Auttamisesta asiaa ja tarinaa

Olen monesti miettinyt, mistä auttamisessa todella on kyse. Tätä teemaa on käsitelty aikoinaan sosiaalityön opinnoissa, sillä auttamisen rooli, tarkoitus ja keinot on muuttuneet vuosisatojen aikana. Kun auttaminen muinoin nähtiin pakkona tai tavoitteellisena toisen muuttamisena tai korjaamisena "oikeanlaiseksi", nykyään sillä on huomattavasti laajempi tarkoitus.

Olen kohdannut elämässä monenlaisia auttajia ja ollut myös itse autettavan roolissa. Enemmän kuitenkin auttanut muita. En mielestäni ole ollut siinä kovinkaan hyvä, mutta keskiverto-ok. Jälkikäteen ajateltuna en oikein ymmärrä valintaani hakeutua aikoinaan auttamistyöhön, vaikka tämän sairastelun jälkeen tilanne onkin muuttunut. Olen kiinnostanut sosiaalityöntekijän/terapeutin ammatista aivan eri syistä kuin opiskelemaan hakiessani ja ensimmäistä kertaa elämässäni uskon omaavani riittävän pohjataidon ammattimaista auttamistyötä varten.

Tässä tulee muutama juttu, jotka ovat kolahtaneet kunnolla aivan tässä viimeisen parin vuoden aikana, vaikka toki olen teemoja pyöritellyt mielessäni aiemminkin. Vasta kun itse joutuu autettavan rooliin tässä laajuudessa, oivaltaa monia juttuja niin auttamisen tyyleistä kuin auttajalta vaadituista ominaisuuksista. Autettavan rooli onkin sitten aivan oman entryn arvoinen asia, koska muuten tämä teksti paisuu taas kuin pullataikina

Auttamista olla hyvin erilaista.
Auttamisen luonne riippuu siitä, kuka ja millainen ihminen on avun tarpeessa. Kuulostaa hirveen yksinkertaiselta, että ymmärtää, ettei kaikkia ei pidä auttaa samalla kaavalla. Todellisuudessa sitä toimii tuota vastaan vallan useasti. Sitä esimerkiksi yrittää tuputtaa omaa näkemystään ja toimintamalliaan kaikille autettaville ja pahimmassa tapauksessa sekoittaa pulassa olevien päät lopullisesti. Joskus parasta auttamista olisi olla puuttumatta koko asiaan, josta ei itsekään ymmärrä riittävästi. .

Auttamisen syyt
Auttaminen pelkän rahan lypsämisen, hyvän omantunnon, pakon tai säälin takia ei toimi. Rahan lypsäminen loppuu viimeistään siinä vaiheessa, kun avunhakija ymmärtää, ettei edistystä tapahdu. Tässä voi mennä joskus kauankin, ja mitä pidemmälle menee, sitä enemmän avun hakija pettyy, kun tajuaa asetelman. Auttaminen hyvän omantunnon tuskan takia ei myöskään ole rakentavaa. Herkät ihmiset huomaavat, että auttaja ei osaa ohjata avun tarpeessa olevaa kohtaamaan omia ongelmiaan, vaan ennemminkin tarjoutuu ottamaan probleemat omalle kontolleen ajautuen pahan mielen purkamisen kohteeksi. Pakosta auttaminen aistitaan myös helposti, sillä avuntarjoajan omat itsekkäät motiivit paistaa läpi kaikesta. Apua kyllä saatetaan tarjota aktiivisesti, mutta kun olisi aika lunastaa lupaukset, yllättäen aina ilmestyy jotain tärkeämpää.

Monesti pakkoauttamista syntyy myös velvollisuudentunteen vuoksi. Ajatellaan, että "niinhän tuokin auttoi minua aikoinaan ja nyt minun täytyy auttaa häntä, vaikken osaakaan". Totuushan on, että kaikki eivät osaa auttaa, eikä siihen kannata tosiaan velvollisuudentunnosta tai kiitollisuuden velan vuoksi pakottaa itseään. On ihan hyväksyttävää, että osaa olla vain autettava, vaikka tällainen ihmissuhde monesti kupsahtaa juuri tähän eriarvoisuusasetelmaan, jossa toisesta tulee pelkkä verenimijä eli ainainen avun lypsäjä ilman että itse pystyy antamaan mitään. Säälistä tapahtuva auttaminen taas on voivottelua, surkuttelua ja uhkakuvien vahvistamista, ja se työntää tilannetta usein vain pahempaan suuntaan.

On tunnettava auttamisen rajat ja osattava lopettaa auttaminen.
Auttamisesta ei ole hyötyä, jossei toinen ihminen pysty/halua ottaa apua vastaan tai hän ei koe tarvitsevansa apua. Ensimmäinen on tyypillistä akuutissa kriisissä, niin sanotussa shokkivaiheessa, jolloin oikeasti apua tarvitseva ei itse vielä käsitä omaa tilannettaan, eikä ymmärrä tarvitsevansa apua. Sitä mukaan kun shokki helpottaa ja todellisuus alkaa valjeta, avun tarve myönnetään ja sitä osataan pyytää tai vaatia. Sama homma on monissa käyttäytymishäiriöissä tai personallisuusongelmissa.

