Auto ilman lunta

Myydään auto!

Ja loistava auto onkin. Mitsu Lancer, 97, ajettu 160 000 km, punainen. Oon ajanut tolla 50 km:a itse (ennen sitä veljellä), mutta tässä havainnot: Kevyt ohjata, pehmeä penkki, tehoja enemmän ku mun vanhas A3:ssa, kiihtyykin oikke jees. Nyt saatavissa jopa ilman lumipeitettä. ;)

Pistä meilii, jos kiinnostuit:
tahdonvoimaa@gmail.com.

Etanan elämää

Näin jännää unta. Olin satasen aitojen finaalissa starttaamassa kauden kärkijuoksina SM-finaaliin. Hassua, että laji oli juuri aidat, joita en enää ikinä tule juoksemaan. Kun paikoillenne-komento kuului, nousi katsomossa seisomaan tumma nainen. Hänen seurassaan oli hieman vanhempi mieshenkilö, joka yritti pidätellä naista täysin riehaantumasta. Naisella oli megafoni kädessä ja hän karjui siihen todella kovaa "Eikö ole vieläkään mennyt kaaliin, että sun pitää elää etanan elämää"? Tuo nainen on fysioterapeuttini, päättelin. Tarina ei kerro, lähdinkö juoksemaan vai en, mutta tämä oli loistava muistutus siitä, että täytyy muistaa levon merkitys. Unet ovat kuningastie alitajuntaan ja niitä on fiksu kuunnella.

Kun aikoinani toukokuussa 08 menin ekan kerran CST:aan, sain tuon ohjeen fyssarilta: elä kuin etana, että loukkaantunut hermosto saa elpyä. Tärkeimmät levon hetket olisi käsillä juuri tuolloin, eli nuo ensimmäiset kuukaudet vamman sattumisesta. Mitä rauhallisemmin ottaisi, sitä vähemmän selkäydinshokki aiheuttaisi tuhojaan. Ja kyllähän mä elinkin kuin etana ensimmäiset kuukaudet. Käytännössä lepäsin 24/7. Ensimmäisen onnettomuuden jälkeen 2003 en moista tajunnut. Siitä jäikin päälle sellainen ylikierrosvaihe. Toisaalta, noita kierroslukemia voin kiittää mm. siitä, että luin itseni kauppakorkeakouluun ja tein pyyteettömästi töitä firmojeni eteen about 12/6 ja siinä ohessa hoidin aika paljon muutakin. ;) Ehkä nyt oli tervettä sammuttaakin kone, joskin se on todella vaikeaa, kun on käynyt ylikierroksilla vuosikausia. Joskus aina mietinkin, miksi kaikki muut ympärilläni on niin pirun hitaita, tehottomia ja saamattomia. Mutta ilmeisesti se onkin meikäläisen hermosto, joka on pyörittänyt about kahden ihmisen edestä kaikkia toimintoja. Ei huono saavutus, mutta pidemmän päälle keho ei olisi taatusti jaksanut. Eikä mielikään.

Takaisin etanointiin. Monet kerrat varmistelin, että onhan tämä nyt varmasti hyvä linja ja ruikutin, kuinka kaikki lihasvoima, koordinaatio ja energia valuu musta hukkaan, ku vaan makaan ja olen. Fysiatri perusteli lopulta niin hyvin levon merkityksen, että uskoin tietenkin auttajaani mukisematta. Itselleen ei ollut kovinkaan helppoa luopua kaikesta tekemisestä. Aluksi jopa ajattelu oli kielletty, koska se aiheutti niin hirveän puristuksen päähän. Niinpä vaan olin ja tuhlasin aikaani = elämääni. Onneksi nuppi oli sen verran jäässä, niin tunnit kulki nopeasti. Nyt en pystyisi millään samaan, ilman, että kilahtais kuupassa. Aika aikansa kutakinm onneksi tarvitsekaan palata sinne 1,5 vuoden takaiseen aikaan. Ehkä elämäni hirvein kokemus, kun päässä puristi jatkuvasti ja kaikkialle sattui aamusta iltaan. Tai itseasiassa vuoden 2003 onnettomuuden jälkeen olo oli vielä pahempi. Sen lisäksi, että oli kaikki nuo oireet, yrjösin jatkuvasti, oli ne kokovartalosähköiskut, tärinä, nykinä ja pienet poissaolokohtaukset. Silloinkin selvisin terveen papereilla lukuisilta neurologeilta ja fysiatreilta, vaikka vietin vuorokausikaupalla aikaa tiputuksessa sairaalassa särkyjeni takia. Tension neck... ;) Joo, joo... Ja luonnollisesti en saanut lääkitystä enkä etenkään ymmärrystä, koska en ollut eksynyt vahingossa Suvantokadulle.

