perjantai 26. maaliskuuta 2010
Kukahan mää oikein oon...
Varsin haasteelliseksi homma muuttui siinä vaiheessa, kun totesin, että kaikilla lienee musta aivan erilainen mielikuva kuin mitä nykyään olen. Väistämättähän tällainen show muuttaa ihmisen arvo- ja asennemaailmaa, vaikka pääpiirteittäin tietyt asiat kuitenkin ovat niinkuin aiemmin. Kattellaan. Eiköhän nuo kollegat tiputa maan pinnalle, jos meni aivan puihin esittelyt. Kun se on ready, voisin melkein pistää sen tännekin arvioitavaksi. Jos uskallan. Katsotaan. ;)
Hyvää yötä kaikille! Piis ja laav ja sillain...
keskiviikko 24. maaliskuuta 2010
Tavoitteista ja niiden takaa
- Jaksaisitko vuodesta toiseen urheilla tai syödä terveellisesti, josset yhtään ymmärtäisi, miten hyödyt siitä?
- Lähtisitkö vaellusretkelle, jonka pituudesta, sisällöstä, ohjaajasta tai määränpäästä ei ole minkäänlaista käryä?
- Jaksaisitko kuntouttaa itseäsi leikkauksen tai muun vamman jäljiltä, mikäli et tietäisi sateenkaaren päässä odottavaa palkintoa?
- Työskentelisitkö hymyssä suin motivoituneena, mikäli työlläsi ei olisi selkeää tarkoitusta etkä tietäisi, mihin panostasi tarvitaan?
Tuoreen tutkimuksen mukaan noin puolet suomalaisista eivät tiedä työnsä tavoitetta ja/tai yrityksellä ei ole esittää selkeästi omaksuttavaa strategiaa, miksi töihin tullaan ja miksi siellä hengataan. Joku voi ajatella, että palkan takiahan hommia painetaan, mutta todistetusti työskentelyä innoittaa aivan muut seikat. Ja vaikka joku tekisi työtä puhtaasti ansiotulonsa vuoksi, on sekin varmasti palkitsevampaa ja hauskempaa, kun omalle työlle on annettu joku selkä tarkoitus, tavoite ja päämäärä. Northin teetättämän tutkimuksen mukaan noin puolikas työssäkäyvistä vaan polkee työelämän rattaassa ilman, että tietävät syvällisemmin tarkoitusta sille. He eivät pysty nimeämään yhteyttä työnantajan strategian ja oman käytännön työnsä välille. Tässä oli nyt peiliin katsomisen paikka yrityksissä.
- Miksi työn tavoitteita ei ole määritelty?
- Vai onko ne määritelty, mutta ainoastaan johdon päässä?
- Tai ehkä periaatteet on luotu ja dokumentoitukinkin muttei viestitty työntekijöille?
- Mikä muu syy voisi johtaa moisiin tutkimustuloksiin? Löytyykö edelleen niitäkin firmoja, joissa itsepintaisesti uskotaan, ettei työn tavoitteilla ole mitään merkitystä työssä viihtymiseen tai tehokkuuteen?
TAVOITTEISTA VÄLITTÄMISEEN
Vähntään yhtä tärkeää kuin työn tavoitteiden luominen ja välittäminen, on kiinnostuksen osoittaminen työntekijän suoriutumista kohtaan koko työsuhteen ajan. Harva työntekijä jaksaa ikuisesti motivoitua pelkästä päämäärästä tai tavoitteesta saatika palkasta. Itse pyrin näkemään työnteon jatkumona, johon kuuluuvat myös yhteydet ennen varsinaista työssä aloittamista ja tietyt toimet työsuhteen päättymisen/päättämisen jälkeen. Ihmisiä ei kohdella huonosti, vaikkeivät he työhön sopisikaan. Toisaalta ihmisiä ei myöskään pidä unohtaa sen jälkeen, kun heidät on rekrytoitu ja työhönsä perehdytetty. Myös työsuhteen päättämiset voi hoitaa niin, ettei tarvitse räjäytellä siltoja takana.