Etenkin ammattiauttajalle on erityisen tärkeää, että hän ymmärtää, että millaista apua ja missä vaiheessa eri ongelmatilanteissa kannattaa antaa. Ja aina on tarpeen hallita lukuisat erilaiset auttamismenetelmät tai ainakin osata ohjata avun tarvitsija oikeanlaiselle auttajalle. Pätevä auttaja osaa myös lopettaa auttamissuhteen, jossa ei päästä eteenpäin. Sen sijaan amatööriauttajat, joiden elämäntehtävä on auttaa muita vaikkei taitoa olisikaan, eivät osaa lopettaa avun tarjoomista, vaikka pitäisikin. Monet ihmiset nimittäin tykkäävät pönkittää egoaan nimenomaan sillä, että he auttavat aina ja kaikkia, vaikkei todellista kompetenssiä olisi. On hienoa näyttää muiden silmissä auttavaiselta. Kuinka monta auttamis/hyväntekeväisyyklubia onkaan perustettu vain ja ainoastaan siltä pohjalta, että auttaminen on hyve, jota pitää harrastaa, jotta muut pitäisivät auttajaa lojaalija, hyväsydämisenä ja/tai empaattisena.

Ja hei, oletteko huomanneet, että auttaminen on nykyään myös hirvittävän trendikästä? Kuka tahansa muutaman jakson Doctor Philliä katsonut voi leikkiä ammattiauttajaa ystäväpiirissä tai etenkin netissä ilman, että olisi sen suurempaa hajua ongelmanratkaisusta, ihmismielestä tai itse substanssista. Tässä välissä koen erittäin olennaiseksi muistuttaa, että sama pätee toisin päin: Esimerkiksi niskavammafoorumilla on lukuisia ihmisiä, jotka eivät ole koulutukseltaan terveydenhuollon ammattilaisia eivätkä ammattiauttajia, mutta itse uskoisin kuntoutumiseni mieluummin heidän kuin monen sertifioidun "ammattilaisen" käsiin. Eli ei saa yleistää tässäkään tapauksessa liikaa. :)

Ja en minä itsekään ole psykologin tai sosiaalityöntekijän ammattipätevyyden haltija, vaikka olenkin alalla ja opintoja on takana melkoisesti. Mutta en ole koskaan mitään muuta väittänytkään. Päinvastoin. Koittanut korostaa, että osaamiseni ei ole kokeneiden ammattilaisten tasoa ja hallitsen todistetusti vain muutaman sektorin: markkinointihaasteet, ihmissuhteet jollain tasolla ja niskavammat jossain määrin. Toki ainahan sitä voi perehtyä uusiin juttuihin ja opetella auttamaan eri sektoreilla. Jos joku lähipiiristäni sairastuisi mihin tahansa vakavaan sairauteen, seuraavaksi perustaisin siihen aihepiiriin blogin, tuppautuisin alan foorumeille, etsisin ympärilleni alan parhaat spesialistit, hankkisin käsiini pätevimmät opukset ja alkaisin loputtoman kehitystyön itseni kanssa. Ne jotka minut tuntevat, tietävät tämän olevan ominta minua. Jossen tiedä, otan selvää. Ja se mikä kiinnostaa, olipa syy mikä vaan, sen taatusti opettelen. Etenkin kun kyse on rakkaideni terveydestä tai hengestä olen valmis antamaan vaikka silmät päästäni. Tai no, ainakin toisen, koska jos annan molemmat, en kykene enää opiskelemaan uutta.

Kolmanneksi paras auttaja ei ole suinkaan sellainen ihminen, joka on kaikista lähimpänä toista tunnetasolla, vaan riittävä etäisyys tekee auttamisesta onnistunutta.
No, tässäkin on toki poikkeuksia. Pääasiassa herkät ja helposti omaan siipeensä ottavat ihmiset tai ne, joilla on kovin ehdoton näkemys elämään, ovat melko lahjattomia auttajia.

Tässä eräs esimerkki työelämästä vuosien takaa. Kyseessä on siis entiset työkaverit, joihin tutustuin muinoin eräässä suuryrityksessä, jossa toimimme kaikki myynti- ja markkinointitiimissä. Kaikki alkoi siitä, että toisella heistä puhkesi vakava masennus työuupumuksen seurauksena, ja tämä toinen luuli olevansa ammattiauttaja, vaikkei kyvyt siihen riittäneet. Itse tulin näitä kahta huomattavasti myöhemmin firmaan, joten en valitettavasti tunnistanut ongelmavyyhtiä, ennen kuin se paisui valtavaksi ja lopputulos oli järkyttävä.