Nykyäänkin tarvittaessa on kuitenkin osattava vaihtaa antiloopista etanamoodille, tai homma hajoaa käsiin. Mikään ei liene olennaisempaa, kun mennä jatkuvasti tutkan alapuolella, osata lyödä hanskat tiskiin, kun oireita alkaa tulla takaisin, perua kaikki aktiviteetti (se vähäinenkin;) ja tarvittaessa vetää verhot kii, töpselit seinästä ja viedä puhelin vaikka vessaan. Ja kun seuraavan kerran hämärtää, voi hommia taas jatkaa. Mutta se kuuluu tähän hermovammaan ja sitä täytyy muistaa kunnioittaa tästä hamaan hautaan asti. En tiedä ketään näin vakavasti loukkaantunutta, joka olisi parantunut täydellisesti. Ihminen vain tottuu ja sopeutuu siihen, että hänellä on omat rajoitteensa, eikä enää huomaakaan rajoittuneisuuttaa, mikä on tietenkin hyvä asia. Mutta keho kyllä muistuttaa, jos ei toimi niinkuin se vaatisi. Siksi täytyy vaan muistaa kuunnella sitä etukäteen, eikä vasta sitten, ku koko korttitalo murtuu.

Eimen, nyt kaffia! Siitä en luovu. Yksi pahe pitää olla, ettei täs nyt miksään pyhimykseks tuu leimauduttua. Ja uskon, että kaffe on parempi vaihtoehto, kuin rööki tai alkoholi. Tupakkaan en ole ikinä edes maistanut ja alkkiksen käyttökin on aina ollut lapasessa. Omasta mielestäni ainakin. :)

Hauskaa päivää!

Mustaa huumoria ja isännöitsijän selvityksiä ja selityksiä

Oiskohan tänä vuonna jälleen mustan huumorin paikka? Viime vuonna toivottelin "syvältä olevaa joulua" kera hanurin, niin ehkä tänä vuonna ois särkyneiden tavoitteiden joulujuhlan paikka? ;) Edellisenä pääsiäisenä kannustin ihmisiä olemaan pistämättä kaikkia munia samaan koriin, ja juhannuksena vietin "elämäni bileet" = poljin hyisessä aamujärvellä klo 06, kun muut oli vasta tulossa nukkuun grilliltä ja minä yllättäen tuskissani hereillä vielä tuohon aikaan... Saas nähdä, kuka kyllästyy ensimmäisenä aina yhtä suhteettoman surkeaan mustaan huumoriini. Varmaan itse...

Meinasin muuten äsken repiä pääni irti, kun alkoi kiristää niin saatanasti. Ei auttanut mikään. Ei rentoutuminen, lääkkeet, pikkujännitykset. Oli pakko nousta ylös 3:22 ja yön hiljaisuudessa stepata muutama askel, vetää perkeleesti Triptyliä, Burana, vettä kulauksittain ja lopuks mobilisoida kädet. Ja avot, hieman helpotti. Nenässä on viel paine ja korvat ei oo kuullut mitään koko päivänä, mut ehkä ihan hyvä. Kohtahan on nääs sunnuntai ja naapurini aloittaa varmasti remppaamisen, kuten aiempinakin sunnuntaiaamuina. Pakko kertoo vielä puhelusta isännöitsijälle viime viikolla. Tai olettaisin, että muikki oli isännöitsijän sihteeri tmv.

Minä: "Hei! Naapurini remppaa kaikki sunnuntait. Etenkin Itsenäisyyspäivän monituntinen remppa hiukka vaivasi". (Ystävällisesti vielä.)

Isännöitsijä tai joku vastaava (itjv): "Vai niin" (ja kyselee speksit, eli mistä asunnosta tulee, milloin, mitä tekee).

