee lapselle 'ei isi ole paha, isi on vaan huonolla tuulella/väsynyt - milloin mitäkin'.

Karmeeta kuunneltavaa! Pahinta on, että naapurit tietää, että me kuullaan kaikki ja onkin aika ahdistava tunnelma yleensä samassa hississä... Ja piru, kun ei vaan pysty tekeen mitään, kun nainen itse ei enää pysty tekemään mitään.

Perässähiihtelijä ajattelee

Kaikista pahinta tässä on seurata vierestä, kun muut menee ja elää elämäänsä ja itse oot kuollut kotiin/sänkyyn. Muut elää parasta aikaa, nuoruuttaan, ja itse oot teknisesti hengissä mutta henkisesti kuollut. Eihän ihmisellä ole mitään tässä vaiheessa, kun siltä on viety mahdollisuus liikkua, nähdä ystäviä, kyky harrastaa/matkustaa ja tehdä kaikkea kivaa, kuten nyt toteuttaa itseään.

Kaikki aina sanoo, että nauti pienistä jutuista, mutta niinhän sitä nauttiikin, mutta kyllä mulla nälkä kasvaa syödessä. Ei ne pihlajanmarjat tai syksyn lehdet lenkkipolulla loppuelämän iloiksi riitä.

Ainakin itse oon tehnyt sen päätöksen, että jos en saa elämääni takaisin edes jossain muodossa, niin sit se moikat ja hiippakunnan vaihto. Ei tänne olla tultu kärsimään, vaan nauttimaan elämästä. Mutta milläs nautit, kun et voi tehä mitään? Mulle se, että on hengissä tässä tilassa, on paljon karmeempi vaihtoehto, kuin että olisin kuollut. Ei elämä maistu miltään näin totaalisella vajaateholla.

Kun kaikki aina sanoo, että oisit onnellinen, ettet kuollut, niin mulla on tapana vastata: että jos oisit mun tilassa, niin saattaisit olla hieman eri mieltä. Sellaista helvettiä mä elän.

On paljon pahempaa olla kuollut elossa, kuin kuollut, haudattu ja hoidettu pois. Nythän elämä on jatkuvaa itsensä kiduttamista ja muiden satuttamista, kun itsellään on niin paha mieli kaikesta. Kyllä sitä jaksaa aina tsempata joka päivä, ettei nyt katolta hyppää mutta en mä koko elämääni näin aio elää. Edelleen, vaikka olen paljon terveempi, mietin aina joka aamu, kun avaan silmäni tai iltaisin, kun suljen ne, että millainenkohan päivä tästä tulee tai onkohan huominen yhtä paska, kun tämä päivä.

En ole vielä kertakaan herännyt niin, että 'jesh, perkele mä oon hengissä, vähän hienoo, etten ole kuollut'. Jos joku vois luvata, että tuun paranemaan tästä vaikka 95-prosenttisesti, niin tilanne ois ihan toinen. Nyt kun kukaan ei voi kuitenkaan ennustaa tulevaa, niin ei tässä nyt hirveitä bileitä voi pitää!

Mä en ees muista, milloin viimeksi olisin elänyt koko päivän nauttien, iloisen ja innostuen jostain. Käytännössä elämä on nyt sitä, että tuhlaa vaan aikaa ja odottaa ens kesää, jotta voi tehdä päätöksen siitä, kannattaako elämän tuhlausta jatkaa elossa.

Jossen ens kesänä ole kunnossa, niin sitten voi vähän jo alkaa heittää toivon menemään. Toki paranemista varmaan tapahtuu koko elämän mutta ei nämä päivät tällaisena maistu miltään ja mieluummin siitä sit luopuu kokonaan, kun kärsii seuraavat 40 vuotta.

Kärsimys on huomattavasti pahempi vaihtoehto, kuin kuolema. Itse ainakin oon ihminen, joka ei vaan suostu jäämään 'täysin terveenä täysin vammaisena' tänne eleleen.