Mielestäni työntekijää voidaan pitää tietyntyyppisenä "asiakkaana", jonka luottamus, kunnioitus ja panos on ansaittava ja onnistuttava pitämään. Aivan samalla tavalla kuin se maitoa ostava kuluttaja voi valita, mihin firmaan hän rahansa ja aikansa laittaa, toimii myös työntekijä: Tässä taloustilanteessa pätevien ja sitoutuneiden työntekijöiden osaamisesta on suoranainen pula, ja tilanne ei helpota ihan heti. Kultakimpaleesta pidetään kiinni, ja työn tavoitteiden määrittely ja viestiminen sekä aito välittäminen arjessa ovat kaikkien etu.
Jokainen meistä kaipaa huolenpitoa ja huomiota - myös työelämässä. Välittäminen on varsin simppeli osoittaa olemalla kiinnostunut työnhakijoista/tekijöistä/työnsä jo tehneistä. Suurten linjojen kunnossa pidon lisäksi välittäminen on pieniä tekoja pitkin päivää: Sanavalintoja, äänenpainoja, kysymyksiä, rohkaisua, tsemppihengen luomista, ristiriitojen ja epäkohtien ratkaisemista, kiukuttelun, vihan tai kyynisyyden kierteen katkaisemista, innostamista, kykyä kuunnella, vaikutusmahdollisuuksien luomista tai hauskanpitoa ja hassuttelua. Välittämistä on kuunnella toisen huolet ja murheet, eikä itsekkäästi ajatella niiden vievän vain omaa aikaan. Toisaalta välittämistä on myös kertoa, milloin ei pysty enää auttamaan ja rohkaista löytämään ratkaisut muulla tavalla tai muualta.
Välittämistä on olla kohtelias, ystävällinen , rakentava ja kunnioittaa toista. Vaikka asioista ja suhtautumistavoista voidaan vääntää hamaan tappiin asti ja suurella tunteella, se ei sulje pois samanaikaista kunnioittamista. Vähintä, mitä työnantaja voi tehdä välittääkseen, on päättää raapustaa juuri nyt ja tällä hetkellä ne firman strategiat ja työn tavoitteet jollekin lappuselle ja miettiä fiksut keinot asioiden viestimiseen työntekijäkunnan kanssa vuorovaikutuksellisesti. Tuosta on hyvä aloittaa.
Minä osoitan välittämisen toiselle osapuolelle keittämällä kaffit valmiiksi. Sieltä se köpöttelee kaffeelle iloiset turkoosit kinesioteipit raajassaan. Saas nähdä, miten toimii. :)
--
Puolustusvoimat näyttää mallia, kuinka tärkeää on työn tarkoituksen tai tarkoituksettomuuden viestiminen ja mielikuvien muuttaminen. Muistattekos nämä?
maanantai 15. maaliskuuta 2010
Helmettii...
Mietin tässä kovasti, millaisen turvakypärän hommaisin, etten satuttais itseäni enempää. Tänään muksasin nimittäin nuppini kaapin oveen ja viime viikolla rävelsin kynttilän ohimoon. Ei jälkimmäisen pitäisi olla mahdollista, mutta ON SE. ;) Ei onneksi tullut pysyviä vammoja, pieni hedari joo. Jotta välttyisin muksahduksilta jatkossa, päädyin tällaiseen ajattomaan ja tyylikkääseen pyykkikorista tehtyyn kypärään, jota kehtaa käyttää hienommissakin juhlissa. Kerrassaan nerokas ratkaisu. Vähän järeempi versio kiekkoilijoiden ristikkomaskeista...
Tein muuten tänäänkin töitä vaikkei pitänyt kuin AIVAN vähän. Ei ollut suojavarusten yllä. Juttelin jopa asiakkaan kanssa puhelimessa (vähänks hei suuri saavutus...;) ja totesin, että mulla on hiukkasen kirittävää tietovajeeni osalta. Vaikka oonkin kuluttanut aikani alan julkaisuja ja muita toimijoita Jenkkilässä ja Euroopassa kytäten, siltikin iski pakokauhu kaikista päivitettävistä asioista. Huokaus. Aivan kuin olisin ollut poissa 10 vuotta. Onneksi huomenna on sit lepopäivä. Ainakin silmille. Jotenkin oli lohdullista huomata, että eipähän ne isot jutut sitten kuitenkaan ole muuttuneet täysin. Suurimmat muutokset työelämässä liittyvät ihmisten asenteisiin ja suhtautumiseen, sekä siihen että olen nykyään kahdessa firmassa yhden sijaan.