Minä: "Hankala sanoa 110-% varmasti, mutta eipä minulla ole kuin yksi suora naapuri, eli väittäisin tulevan tuosta yläpuolelta. Ei avannut ovea, olisin kyllä hänelle asiasta ystävällisesti huomauttanut. Eikä vastannut puhelimeen yms". (jätin kertomatta, että Mustilta opitulla tavalla hieman kolistelin pattereita vinkkinä ja huudatin Finlandiaa ja Talvisodan pauketta täysillä niin, että tyhmempikin olisi tajunnut, mistä on kyse)

Itjv: "Me voimme selvittää asiaa. Tietojen mukaan huoneistossa on asunut pitkään sama henkilö. Hän on OMISTUSASUNNON HALTIJA". (Ääni kertoi enemmän kuin tuhat sanaa, eli vink, vink, saatanan idioottivuokralainen, mitä sää siinä valitat osakkaille!)

Minä: "Jaa, ja senkö vuoksi kaveri ei voisi hoitaa pitkin päivää remppahommia sunnuntaisin, että hän on OMISTAJA ja ASUNUT PITKÄÄN ASUNNOSSA?"

Itjv: "Näin olettaisin".

Minä: "Mutta ei nyt tarvitse olettaa mitään. Minulla on korvat päässä, ja valitettavan herkät onkin (tämä tarkennus oli virhe!), ja lisäksi nauhotin remonttia 45 minuuttia. Haluatko, että laitan faktaa tulemaan meilillä? Tätä ois 26 megaa! Mihin osoitteeseen pistetään?"

Itjv: "Vai niin, älä nyt lähetä mitään kuitenkaan. Me selvitämme asiaa".

Minä: "Tarkoittaako tämä perinteistä selvittämistä vai oikeaa selvittämistä? Eli siis, että teette asialle jotain, vaikka kyseessä on siis OMISTUSASUNNON HALTIJA?"

Itjv: "Selvitellään..." (Alkoi jo selkeesti kyrpiintyä muhun ja lateli katteettomia lupauksia, että pääsisi oikeisiin töihin takaisin.)

Minä: "Soittelette varmasti minulle ja kerrotte, miten asia etenee. En enää jaksa kuunnella tuota jyrää sekuntiakaan. (Teki mieli sanoa, että JOS homma vaan jatkuu, menen heittämään naapurin ikkunasta kukkavaasin tai vastaavan esineen sisään, minkä jälkeen puhkon ukon autosta renkaat. Onneks en alkanut vitsailla, ois pian ajatellut mun tekevän tuon.) Ensi kerralla kutsun poliisit, mikä ei liene hyvää mainetta kenellekään ".

Itjv: "Me selvittelemme. Soitan sinulle takaisin tällä viikolla". (Vitun idiootti, mulla ei ole aikaa nyt jankata tästä sun kanssa, koska olet vain vuokralainen = mitätön paskakasa, jolla on selkeesti yliherkät korvat ja liikaa aikaa, kun nauhottelet naapurin remppaa).

Minä: "Jees, hieno juttu. Odotan innolla ensi sunnuntaita... Ja puhelinsoittoanne". (Jota ei ikinä muuten kuulu...)

Eikä ole kuulunut mitään. Mutta nythän on vasta lauantaiyö. ;)

Toive

Mä en luonnollisesti toivo mitään krääsää tänäkään jullina, mutta tommonen jouluaiheinen stressipallo vois olla aika kiva... ;)

Joulu - Voisin jättää väliin.

Muistan kuinka viime jouluna odotin tätä joulua 2009. Mietin, että olisin vihdoinkin terve ja pääsisin Lahteen porukoiden luokse. Saisin olla puolentoista vuoden murjottamisen ja treenaamisen jälkeen ylpeä itsestäni ja pitkästä aikaa aidosti onnellinen. Suru- ja itkurypyt, mustat silmän aluset, jatkuva varominen ja hyssyttely ois vihdoin historiaa. Voisin vain avata oven ja vaikka tanssia bussipysäkille. Tai ottaa veitsen käteen, upottaa sen mehevään kinkkuun ja painaa täydellä voimalla itselleni paksun slaissin. Avata jäätelöpaketin ilman, että nostan sen silmien korkeudelle ja leikkaan sen auki pieninä paloina, koska repiäkään en ole ollut voinut. Tai kuinka heittäisin kuusenkynttilät olalle ja siitä kädet kohti kattoa nostelisin yksitellen jokaisen pikkukynttilän omalle oksalleen. Ja silittäisinpa vielä jouluverhotkin. Ja lopulta lähtisin joulupäivänä Seurahuoneelle tapaamaan ystäviäni, jotka kokoontuvat jouluisin Lahteen vanhemmilleen. Vetäisin parit Mojitot, söisin hyvin ja tanssisin siskon kanssa aamuun asti. Sit kävelisin himaan 4 kilsaa keskellä kuulasta ja kaunista pakkasyötä. Ihan oikeesti, pistin kaiken toivoni tähän jouluun ja ajattelin, että vihdoin olisin terve ja voisin tehdä mitä haluan. Tai vaihtoehtoisesti tämä joulu olisi viimeiseni.

