Periaatteista luopuminen

Sain erinomaisia neuvoja fyssarilta jälleen viime kerralla. Tai oikeastaan ei ne mitään neuvoja ollut, vaan enemmän fiksua keskustelua, josta yritän poimia järkevät itseäni hyödyttävät pointit. Fyssarini on niin rautainen ammattilainen, että hän lienee mieheni, perheeni ja muutaman ystäväni lisäksi ainoa, jota jaksan oikeasti kuunnella ja vielä noudattaa saamiani vinkkejä. Kai se on sitä, että vain nämä muutamat ihmiset oikeasti tuntevat minut. Monet vain luulee tuntevansa, ja antavat sitten vinkkejä sillä perusteella. Ja nehän kaikuu kuin kuuroille korville.

Näistä puhuttiin:

1. Saavutettu rasituskestävyys on pystyttävä pitämään, ja mielellään myös lisäämään, vaikka puolipakolla.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vaikka kunto ei parane lineaarisesti, niin olen lisännyt rasituskestävyyttä (=harjoitteita ja tekemistä) säännöllisesti. Todellisuudessa saavutettu kunto pysyy sitä paremmin, mitä enemmän maltan mennä tutkan alla. Eli jos on kipuja tai hermosto kierroksilla, silloin pitää himmata, eikä pistää lisää vauhtia. Lisäksi pitäisi ymmärtää, että kivut ja aistiherkkyydet on aina merkki siitä, että nyt mennään liian kovaa. Niitä ei saa sivuuttaa, eikä niihin saa totutella.

Ajatus siitä, että voin hyvin, kun siedän kipua, on pelkkää paskaa ja itsensä kusetusta.
Kuntoutuminen ei ole tehokasta, jos pidennän joka viikko stepperiaikaa, tuplaan koukistajamäärät ja lisää elämää, vaikka keho ei pysyisi perässä. Aikaa vastaan ei voi kilpailla. Keho ei kestä, vaikka psyyke kestää. Jos määriä haluaa lisätä, puhutaan mieluummin kuukausista kuin viikoista ja silloinkin hillitysti.

2. Saavutettu kunto pysyy.

Ei se pysy. Paranemista tapahtuu aaltoillen. 2 askelta eteen, 1 taakse ja faktaa ei voi kieltää. Osittain tämä liittyy ekaan kohtaan. Kunto pysyy, jos tajuaa ottaa riittävän rauhassa. Jos vetää ylirasitukselle, hommaa hyppää takapakkia useamman levelin. Ja mitä enemmän pitää saavutettua kuntoa väkisin, sitä varmemmin homma romahtaa.

3. Jossei ole parantunut kahteen vuoteen, ei paranekaan.

Kuulemma täyttä bullshittiä. Ihmiskeho korjaantuu ikuisesti ja tasapainottelee koko elämän ajan. Ja mitä pidempään ongelma on vallinnut, sitä kauemmin kestää myös korjaantuminen. Neurologin höpötykset kahden vuoden dediksestä saa unohtaa. Vaikka paraneminen on nopeaa ensimmäisinä vuosina, ei se siihen lopu.

4. Kevyt puuhastelu koneella tai kotiaskareiden kanssa ei ole työtä.

Ai ei vai? Kuulemma mun luovuudella, ajatustahdilla ja älykkyydellä tiskaus tai perseen pyyhkiminenkin on työtä. Oon tästä lausahduksesta suht ylpeä... ;) Ja onhan se totta, että harvoin käyn vessassa kehittämättä matkalla muutamaa innovaatiota tai funtsimalla, millaiset vessat mun privauimahalliin sit tulee. Myös tiskatessa tulee kehiteltyä erinäisiä toimintoa nopeuttavia prosesseja, apuvälineitä yms. That's me!

5. Kyllä muut ymmärtää ja elämä jatkuu samanlaisena kuin ennenkin.

Ei ne ymmärrä, eikä kuulemma jatku. Muut ei muutu minun muutokseni tahdissa, ja se on vain tajuttava. Ja vain pieni osa ymmärtää, läheisimmät ja itsekin sairastaneet. Loput luulee ymmärtävänsä tai uskottelee minulle, että he ymmärtää. Ja suurinta osaa ei edes kiinnosta ymmärtää, joten ei kannata tuhlata energiaansa jatkuvaan vatvomiseen ja selittämiseen.