ROOLIT SEKAISIN

Suurin virhe tapahtui siinä, että auttajan olisi pitänyt osata ohjata tämä ongelmainen kohtaamaan oman tuskansa, mutta sen sijaan hän ajoikin itsensä herkkänä ihmisenä avuntarvitsijan vihan ja katkeruuden tunteiden vastaanottajaksi. Kun toinen oli ahdistunut, hän automaattisesti kuunteli ja tuki tätä. Toki tämän toisen olo sai asetelmasta lyhytaikaista helpotusta, mutta se ei johtanut mihinkään. Auttaja kyllä kuunteli, kun masentunut puhui kurjista olosuhteistaan, ja otti hänen kaiken pahan olon vastaan. Lopulta masentunut ei pahan olon tullessa enää osannut muuta kuin meilata/soittaa/avautua arjessa tälle "työvälineelleen", ja työväline toimitti virkaansa kiltisti.

Arvaatte, että pian auttaja alkoi väsyä, ja hän ilmoitti masentuneelle, ettei enää jaksa. Tästä seurasi myöhemmin, että masentuneesta tuli varsinainen kiusaaja. Hän häiriköi auttajaansa arjessa, sekä soitteli tälle iltaisin ja yömyöhään, ja teki hänelle kaikin puolin varsin kurjia temppuja. Vielä nykypäivänäkään mikään ei ole lopullisesti muuttunut, vaikka auttaja irtisanoutui työpaikasta koko jupakan takia. Edelleenkin tämä entinen kollega/auttaja on masentuneelle jossain määrin keino "käsitellä" pahaa oloa. Kun ahdistus iskee, eikä hän tiedä mitä tehdä sillä, hän tekee jotakin joka liittyy tähän entiseen auttajaan, ja saa hetken helpotuksen tuskaan sillä tavalla. Ja pahimmillaan se on jopa tämän ex-kollegan tietoista mustamaalaamista, uhkailua itsemurhalla tai esimerkiksi kiristämistä maineen pilaamisella. Ja valitettavasti tämä ex-auttaja on liian heikko lopettamaan tätä pilkkaa tai kiusaa, joka toisinaan täyttää rikoksen tunnusmerkit mm. kunnianloukkauksen tai kotirauhanhäirinnän muodoissa.

MIKSI TILANTEESEEN JOUDUTTIIN?

Kun masentuneen suru ja ketutus kasvaa, hän "kiusaa" entistä auttajaansa, jotta hän kokee tekevänsä edes jotakin tuolle pahalle ololleen. Mutta se ei varsinaisesti auta masennukseen eikä työuupumukseen! Vielä tänä päivänäkään hän ei ole oppinut katsomaan itseään, vaan siirtää pahan olonsa itsensä ulkopuolelle, tässä tapauksessa entiseen auttajaansa/ystäväänsä/kollegaansa - ja nykyään myös uusiin uhreihin, joita on löytänyt työyhteisöstä. Koska toinen ei suostu yhteistyöhön, hänen on tehtävä jotakin toisen toiveista huolimatta. Ja tämä kehä tuntuu olevan katkeamaton ja ihmiset siinä senkun vaihtuu.

Näin käy silloin, kun avunantaja ei ole pätevä tehtäväänsä, vaikka ehkä kuvittelee niin. Kuten aiemmin kirjoitin monet ihmiset haluavat "auttaa" jotakuta toista vain siksi, että he eivät itse kestä sitä pahaa oloa, joka herää heissä toisen ihmisen tilan vuoksi. Kun he ahdistuvat tästä toisen tilasta, he haluavat muuttaa häntä, jotta heillä itsellään olisi parempi olla. He reagoivat siis omiin reaktioihinsa. Tällöin voidaan päätyä tilanteeseen, jossa auttaja luulee auttavansa toista, kun hänestä tulee tuskan käsittelyn väline.

Autettukin kokee hetkeksi olonsa paremmaksi, mutta pian hän alkaa katkeroitua, koska tällainen "auttaminen" synnyttää vain riippuvuutta. Ja se väsyttää molempia. Molemmat alkavat alun helpotuksen jälkeen kokea tilanteen toivottomaksi, sillä kumpikin yrittää muuttaa toista. Auttaja yrittää helpottaa omaa oloaan "parantamalla" autettavaa. Sen sijaan, että autettu kohtaisi itse itsensä ja ongelmansa, hän vain luulee tekevänsä niin. Hän vain on mukana tilanteessa, jossa toinen käsittelee hänen ongelmiaan. Kumpikaan ei toimi.

Aikamoista tämä auttaminen, eikö? Tämän tarinan valossa on helppo ymmärtää, että ei passaa auttaa jossei oikeasti osaa tai ainakin pitää osata lyödä hanskat tiskiin, kun tajuaa, että auttaminen ei etene tai että se vaatisi kohtuuttomalta tuntuvia ponnistuksia ja uhrauksia. Niin minäkin teen. Saattaa kuulostaa itsekkäältä, mutta sitä se ei mielestäni ole. Itsekkäämpää on tietoisesti synnyttää tuollainen riippuvuussuhde, jossa yhden huonosti voivan sijaan onkin pian kaksi huonosti voivaa. Mutta aina tuollaista noidankehää ei tietenkään voi tunnistaa, mikä sinänsä on inhimillistä.

Hyvät yöt. :D