Kappas, niin se aika vierii. Koska olen päässyt mustavalkoajattelusta eroon, asetan taas tavoitteet seuraavaan jouluun 2010. Vuosi sinne tänne! Sit seuraavana vuonna saa "juhlia" kylmekymppisiä. Mikäs mulla on tässä ollessa ja palloillessa? Niin, no tiedän hyvin itsekin, että työttömänä, puolikuntoisena, opiskelukyvyttömänä, velkaantuneena ja vailla tavallista ihmiselämään kuuluuvaa rytmiä vituttaa hiukkasen, mutta mitäs sillä on väliä. Eihän multa aikaisemminkaan ole kyselty, tykkäänkö tästä vai en. Kun on nyt alkuun päästy, niin antaa mennä vaan. Paskaa on tullut tuutin täydeltä, joten jatketaan samaa rataa. Onneks kaikkeen tottuu, vaikka kivaahan tämä ei ole. Jos joku väittää nauttivansa tällaisesta elämästä, hän valehtelee.

Nyt nukkumaan! Öitä. :)

Perkele

Korvat huutaa hulluna ja samaan aikaan ei kuule mitään. C2 väsähti täysin ja iski korvan taakse toooosi kipeen patin, lihaksen kiinnityskohta. Ei ole vähään aikaan ollutkaan onneks pattia! Kuuppa tippui rankaan tyhmästi, niinku viimeks vissiin kesällä. Molemmin puolin takaraivoo on semmoset pläntit, ku kakkonen ja pintalihakset antoi periks. Onhan tätä ollu ilmassa. Mut aina pitäis ajatella, et kesti onneks pidempään. Saas nähdä, millainen joulu tulee. Nyt vaikuttaa heikolta, ku jalkoja palelee, kasvot puutuu ja sattuu silmiin. Palelua ei ole ollut enää piiiitkään aikaan ja se on aina merkki, et hermosto on lauennut. Normi.

Salli-satulatuolista unelmoiden

Stepperi on osoittautunut todella hyväksi värkiksi. Aamulla heräsin kuuppa jumissa, mutta kappas muutaman minuutin steppauksen jälkeen alkoi helpottaa. Jipii! :)

Seuraava investointini on ehta alkuperäinen suomalainen Salli-satulatuoli. Kattelin eilen Marian Talk Showta, jossa haastateltiin Sallin keksijää ja Salli Systems Oy:n johtohenkilöä Veli-Jussi "Vessi" Jalkasta. Kas siinäpä persoonallinen mies! Keski-ikäinen kaveri ilmestyi lähetykseen optimaalisissa työvaatteissa, sporttisen ja hyvinvoivan näköisenä, täynnä elämää ja energiaa! Juuri tuolta pitää hyvinvointituotteita valmiustavan firman keulakuvan näyttää.

Miettikääs, jos haastikseen ois laahustanut sellainen + 100 kiloa lötkistynyttä treenamatonta keskireppua kantava pöhöttyneen näköinen tyyppi huonossa ryhdissä ja kaikin puolin nuupahtaneen oloisena. Ei sopisi kuvioon sitten niin yhtään. Salli Systemsin edustaja kuitenkin henki samaa sanomaa, mikä tuntuu olevan yrityksenkin linja! Pointsit tästä. :)

Olen miettinyt kuukausitolkulla, kuinka pistän postia Salli Systemsille ja ehdottaisin yhteistyömallia saadakseni ko. tuolin käyttööni. Aikaisemmin en olisi pystynyt tuolilla vielä istumaan, koska rangan hallinta ei olisi riittänyt. Nyt uskon, että aika on kypsä ja toivon, että minusta tulee onnellinen Sallin omistaja. Olen kuullut tuotteesta ni paljon hyvää ja testannutkin sitä messuilla, että odotan innolla. Jahka saa satulan hanurin alle, kirjoittelen sitten kokemuksiani tänne ja foorumille! Jos tuoli rokkaa, täytyy alkaa miettiä investointia myös toimistolle. :)

Lisätietoja meikäläisen kokemuksia ootellessa löytyy täältä:
http://salli.com/

Kannattaa myös katsoa Vessin haastattelu Nelosen webistä:
http://nelonen.fi/ > Ohjelma > Maria 9.12.09. (Kohta 30:35 -->)

Kuvat: Salli.com

Love is everywhere 4

Hahaa, keksin tästä tänpäiväisestä oivalluksestani tuhat ja yks kampanjaa. Saa hyödyntää! ;) Öitä! Kerranki ihmisten aikoihin nukkumaan...