Kaiken kaikkiaan yrittäjyys ja sen mahdollistama työaika- ja organisointijousto on ollut korvaamaton ratkaisu koko paranemistaipaleella. Koko ajan on ollut jotain, jonka pariin palata ja joka on pitänyt mielen virkeenä. Samalla pää on saanut harjoitusta ihmisten parissa työskentelystä sekä aivot jatkuvaa jumppaa isojenkin projektien parissa. Vähän tuo rasituskestävyyspuoli mietityttää edelleen, mutta ehkä se todella tulee ajan kanssa. Parhaani olen tehnyt ja enempäänkään en kykene. Jossei se riitä, niin sillehän ei sit voi mitään. Voisinpa muuten melkein sanoa, että aikoinaan varsin kestävälle pohjalle rakennettu PK-yrittäjyys ja uskomattoman joustavat ja ymmärtävät työkaverit ovat todella pelastaneet henkeni, monellakin tapaa. Suosittelen lämpimästi niskavammaiselle! Mutta mikroyrittäjyyttä en missään nimessä, koska silloin kaikki vastuu ja velvoitteet ovat vain yhden ihmisen kontolla, ja stressiltä ja paniikilta ei voi välttyä, mikäli tähän kuntoon onnistuu itsensä saamaan. Eli jos pitää jotenkin itsensä satuttaa, niin sit ei ainakaan hermovammaa eikä mielellään retkahdusta, koska nämä eivät invalidisoi tarpeeksi, jotta voisi olla työkyvytön ja saada jotain jelppiä yhteiskunnalta. Tätä blogia alusta asti seuranneet varmaan ymmärtää lievän antipatiani vakuutusyhtiötäni ja Kelaa kohtaan. Oon joskus funtsinut, lukeekohan niiden strategiassa jollain läpinäkyvällä musteella näin:
Visio:
Tehdä elämästä epävarmaa helvettiä ja pyrkiä riistämään ilo, onni, turvallisuuden tunne ja usko tulevaisuuteen.
Missio:
Minimoimalla korvaukset ja elämänmyönteisyys, sekä maksimoimalla byrokratia ja nöyryytys.
Ps. Tsiigatkaa tänään Puskuri klo 19.50, TV2. Joku uusi juontaja huhujen mukaan. Kuka lie.
torstai 4. helmikuuta 2010
Rakkaudesta kapulaan (ja työhön)
Ette muuten arvaa millaista iloa tuottaakaan se, että pystyy tekemään edes vähän töitä! Heräsin yöllä 5.23 mielessäni firman blogin teemottelu, tägitys ja tarkennettu markkinointisuunnitelma. En muuta ku narupalloon valot ja hommiin. Yön pimeydessä naputtelin sitten ajatukset ylös ja painelin seiskalta nukkumaan. Heräsin sitten 14 pintaan ja jatkelin hommia. Nyt se on valmis! Mitä luojan lykky on, että olen nopea kirjoittajana ja ajattelija. Jos kirjoittaisin sille kahden käden puusormitekniikalla, voisin yhtä hyvin vääntää strategiaa vuodelle 2013. ;)
Lisäksi sain aivan kuningasidean erään erinomaisen potentiaalisen asiakkaan kontaktointiin. Pengoin webin antimet ja löysin lisää mieltä ilahduttavia herkkuja. Ja kas, yhtäkkiä olin kirjoittanut iskevän meilin, joka odottaa lähetä-napin painallusta ja uusittua esitettämme. Oi joi ja voi voi. :) Olen miettinyt tätä asiakasta varmaan puoli vuotta ja seurannut heidän bisnestään ja nyt löysin kulman, josta lähteä liikkeelle. Katsotaan kuinka käy.
Pää on kestänyt yllättävän hienosti kaiken aktiviteetin. Siksi pidänkin huomenna lepopäivän ja jatkelen taas hommia perjantaina. Viimeistelen tekemäni dokut, sovin paltsut ja sit viikonloppuna rennosti.