On täysin sallittua, että antaa ihmisten olla tietämättömiä ja/tai tehdä omat tulkintansa. En mä enää olekaan jaksanut selitellä, vaan luotan siihen, että ne, joita kiinnostaa ja jotka haluavat ymmärtää, lukevat blogia ja kyselevät sit puhelimessa tai täällä käydessään. Tärkeintä olisi tulla toimeen ja selvitä kaikkien kanssa, mutta se ei vaadi sitä, että kaikki ymmärtää täysin, missä mennään. Hyvä pointti!

Nyt, koska ymmärrän, että kohta 4 on tärkeä, puhelin pois. ;) Hauskaa viikontaitetta.

Menettämisen kierre ja melankolista kitinää

Tänään pohdin taas kerran, kuinka vaikeaa onkaan luopua itselleen rakkaista ihmisistä, asioista ja tekemisistä. Vaikka tilalle tulee uusia korvaavia juttuja, niin joka aukkoa ei kuitenkaan voi paikata, tai edes tilkitä. Suurimman osan voi, mutta tärkeitä ihmisiä esimerkiksi ei. Koska oon taas ollut pitkään ni positiivinen, ni ny vähän surkuttelen sitä, että olen menettänyt kaiken. Ehkä tää avaa taas niiden ihmisten silmät, jotka jaksaa aina ja edelleen ruikuttaa meitsille sitä haavaa sormenpäässä tai koko elämän pilannutta vääränlaista bilemeikkiä.

Vakkarityö:
Aikaisemmin kk-palkan tilalle on tullut epäsäännöllinen korvaus epämääräisistä tunneista, joita ONNEKSI olen pystynyt tekemään, yrittäjä ku olen. No, seurauksena on tietty joka kerta kipuhelvetti ja huono olo, mutta jollain pitää itsensä elättää. Lisäksi olen kehittänyt muutamaa ideaa verkossa toteutettavasta bisneksestä, joita voisi hoitaa siis kännykällä vaakatasostakin. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo! Lottovoiton tai muun jackpotin? Lisäksi ajattelin taas aktivoitua kirjoittamaan lehtiartikkeleita ja myymään niitä, kuten aiemminkin keväällä.

Sivutyöt:
Kuvauksille ja malliduunille voi sanoa hyvästit. Hermosto ei kestä salamavaloa, eikä niska niitä asentoja, joihin pitäisi vääntäytyä. Korkokengät on ihan big no no. Kuvauksista luopuminen ei tapa, mutta vituttaa. Olihan se mukavaa hommaa. Etenkin reissut ulkomaille sekä suuremmat kampanjat, joilla tienasi tuhansia euroja suht simppelisti. No, se on rahaa vaan. Jos on älyä ja luovuutta, sitä voi tienata myös vaakatasosta poistumatta himastaan.

Liikkuminen:
Kun ei pysy pystyssä, ni ei pysy. Silloin ei tule mieleen lähteä kotoa kovinkaan kauas. Elinpiiri on siis n. 35 neliötä ja piha. Kun on pakko olla paljon kotona, päätin hommata ihanan kämpän luonnon helmasta. Ei mitään käryä, millä tämäkin maksetaan, mutta aina on jostain herunut apuja. Kiitos edelleen Kelalle, kun ette suostu jelppaan mua. Niin, siis tiedoks uusille lukijoille, ne pitää mua terveenä! Ja Pohjolan mielestä työmatkalla sattunut tapaturma ei ollut työtapaturma, ja näin ollen ei ole herunut mitään apuja kohta vuoteen. Tätä ihmisoikeusrikkomusta en unohda koskaan, vaikka kivut ja huimauksen aiheuttaman pakokauhun tulen varmaan unohtamaan. Nehän on vain fyysistä. Kelan ja Pohjolan toiminta sen sijaan rikkoo mun perusoikeuksia, nöyryyttää, vittuilee ja pitää pilkkanaan kärsivää ja muuten epätoivoista ihmistä.