Periaatteista luopuminen

Sain erinomaisia neuvoja fyssarilta jälleen viime kerralla. Tai oikeastaan ei ne mitään neuvoja ollut, vaan enemmän fiksua keskustelua, josta yritän poimia järkevät itseäni hyödyttävät pointit. Fyssarini on niin rautainen ammattilainen, että hän lienee mieheni, perheeni ja muutaman ystäväni lisäksi ainoa, jota jaksan oikeasti kuunnella ja vielä noudattaa saamiani vinkkejä. Kai se on sitä, että vain nämä muutamat ihmiset oikeasti tuntevat minut. Monet vain luulee tuntevansa, ja antavat sitten vinkkejä sillä perusteella. Ja nehän kaikuu kuin kuuroille korville.

Näistä puhuttiin:

1. Saavutettu rasituskestävyys on pystyttävä pitämään, ja mielellään myös lisäämään, vaikka puolipakolla.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vaikka kunto ei parane lineaarisesti, niin olen lisännyt rasituskestävyyttä (=harjoitteita ja tekemistä) säännöllisesti. Todellisuudessa saavutettu kunto pysyy sitä paremmin, mitä enemmän maltan mennä tutkan alla. Eli jos on kipuja tai hermosto kierroksilla, silloin pitää himmata, eikä pistää lisää vauhtia. Lisäksi pitäisi ymmärtää, että kivut ja aistiherkkyydet on aina merkki siitä, että nyt mennään liian kovaa. Niitä ei saa sivuuttaa, eikä niihin saa totutella.

Ajatus siitä, että voin hyvin, kun siedän kipua, on pelkkää paskaa ja itsensä kusetusta.
Kuntoutuminen ei ole tehokasta, jos pidennän joka viikko stepperiaikaa, tuplaan koukistajamäärät ja lisää elämää, vaikka keho ei pysyisi perässä. Aikaa vastaan ei voi kilpailla. Keho ei kestä, vaikka psyyke kestää. Jos määriä haluaa lisätä, puhutaan mieluummin kuukausista kuin viikoista ja silloinkin hillitysti.

2. Saavutettu kunto pysyy.

Ei se pysy. Paranemista tapahtuu aaltoillen. 2 askelta eteen, 1 taakse ja faktaa ei voi kieltää. Osittain tämä liittyy ekaan kohtaan. Kunto pysyy, jos tajuaa ottaa riittävän rauhassa. Jos vetää ylirasitukselle, hommaa hyppää takapakkia useamman levelin. Ja mitä enemmän pitää saavutettua kuntoa väkisin, sitä varmemmin homma romahtaa.

3. Jossei ole parantunut kahteen vuoteen, ei paranekaan.

Kuulemma täyttä bullshittiä. Ihmiskeho korjaantuu ikuisesti ja tasapainottelee koko elämän ajan. Ja mitä pidempään ongelma on vallinnut, sitä kauemmin kestää myös korjaantuminen. Neurologin höpötykset kahden vuoden dediksestä saa unohtaa. Vaikka paraneminen on nopeaa ensimmäisinä vuosina, ei se siihen lopu.

4. Kevyt puuhastelu koneella tai kotiaskareiden kanssa ei ole työtä.

Ai ei vai? Kuulemma mun luovuudella, ajatustahdilla ja älykkyydellä tiskaus tai perseen pyyhkiminenkin on työtä. Oon tästä lausahduksesta suht ylpeä... ;) Ja onhan se totta, että harvoin käyn vessassa kehittämättä matkalla muutamaa innovaatiota tai funtsimalla, millaiset vessat mun privauimahalliin sit tulee. Myös tiskatessa tulee kehiteltyä erinäisiä toimintoa nopeuttavia prosesseja, apuvälineitä yms. That's me!