Tiedättekö tää N900-puhelin on taivaan lahja niskavaivaiselle! Voisin sanoa olevani rakastunut luuriini. Tää on aina auki, toisin kun läppäri, jota ei aina jaksa kaivaa esiin. Tää toimii pirun nopeesti. Parhaimmillaan on ollut 24 selainta ja 6 ohjelmaa päällekkäin auki. Moniajo tietty syö akkua mut sitä vartenhan on laturi. Kosketusnäyttö helpottaa hommien tekoa aivan mielettömästi. Lisäksi kaikki kontaktit on avoinna maailmaan myös silloin, kun niska ei jaksa istua. Ja lisäks tää on kevyt, eikä hartsu ole moksiskaan tän pitelystä, ainakaan vielä. Miettikääs, tää tukee uusimpia Javoja, eli tällä hoituu kaikki sosiaalisten medioihin pyörittämiset kuvien latauksista muihin kivouksiin. Ja mitä parasta, näytön saa lähes mustaks jos on huono silmäpäivä. Ja sokerina pohjalla, ihanin ystävien kans on huomattavasti helpompi pitää yhteyttä, koska tässä on loistava mikki, kajari ja headset.
Nyt puhelin pois, ettei käy vanhanaikaiset. Täytyy koko ajan muistaa, että jokainen askel on kuin heikolla jäillä kävelis. Miellyttävää viikontaitetta. :) Olkaa turvallisesti ja voikaa hyvin. Ja koska unohdan kuitenkin, tai oikeastaan en edes välitä mistään virallisista ystävänpäivistä, niin sanon jo nyt:
HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ!
Sehän voi olla vuoden jokaisena päivänä. :)
sunnuntai 3. tammikuuta 2010
Helvetillistä henkilöstöpolitiikkaa, osa II
Työskentelin yliopistoaikoinani pienemmässä palvelualan yrityksessä, jota johti lupsakka keski-ikäinen jokapaikanhöylä. Kaveri oli pärjännyt ihan ok omalla toimialallaan ja minut palkattiin tuohon muutaman hengen firmaan kehittämään asiakassuhteita, tekemään uusasiakasmyyntiä ja markkinointia suunnittelemaan. Työ on mukavaa, vaativaa ja kehittävää, mutta työnantajassani minua häiritsi yksi asia ylitse muiden. Tällä ihmisellä oli pakonomainen tarve tietää kaikesta kaikki. Hän osasi tulkita niin suomalaista, puolalaista kuin venälaistäkin kirjallisuutta, analysoida näyttelijöitä, laulajia ja suurmiehiä. Hän tunsi lakikirjat, lääkärikirjat ja taloustieteen perusteokset unohtamatta tanssitietoutta, ajoneuvo-osaamista, rakennusalaa ja psykologiaa.
Etenkin psykologiassa tyyppi oli todella kunnostautunut. Hän analysoi jokaisen tapaamansa uuden ihmisen vahvalla nollakoulutuksellaan, ja Freudin ja kumppaneiden psykoanalyyttisiä käsitteitä tökerösti lainailleen. Kun tähän kaikkitietäväisyyteen ja psykoanalyyttiseen näkemykseen yhdisti erittäin alkeellisen sosiaalisen ilmaisun taidot, lähes poikkeuksetta seurauksena oli väärinymmärrys, riita, loukkaus tai täydellinen katastrofi.
Kun jäimme hänen kanssaan kahden, alkoi tämä tohtorimainen kysely ja sen jälkeen johtopäätösten esittely. Siis hän todella rakasti analysoida minua minulle, joka oli mielestäni hieman kummallista. Vaikka sanoin tuosta asiasta suhteellisen monta kertaa, kuulin jokaisella työmatkalla saman virren: millainen persoona minä olen, mihin suuntaan minun pitäisi kulkea ja mitä polkuja pitkin. Niin rasittavaa kuukausia jatkuessaan. Ja voitte vain kuvitella, millaiseksi analyysi muuttui, kun tämä ihminen sai hieman viinaa koneeseensa.