Mutta takas aiheeseen, silloin sitä tulee niin katkeraksi, kun toinen huikkaa heipat ja lähtee milloin mihinkin. Etenkin tällaiset päivät, kun se toinen lähtee juoksukisoihin tai käy iltaisin lenkillä, vituttaa eniten. Ja ne on sille toiselle ihan perusrutiinia. Ei sen tartte miettiä, voiko se lähteä, se vaan lähtee. Se elää, sä et.
.
Sitä aina alkaa funtsia, että osaakohan se ees nauttia siitä, että se voi tehdä noita asioita ja toisaalta ite ajattelee, että pystyyköhän sitä enää koskaan ottamaan askeltakaan normaalisti ja että tajuukohan se toinen ollenkaan, kuinka paljon se sattuu vierestä kuolleena katsella, kun elävät pitää hauskaa ja yrittää sit iloisesti toivottaa 'hauskat kisat' tai 'pidä kivaa saunaillassa'.

Sit seuraava ajatus onkin, että toivottavasti toi joutuu kärsiin jostain muusta joskus ja mä lähden joka päivä mun normaaleihin rutiineihin toivottaen iloisesti moikat ja tiedän mielessäni, kuinka paljon sitä toista sattuu, kun se makaa sängyssä vankina.

Mut näin se menee - katkeruus siitä, mitä ei ittellään ole, on yllättävän suurta. Elämästä tulee tosi arvokas vasta kun menettää. Kaikilla tätä sairastavilla on varmasti omakohtaiset havainnot aiheesta!

Kielletyt kotityöt

Tuli just mieleen, että onpas niitä paljon:
- tiskaus - toivotonta, ei kestä alakaularanka
- imurointi - ei pysty nostaa imuria
- rikkaharjaus - ei voi kumahtua, et näkis mis on roskat. Impalla voi roiskia vähän sinne tänne. ;)
- kaupassa käynti - never! Pystyn kantaan puolen litran maidon kerralla
- pölyt - sattuu muutenkin kuiviin silmiin
- ompeluhommat - ei voi katsoa, mihin ajelee. Tulee Singeriä käteen. ;)

Ps. Siskon, jolla on sama vika, kans just mietittiin, et pitäskö perustaa mattojentamppaus ja rikkaruohojen trimmausfirma? Sais hartiat kyytiä!!! Buah-ah-ah-ah. ;)

Pps. Lyhyestä virsi kaunis: jollei ois ukko-kultaa, kuolisin nälkään tai hukkuisin paskaan tai saisin homemyrkytyksen.

Miten te yksinasuvat pärjäätte?

Surusilmä

Surusilmä kirjoitit hyvin. Keho ei vaan kestä - vielä. Täytyy ottaa rennosti ja täysin kropan ehdoilla. Se onkin tän jutun hyvä puoli, et se rauhoittaa mun ennen hektistä elämää.

Ja oon kyllä huomannut, että ihan hirveetä stressiä ei kannata ottaa, kun se kostautuu. Sen kyllä huomaa, että kun aloitti duunit, niin kroppa veti täysin jumiin.

Kyllä nyt parin viikon päästä on parempi mut aikas nihkeetä se tykkää tosta istumisesta. Staattisuus lienee se pahin ja täytyy vaan yrittää ottaa easysti. No, onneks keho kertoo, kun on aika lopettaa!

Siitä ei ole epäilystäkään. ;) Ennen se oli 1 h koneella, 8 lepoa. Nyt se on sentään 5 h koneella, 2 lepoa. Et hiljalleen!

Kokonaisuus

Ei se fyssari huijannut, kun selitti, että retkahdus ei koske vaan niskaa vaan koko selkäydintä ja vähän aivojakin. Kun tekee just tota peban kohotusta tai muuten vaan supistelee (treeninä) pakaroita, niin se tuntuu suoraan päässä ja niskassa. Hah!

Se fyssarin vertaus siitä sukasta oli hyvä: kun sä vetäset yläpäästä, niin koko sukkahan siinä venähtää ihan pohjia myöten! Totta. Totta. Tossa valossa on loogista, että CST-terapeutit 'kuuntelee' koko kehon läpi ja hoitaa koko kehoa!