5. Kyllä muut ymmärtää ja elämä jatkuu samanlaisena kuin ennenkin.

Ei ne ymmärrä, eikä kuulemma jatku. Muut ei muutu minun muutokseni tahdissa, ja se on vain tajuttava. Ja vain pieni osa ymmärtää, läheisimmät ja itsekin sairastaneet. Loput luulee ymmärtävänsä tai uskottelee minulle, että he ymmärtää. Ja suurinta osaa ei edes kiinnosta ymmärtää, joten ei kannata tuhlata energiaansa jatkuvaan vatvomiseen ja selittämiseen.

On täysin sallittua, että antaa ihmisten olla tietämättömiä ja/tai tehdä omat tulkintansa. En mä enää olekaan jaksanut selitellä, vaan luotan siihen, että ne, joita kiinnostaa ja jotka haluavat ymmärtää, lukevat blogia ja kyselevät sit puhelimessa tai täällä käydessään. Tärkeintä olisi tulla toimeen ja selvitä kaikkien kanssa, mutta se ei vaadi sitä, että kaikki ymmärtää täysin, missä mennään. Hyvä pointti!

Nyt, koska ymmärrän, että kohta 4 on tärkeä, puhelin pois. ;) Hauskaa viikontaitetta.

Syntikka perberissä on hyvä jumpata

Sain fyssarilta ohjeeksi alkaa tehdä steppausta kevyessä etunojassa. Siedätetään niskarusetin pikkulihaksia. Elikkäs joka päivä saapi stepata max 5 kertaa 5-15 minuuttia kunnosta riippuen. Lisäksi muut harjoitteet. Vaihdettiin hartiarenkaan vahvistus tehtäväks sängyssä, koska yläniska ei ny halua tehdä sitä jumppapallolla.Muru viritti narut sängyn jalkaan ja kappas, homma rokkaa! ;)

Sain tänään uudet hiukset. Esivalmistelut varsinaiselle oikealle lookille. Valitettavasti jouduin sensuroimaan magean leikkaussessiokuvan, koska se oli liian antava ja Nokian paskakännykällä ei voi (tietääkseni) rajata kuvaa. Meikälle ei nyt ni oo väliä, näkyykö paskalaatuisessa känsäkamerassa joku ykstuhannesosanänniä, mut muille oli. Ja kunnioitan näiden ihmisten toiveita sen verran, et koitan pitää nännit, näppylät ja muut epämääräiset nahkanpalaset piilossa tässä blogissa ja keskityn esitteleen niitä muualla.

Ja uuden vuoden jälkeen tulee N900. Tilasin sen tänään. Sillä hoituu vaikka graafikon hommat rajauksista Photarointeihin. Melkein. ;) Pakko saada tehokkaampi tietokonekeskus kätösiin, josko sitä uskaltais joulun jlk yrittää duunia, joskin oikeammista asennoista. Hyvää yötä! Tossa vieressä pönöttää joku ihan mun näköinen ja oloinen tyyppi, joka väittää, et meillä ois sama sukunimi. Pamahti sisään, asensi jouluvalot, teki omenakaurapaistoksen ja tossa se ny pönöttää seurana. Ollaan taas vaihteeks valtionlaitosleskiä! <3

Jouluvalot!

Näitähän voi pitää vaikka ens jouluun asti. ;)

Pakko kehaista

Vielä tuli mieleen yllätyksistä, että pakko kehaista miestäni. Hän tietää, etten kaipaa ny mitään materiaa, enkä oikeastaan ole sellaista aiemminkaan arvostanut. Kuitenkin joka kerta, kun hän tulee kaupasta, niin tuo jonkun yllätyksen. Tai siis ei ne mitään yllätyksiä ole, vaan tuiki tavallisia elintarvikkeita, jotka hän kaivaa silmät kiiluen ja "suurin juhlapuhein" esiin kauppakassista.

Yleensä ne on jätskii, limppaa tai suklaata. Eikä mitä tahansa, vaan juuri niitä täydellisiä. Olen nääs suht tarkka siinä, mitkä herkuista kelpaa. ;) Hellyyttävä ele, kun jokaisesta kauppapäivästä tulee tuolla pienellä rituaalilla ikään kuin juhla/yllätyspäivä. Ja minä hölmö syytin aikoinani häntä tylsäksi/yllätyksettömäksi. Todellisuudessa olin itse sokea. Yllätykset oli läsnä jatkuvasti arjessa, mutta odotin niin isoja ylläreitä, etten nähnyt pienimpiä ja tärkeimpiä. No, oppia ikä kaikki. Nyt osaan arvostaa menneitä vuosia, ja tulevia etenkin, aivan eri tavalla. Ja itseasiassa jo se, että hän käy kaupassa hymyssä suin ja vain auttaakseen minua tervehtymään, riittäisi. Yllärit on extraa.