Ystävät:
Livetapaamiset on vaihtuneet pitkältä etätapaamiseen. Ns. vanhoista ystävistä ei ole montaakaan enää jäljellä, ja tämä on ollut oma valinta, pääosin. Kummasti ne ystävätkin tosin on lopettanut pyytämästä enää mihinkään. Tietävät vissiin, etten kuitenkaan voi lähteä. Ihan sama. Ei jaksa miettiä motiiveja, eikä faktaa voi ny muuttaakaan. Jos tuntuu siltä, että ystävien näkeminen vetää kropan solmuun, ni silloin heitä ei nähdä kuin toisinaan. Ystävät eivät tätä varmaankaan ymmärrä, mutta ehkä siinä tapauksessa täytyy tarkastaa tätä ystävä-käsitettä. Niskavammafoorumilla, joka pistettiin eloon parin kohtalotoverin kanssa, on syntynyt hyviä keskusteluja ja sieltä on saanut erinomaista tukea ja neuvoja, sekä tuntenut itsensä tarpeelliseksi tykitettyään about 800 viestiä muidenkin suuntaan. Myös muut ystävät, jotka viihtyvät webissä on ihan huippuja! Eli jotain sosiaalista elämää onneksi on. Se pitää pään kuosissa ja mielen virkeenä.

Perhe:
Vaikka perhe käy täällä usein, ei se ole sama asia, kuin että voisi itseä ryysiä Lahteen. Onneksi sisko sentään muutti takaisin Tampereelle, niin nähdään. Tosin siskon tilahan ei ole kovinkaan kaksinen, vaan yhtä paskassa kunnossa hänkin. No, sisko sentään kykenee ajelemaan autolla idästä tänne susirajalle vastakkaiseen suuntaan. Äitiä, iskää ja veljeä sen sijaan ei tule nähtyä kuin pari kertaa kuussa, ehkä harvemmin. Kauhea tilanne. Ei voi valittaa, en sentään sokeutunut. Mutta tätä osaa elämästä ei kyllä voi mitenkään korvata. Kauheeta ajatella, ettei ne omat vanhemmatkaan ikuisesti ole keski-ikäisiä ja että en ehkä ikinä pysty auttamaan heitä arkisissa puuhissa, kun he vanhenevat. Minäkö kantaisin kasseja, tappelisin lääkärien kanssa, auttaisin kotihommissa tai veisin ja toisin milloin mihinkin? Niinpä. Eihän mulla ole sitä liikuntakykyä.

Koulu:
Jep, siellä oottaa muutama tonni opintolainaa, lähes valmis maisteritutkinto (nyt tosin varmaan kurssitkin vanhentuneet:) sekä ihmettelevät opettajat ja proffat. Jäin kursseilta pois just ennen graduryhmän alkamista, ja ilmoittelin palaavani, heti ku oon kunnossa. Proffille se oli pari kuukautta, mulle about 5 vuotta. No, ei tässä maailmassa ennenkään tittelit ole ihmistä tehnyt, eli tämäkään ei ole välttämätön palikka. Olenhan mä ilman tutkintoja aikamoisen firman jo saanut perustettua ja pysymään pystyssä, vaikka itte henkilökohtaisesti en ole siinä onnistunutkaan.

Huvitukset:
Olisi joskus aivan saatanan hauskaa tehdä jotain kivaa! Hahaa. Mitä se muuten on? En edes muista millainen on se päivä, kun ei satu tai pysyy pystyssä omilla jaloillaan. En itseasiassa osaa enää edes kaivata hauskanpitoa, koska kaikki on pannassa. Kaffilat ja ravintolat: ei pysty istuun autossa ko. matkaa, eikä keskittyyn jutteluun ja tasapainon säilyttämiseen yhtä aikaa. Leffaan ei voi mennä, koska silmät räjähtää. Konsertissa ei kestä korvat, enkä kyllä pysty juurikaan pianoa soittamaan tai laulamaan himassa, koska hermot tilttaa. Yks päivä lauloin 20 minuuttia, ja kappas, ääni lähti... Sähköpianon soittaminen jysäyttää hartiat aivan jumiin. Eli ei sitäkään. Nyt sentään pystyn kuuntelemaan radiota ja töllöä! Alkoikin vituttaa se kuuden kuukauden eristys hämärässä ja hiljaisessa huoneessa.