Vaikka olimme paljon tekemisissä työpäivän aikana, tuo ihminen ei kuulunut elämääni vapaalla kuin aivan satunnaisesti. Emme myöskään olleet ystäviä entuudestaan, joten rehellisesti sanottuna emme oikein edes tunteneet toisiamme. Olimme puhtaasti työkavereita. Kuinka monta kerta kihisinkään kiukusta, kuinka törkeää kaupallisen alan ammattitutkintoon perustuen on arvostella muita ihmisiä Freudilta ja muutamilta muilta psykoanalyytikoilta lainatuilla termeillä ja teorioilla. Ja ne hetket, kun hän ei analysoinut minua itselleni, hän analysoi lähipiiriäni ja muita yhteisiä tuttujamme.
Jossain vaiheessa ymmärsin, että tuon ihmisen sosiaaliset taidot olivat muutenkin suhteellisen vaatimattomat esimerkiksi moniin häneen kollegoihinsa verrattuna ja huomasin, että tämä taipumus analysoida muita oli tapa pitää edes jonkinlaista vuorovaikutusta ja keskustelua yllä. Mutta siinä vaiheessa, kun hän alkoi tehdä tiukkoja johtopäätöksiä jopa puolisostani, muutamista erittäin läheisistä ystävistäni ja lapsuuden perheestäni, ymmärsin etten ikinä saa muutettua tätä ärsyttävää tapaa ja antaa ihmisen pitää hupinta. Minä en kuitenkaan aikonut yrityksessä mitään uraa luoda muutenkaan.
Minusta oli niin surullista, että analyysit ja johtopäätökset noudattivat aina samaa kaavaa. Yleensä tulkinta persoonan syvimmistä rakenteista perustui nimittäin analysoitavan ulkonäköön tai siihen, miten tämä analyysin kohde sattui suhtautumaan tähän kyseiseen hellapsykologiin. En voi vieläkään olla hymyilemättä mm. näille tulkinnoille:
"Sussa asuu selkeästi sisällä villi bisnestiikeri, joka vaan odottaa sitä hetkeä, että joku avaa häkin oven ja päästää sut runtelemaan ja raatelemaan asiakkaat".
"Teidän parissuhteessa miehesi on se rauhallinen Järki&Aivot ja sinä se Kauneus&Impulsiivisuus, mutta kombinaatio varmasti toimii, koska olette tavallaan balanssissa, mutta tavallaan ette".
"Osittain palkkasin sinua sen vuoksi, että teet varmasti enemmän, mitä käsketään, etkä sano koskaan ei. Tiedätkö, kuinka helppo tuollaisesta tyypistä on saada kiksit? Oot niin viehättävä nuori nainen ja upea persoona kaikessa intohimossasi ja nuoruuden hulluudessasi".
Siis, mitähän helvettiä? Voinette arvata, että minä en ollut lopulta hirveän viehättävä persoona, sillä oioin erittäin suorasukaisesti ja sanojani kummemmin miettimättä itse oppineen Freudin tulkinnat. Onneksi hellapsykologiset analysoinnit loppui samalla kuin määräaikainen työsuhteeni, kun päätin perustaa oman yrityksen. Nyanssina kerrottakoon, että odottelen muuten edelleen loppupalkkaani samaisesta firmasta. ;)
lauantai 2. tammikuuta 2010
Helvetillistä henkilöstöpolitiikkaa
Aloin miettiä aiempia työpaikkoja ja negatiivisia kokemuksiani työntekijänä. Jos kirjoittaisin kaikki mieleeni tulevat vääryydet, jatkaisin tätä ensi vuoteen asti, mutta tässä valitettavimmat pettymykset, joita olen joutunut kokemaan. Jatkan juttua taas joku toinen päivä, mutta startataanpa tähän ensimmäiseen osaan kronologisesti vanhimmista kokemuksista. Mitäpä olette mieltä?