Nyt hyvää yötä!

Firman elämäntaulut

Katselin tänään duunipaikan pikkujoulukutsua ja totesin, että vain meidän Hesan pään ihmiset (ja tietty sen hetkinen miesystäväni) muisti mua viime jouluna kortilla ja/tai pikkuisella paketilla. Vai olikohan se synttärikortti? Ei pysty muistaan, eikä ole väliä. Ajatus tärkein! :) No, ei maailma kaatunut tuohon(kaan). Minä vain olen kovin tarkka, että pyrin muistamaan ihmisiä myös muutenkin kuin tarjoamalla korvauksen tehdystä työstä tai viemällä porukan kerran vuodessa johonkin syömään tai/ja mökille. Yleensä minun yllätykset ovat jotain tavallisuudesta poikkeavaa ja ns. pienen budjetin mutta suuren sydämen projekteja. Tällaisiksi lukisin esim. lettukestit letunheittokisalla tai henkilöstöpäivän "mainoskuvaukset". Mukana olleet muistane molemmat kemut syistä, joita tarvitse julkisesti jakaa. ;)

Olennaisempaa kuin mässäily luksusravintoloissa tai suhteettoman suuret rahalliset kannusteet, joita nyt ei todellisuudessa voinut aloitteleva PK-yritys maksaakaan, oli yhdessä olo, elämysten tuottaminen ja me-fiiliksen kasvattaminen. Siinäpä muuten varsin haastata tehtävä, jota ei voi hoitaa ilman hyvää sydäntä! Yritin osoittaa vilpittömän kiitokseni hyvästä työstä noiden pikkuruisten juttujen muodossa. Ja ilmeisesti onnistuinkin siinä suht hyvin. :)
Viime joulu 2008 oli poikkeus. Sallittakoon se minulle, koska en muista siitä juuri mitään. Paitsi, että pää meinas räjähtää ja itkin varmaan kolme kuukautta putkeen.

Jouluna 2007 sen sijaan sorruin hieman liian suureen projektiin ja se jäikin messevästi kesken. Näen sieluni silmin itseni raahaamassa joululahjoja vuoden 2007 päättäjäisiin. Sain päähänpiston Leppävaaran Prismassa vieraillessani, ja siltä istumalta poimin syliini 7 kappaletta isoja tyhjiä taulukehyksiä/tauluja. Niihin oli tarkoitus tulostaa isoja värikuvia yrityksemme taipaleelta, pääasiassa ihmisistä. Tarkoituksenani oli tehdä jokaiselle työntekijäelämänpolku. Ikään kuin elämänkartta, jota voisi joka joulu täydentää uusilla kuvilla.

Halusin säilöä ihmisten mieliin sen, mitä olen aina pitänyt firmani tärkeimpänä kilpailukeinona ja motivaattorina: yhdessä tekeminen, pehmeät arvot kovassa maailmassa, erilaisten persoonien synnyttämät ja mahtaviksi tuotteiksi/palveluiksi mukautuneet hassut/hullunkuriset/luovat/oudot ideat, ajatukset, toimintamallit ja rakkaus "lajia" kohtaan. Halusin rakentaa jokaiselle oman kartan, joka palauttaisi simppelisti mieleen kaiken tärkeän, jonka olemme yhdessä rakentaneet ja jota olemme kovasti ja armotta pyrkineet kehittämään ja vaalimaan.

Kaikki muistot haalistuu ajan saatossa. Tai kenties tulee uusia, "tärkeämpiä" muistoja, jotka korvaisivat nuo alkutaivaleemme yhteiset huippuhetket. Osittain pelkäsin, että toiminnan kasvaessa ja organisaation eriytyessä, myös paineet, kiire ja toisten ihmisten kiittäminen, kunnioittaminen ja arvostus saattaisi vähentyä, hetkellisesti ainakin. Tällöin paskana tai kiireisenäkin työpäivänä voisi vain vilkaista tauluaan ja palauttaa helpommin mieleen yhteiset tähtihetket. Pienet, mutta tärkeät arkareet firman alkutaivaleelta, jolloin kaikki oli vielä niin kotoisaa, lähes tulkoon mukavaa "puuhastelua".