Rakas:
Niin, oikeastaan tämä oli se asia, mistä ajattelin kirjoittaa. Mut suoraan sanoen vituttaa jo nyt niin paljon, että taidan säästää tän omaksi kilkkeeksi ja masennella oikein kunnolla. Niin, Tampereeltahan ei saa vissiin millään papereilla ja pitkällä kokemuksella töitä, siis KUNNON palkalla. Tuppukylä. Näin ollen täytyypi muuttaa sit Helsinkiin. Tai vielä pahempaa, ulkomaille. Jep, tiedän, että hän voisi tänne jäädä johonkin keskinkertaiseen paskaduuniin, mut me ollaan about 7 vuotta opiskeltu, velkaannutta ja pihistelty, joten nyt on pakko jonkun alkaa ansaitakin. Ja meikäläinen se ei ole.

Tilanne on hirveä. Joudun taas luopumaan jostain minulle arvokkaasta, jota ei voi millään korvata. Toisen läsnäoloarjessa on tuonut elämääni ni paljon iloa, eloa ja toivoa, etten tiedä, miten jaksan taas kaikki päivät yksin. Sitä on jo niin tottunut siihen, että saa itkeä toisen hihaan, hilata tyynynsä kiinni toisen tyynyyn, pyytää toista auttamaan, jossei ei pysty itse tekemään jotain. Ja ennen kaikkea tämän toisen kanssa on ollut turvallinen ja rauhallinen olla, vaikka koko elämästä muuten on tullut niin turvatonta setkasotkua ja ehtaa kaaosta. Kun ei ole terveyttä, eikä toimintakykyä, ei ole mitään. Yhteisessä jaetussa arjessa tämä toinen ihminen on ollut korvaamaton apu, tuki ja energian ja rakkauden lähde.

Kun asutaan jatkossa eri kaupungeissa, elämä tulee olemaan hieman enemmän perseestä. Aattelin, etten voisi enempää menettää, mutta nähtävästi se on kuitenkin mahdollista. Voin jo kuvitella, kuinka molemmille alkaa hiljalleen muodostua omat elämät. Toinen tapaa mukavia, terveitä ja toimintakykyisiä ihmisiä ja alkaa viihtyä enemmän siellä jossain kaukana, missä nyt sitten sattuukaan asumaan. Hänelle muodostuu hiljalleen omat piirit, rutiinit ja arki, johon minä en kuulu, koska en yksinkertaisesti pääse liikkumaan toiseen kaupunkiin. Herätään yksin, nukahdetaan yksin ja eletään yksin. Ei yhteisiä kokemuksia, hetkiä tai tekemisiä. Aika vitun hankala homma parisuhteessa, vaiks molemmat ois terveitäkin.

Sit alkaa valitus, rutina ja voivottelu siitä, ettei nähdä riittävästi. Ja kappas, muutaman kuukauden päästä ollaanki siinä tilanteessa, että jomman kumman on tehtävä kompromissi, tai homma räjähtää käsiin. Joko minä menen toiseen kaupunkiin, järjestän elämäni uusiksi jälleen ja jätän ainoan mua auttavan CST-hoitajan tänne Tampereelle. Tai sitten tämä toinen tyytyy siihen keskinkertaiseen työhön täällä, vittuuntuu ainaiseen luopumiseen ja alkaa katkeroitua. Nyt taas ihmiset ajattelevat, että antaa miehen luopua, koska minähän olen jo luopunut kaikesta, mutta ei homma ole niin simppeliä. On niin monta vuotta asiaa, jotka kaikki vaikuttavat tuleviin valintoihimme ja joista ei muut tiedä, eikä tarttekaan.