1. LUPAUSTEN RIKKOMINEN
Olin muistaakseni seitsemännellä luokalla, kun sain ensimmäisen satunnaista pidemmän kokemukseni työelämästä. Kyseessä oli siis TET-harjoittelu ja minut oli valittu urheilukauppaan myyntiharjoittelijaksi. Muistan, kuinka kävin kysymässä myyjän paikkaa yrityksen johtajalta ja hän lupasi sen oitis minulle. Odotin ensimmäistä työpäivä kuin kuuta nousevaa, ja olinkin liikkeessä puoli tuntia ennen virallisen työaikani alkua. En ollut nukkunut koko yönä, koska mietin osaisinko käyttää kassaa, miten asiakkaita pitäisi kohdella ja kuinka paljon kehtaisin kysellä kokeneemmilta myyjiltä lisätietoa.
Turhaan olin jännittänyt kaikkea, sillä toisin kuin minulle oli luvattu pesin tuon kaksiviikkoisen yrityksen pakettiautoa kellarikerroksessa, missä ei ollut pelkoa törmätä yhteenkään asiakkaaseen saati työtoveriin. Ja kun auto oli puhdas, pumppasin myyntiin menevien pyörien renkaisiin lisää ilmaa sekä pyyhin vanhimmista malleista pölyä. Voitte arvata, että hieman vitutti, mutta eipä tuon ikäisenä untuvikkona uskaltanut sanoa kellekään mitään. Otin käskyt, solvaukset ja rikotut lupaukset vastaan hymy korvissa, ja kaunistelin totuutta tehtävistä myös opinto-ohjaajalleni. Kotonakin tyydyin mainitsemaan vain ohi mennen, ettei harjoittelu ollut ihan sellaista, mitä minulle ole luvattu. Seuraavana vuonna kävi onnellisemmin, kun työllistyin Lahden Ahkeran seuratoimistoon TETin ajaksi.
2. EPÄSELVÄT TAI PUUTTUVAT TYÖOHJEET JA TUKI
Ensimmäinen varsinainen palkkatyöni oli toimia suuren tehtaan siistijänä. Pääsin työhön isäni kautta, kuten lukuisat muutkin ikäiseni nuoret. Kuinka onnellinen olinkaan, että saisin tienata 7 euroa tunnissa tehdassiistijänä. Suurin osa ystävistäni ei nimittäin saanut töitä tuona kesänä. Vaikka toisin väitetään, niin kaupungin tarjoamat paikathan menevät perinteisesti kaupungin työntekijöiden lapsille, ja se mitä jää jäljelle, jaetaan haaskana muille.
Ensimmäisenä päivänä ilmoittauduin tasan kello 6.45 kunnossapitopäällikön toimistoon ja odotin innolla perehdytystä. Mutta kappas, talon toinen siistijä, oletettu esinaiseni ja opastajani, olikin kesälomalla ja toinen sairastunut äkillisesti. Kieltämättä pisti hiukka jännittämään, että kuinkahan työssä tulisi käymään, kun piti selvitä täysin yksin. Parin viikon päästä saisin kuulemma kokeneen kesätyöntekijän parikseni.
Niinhän siinä sitten kävi, että kantapään opin, mikä ero on kuiva- ja märkämoppitekniikalla, miksi johtoryhmän tiikkistä kokouspöytää ei saanut pyyhkiä vahvasti emäksisellä aineella tai miksi telehuoneessa oli kiellettyä käyttää alumiinisia mopinvarsia. Kokemuksen kautta myös opin, että kaihtimien säleitä ei tarvitse pyyhkiä yksitellen, vaan ne voi pestä tietyillä apuvälineillä puolet nopeammin ja helpommin. Lisäksi sain karvaan opetuksen, että lattivahaa ei koskaan saa jättää "hautumaan" ruokatunnin ajaksi, eikä miesten vessojen pönttöjä putsata ilman vuotamattomia kumihanskoja ja hengitysuojainta.