Jep. Siinäpä se sitten oli. Kun nyt rehellisesti kysyn itseltäni, onko minulla mitään syytä elää tällä hetkellä, niin eipä niitä ihan hirveästi ole. Tai on, yksi. Toivo paremmasta huomisesta ja siitä, että vielä joskus saisin jatkaa elämääni siitä, mihin se päättyi 29.2.2008. Kukaan ei tiedä, toteutuuko toive. Mutta jos nyt lopettaa uskomisen ja toivomisen, sitten se ei ainakaan toteudu. Mutta aika heiveröiden oljenkorren varassa sitä tässä roikutaan. Ja vielä siitäkin siimasta voi saatana vie joutua menettämään yli 50 prosenttia. Heikommat ois jo ampuneet aivot seinään, tykittänyt Triptyleitä 200 kappaletta tai vetäny ranteet auki kuorimaveitsellä, mutta mä kärsin urheasti loppuun asti, enkä saatana luovuta. Katsotaan sit 2012 uudestaan. Mutta nyt luovutan. Niska vetäs tästä tilityksestä aivan hirveet separit. Liekö tuo yllätys kellekään. Roger. Pitäköön tunkkinsa paska elämä. Mä en murru. <3

Joulunvietosta (Fedja)

Tahdonvoimaa, nuo sun jutut inspiroi mun päähän aina uusia juttuja.

Joulunvietosta. Minä olen viettänyt viimeiset 3 joulua itsekseni joulua. Olen käynyt sukuloimassa, mutta aaton olen ollut omassa seurassani. Kutakuinkin. Ystävä tosin viime jouluna tuli kylään illalla yhdentoista maissa.

Ensimmäinen joulu yksin oli haastavin. Oli sekava olo, kun mursi vahvan perinteen. Toisaalta oli jännittävä olla yksin ja miettiä, että mitenkä minä tosiasiassa haluan viettää joulua. Olen sittemmin nauttinut tavasta melkoisesti. Sitä huomaa, että joulutunnelma tulee pienestä: Kynttilät, pelkistetty jouluateria pelkistetyllä kattauksella ja joululauluja CD:ltä tai älppäriltä, jos haluaa.

On kyllä ystävät ja sukulaiset olleet ihmeissään, kun halusin viettää joulun yksin, vaikka ei tarvitsisi. Ja, kun kohtuu nuorena halusin olla näin itsellinen. Nyt on mukava, kun voi viettää joulun yksin tai yhdessä. On jo tottumusta yksinviettämisestä ja tietää, että yksi viihtyminen jouluna, riippuu vain siitä mitä siitä ajattelee. Jos luo suuret odotukset, niin varmasti pettyy. Nyt arvostaa melkoisesti sitä, että on hyvä olo fyysisesti. Tiedän, että häiriinnyn metelistä ja uudesta ympäristöstä aika paljon. Luulen, että tänä jouluna osaan annostella niitä oikeassa suhteessa. Viime jouluna olin porukoilla joulupäivänä ja kiristys oli niin kova, että pääasiassa makoilin pimeässä makuuhuoneessa. Just ja just jaksoin istua aterian ajan. Ei tuollainen kovin hienoa ole. Mieluummin kotona tuommoisen kunnon kanssa, kun kylässä.

Sen olen huomannut, että kun jostakin luopuu, saa tilalle jotakin uutta, mitä ei olisi osannut kuvitellakaan.

Voisin kyllä luopua tästä kiristyksestä päässä vaikka heti, vaikka en saisi mitään tilalle. Pystyisinköhän luopumaan? 11 vuotta ollut kaverina. Olisi se kyllä siistiä. Jos paine ja puristus yhtäkkiä päästä häipyisivät. Ai että. Nauraisin vaan päivät pitkät, tanssisin ja rallattelisin. Soittelisin, laulelisin. Menisin keramiikkaan, johonkin näytelmäpiiriin ja runoja veisin näytille jollekin niistä ymmärtävälle. Ompelisin, kutoisin, hankkisin sävellysohjelman tietokoneelle ja säveltäisin.