Voitte arvata, kuinka paljon paskaa ja aiheettomia loukkauksia sain niskaani tuosta mokailusta? Ja kun puolustin itseäni esimiehelleni, vastauksena oli harvasanainen murahdus: "toivottavasti oot fiksumpi ens kesänä tai ei tartte tulla enää. Tällaisia tilanteita nyt vaan sattuu ja sillä sipuli". Minun mielestäni ei kyllä saisi sattua. Tällä kertaa minulla oli onni matkassa, enkä tappanut itseäni tai muita. Isossa tehtaassa olisi päässyt suht helposti hengestään, koska työhön opastus oli puutteellinen ja työ sisälsi paljon turvallisuusriskejä, väärin toteutettuna. Ilouutisena kerrottakoon vielä, että olin muuten tehdassiistijänä lopulta neljänä kesänä, joista viimeisenä kahtena olin kesistiimin vastuuhenkilö ja uusien tulokkaisen opastaja. Niinä kesinä untuvikot saivat sellaisen perehdytyksen, että vanhemmatkin vakkarisiivoojat kuuntelivat sitä haltioituneena.
3. TÖKERYYKSIÄ JA TURHAUMIA RANSKASSA
Kun täytin 18, minut bongattiin lukuisten sattumien kautta töihin pariisilaiseen mallitoimistoon. En vieläkään käsitä, millä avuin sinne pääsin, koska olen kaikkea muuta kuin huippumalliainesta. Tällainen malliksi "pätkä", enkä riittävän laiha ja ajatusmaailmakin oli jotain aivan muuta kuin itäblokista Pariisiin tienaamaan tulleilla tylleröillä. Jos ollaan rehellisiä, lähdin ulkomaille kolmesta itsekkäästä syystä: ilmainen matka ja asunto, työ olisi jotain muuta kuin siivoamista ja halusin kapinoida äitini ylihuolehtivaisuutta vastaan.
Tuolla työmatkalla kaikki meni alusta asti päin persettä. Ensimmäisessä asunnossamme oli hometta ja pian yskimme keuhkot pihalle ystäväni kanssa. Myös asunnon omistajassa oli jotain todella hämärää ja salaperäistä, joka selvisi meille myöhemmin puolivahingossa. Vuokraisäntämme kävi meidän kiertäessämme castingeissä ja testikuvauksissa nuuhkimassa alusvaatteitamme. Ja kyllä, niitä käytettyjä. Hyi saatana. Viikon ruikutuksen jälkeen saimme onneksi uuden asunnon. En muuten ikinä unohda, miltä tuntui raahata 33-kiloinen matkalaukku Pariisin 40 asteen helteessä talon 13 kerrokseen noin puoli metriä leveää portaikkoa, joka oli liukas kuin jää.
Valitettavasti Ranskassa tökeryydet ei jääneet ainoastaan asuntoasioihin, vaan kaikki mikä saattoi epäonnistua, myös epäonnistui. Ehdottomasti huvittavinta oli, että mallitoimisto lähetti minulle neljä vuotta reissun jälkeen laskun, jossa he halusivat veloittaa täysimääräisinä kaikki asumis- ja matkustuskulut. En tietenkään maksanut laskua, koska olimme sopineet muuta. Suomalainen mallitoimistoni hoiti asian ystävällisesti puolestani, eikä minun tarvinnut sillä päätäni vaivata. Mutta olipas kuultaa opettavainen matka! Tuskin olen oppinut missään ulkomailla yhtä paljon varovaisuutta ja huolellisuutta, kuin toimiessani ranskalaisten malli- ja mainostoimistojen heittosäkkinä. Sanaakaan en muuten puhu ranskaa - saksaa, englantia ja ruotsia kylläkin - mikä saattoi myös hieman vaikeuttaa kanssakäymistä Ranskanmaalla. ;)
Jatkuu joskus...
tiistai 24. helmikuuta 2009
Tyyntä myrskyn edellä? (LoisLane)
Koko ajan muuten huomaan hakeutuvani johonkin sikiöasennon tyyliseen tässä tuolilla. Sitten havahdun tilanteeseen ja suoristan rangan. Fyssarien mielestä se on joku alitajuinen keino suojella omaa kroppaa. Tai siis selkää tässä tapauksessa...
Huh. Saas tosiaan nähä mikä tilanne on illalla, kun Miranaxin vaikutukset lakkaa ja tässä pitäis kuitenkin monen monta tuntia pystyä tekeen töitä ja kotiaskareita. Puuh. Varmaan olis fiksua jättää suosiolla ainakin ton kajarin peukalointi huomiselle.