Nooh, projekti jäi kesken, ja lahjat vanhan toimiston perukoille makaamaan. Muutossa ne siirtyi uudelle toimistolle ja loput tiedättekin. Kuvat on edelleen muovitaskussa tossa viereisessä hyllyssä. Olen niitä kohta 24 kuukautta katsellut ja funtsinut, mitähän niille tekisi. Hitto sentään, etten koskaan saanut tauluprojektia tehtyä, vaikka yritin sairaanakin raapia lahjaa kasaan, pääsiäiseksi 2009. Ja juhannukseksi 2009.

Nyttemmin tauluista on tehty referenssien esittelyyn sopivia versioita. Muistaakseni joku minulta kysyikin, että mihin moiset ostokset on tarkoitettu ja voisiko niitä käyttää asiakastöiden esittelyyn. Meillä on melkein 200 neliöö tilaa, eli siinäpä sisustamista ihan riittävästi. No, tuolloin muuton aikaan ei suoraan sanoen hirveesti ollut väliä, mitä lahjoille tehtäisiin, koska tiesin, etten hetkeen ole elämänkarttoja väkertämässä.

Ehkäpä tänä jouluna repäisen ja väkerrän noista kuvista jotain kivaa koko porukalle. Toivottavasti hekin laittavat tänä jouluna kortin tai vaikkapa multsarin pikkujouluista. Nyt öitä. :)

Kiitos!

Monesti olen henkilökohtaisesti kiittänytkin jo Merziä, Nenyaa, LoisLanea, Fedjaa, DD:tä, Pandoraa, Marcoa, Odea, Lauria, puuseppää, kummitätiä, Jussi V.:tä jne. ystävällisiä ihmisiä, jotka ovat laittaneet minulle iloisia kannustuksiaa ! :) Vaikken jokaiseen meiliin/FB-viestiin yms. samantien vastaakaan, te tiedätte kyllä, että olette ajatuksissani. Erityisen paljon mieltä lämmitti myös työntekijöiltäni saadut positiiviset yhteydenotot julkaistuani uutisisen kuntoutumisestani meidän sisäisessä tiedotusfoorumissa.

Kiitos myös Pirkanmaan yrittäjänaisten puheenjohtaja Sointu Lanki! Kiva, että suhtauduit juttuehdotukseen positiviisesti. Kiitos myös Sefen päätoimittajalla mukavista sanoista tarinani luettuani. :) Niinikään kiitän myös SUL Julkaisujen Kalle Kotirantaa loputtomasta kärsivällisyydestä ja joustosta viime kevään artikkelieni kanssa. Saatiinpahan tehtyä! :)

Lisäksi paljon halauksia Helsingin päähän kaimalle ja Anikselle sekä tietenkin tänne kotitoimistolle luotettavalle ja empaattiselle osakasystävälleni sekä muullekin köörille. Rakkautta ja lämpöä tietty myös PH:lle, Lavinille, MamaSnakelle ja potralle. Ja pusuja ja kiitoksia mun omalle kymppikerholaiselle. Oon susta tosi ylpee, kuten tiedä! <3

Nyt, hyvää yötä ja parempaa huomista. :)

Korvat ja naapuri kenkkuilee

Aamulla heräsin siihen, ettei pystyny nieleen. Ja sit alkoi korvat kenkkuilemaa. Ei kuule kunnolla ja ratisee vaan. Perus. Kakkosväli. Onneks steppaus auttaa vähäsen. Täytyy pari pvää kattella rauhassa, josko hermot elpyis mut tuskin. Paska joulu tulossa tältä osin, mut eipä voi mittään.
Keitto oli ainakin hyvää, kiitos vaan! <3

Ylläri, naapuri aloitti taas rempan. Aamulla soitinkin eilisestä showsta isännöitsijälle. Ei kerrostalossa voi elää ku pellossa. Vituttaa tommoset tyypit, jotka ei kunnioita pätkän vertaa yhteisiä sääntöjä. Jos ois avannut eilen ovensa, ois saanut pikkusaarnan, jossa ei ois sanoja säästelty. Mut tajus omaks parhaakseen pysyä kämpässään avaamatta.

Perfect mix!

Jos tämän ostaisi kaffilasta, annos maksais ainakin 7 euroa! :)

Happy 6th of December!

Ja kiitos niille ihmisille, jotka tämän päivän mahdollistavat. :)

Tyhmäilyä itsenäisyyspäivän kunniaksi

Kuinka ajattelematon pitää olla, että aloittaa itsenäisyyspäivän aamuna remontin klo 10? Kuinka tyhmä saa olla, että poraa ja jyrää koko Tuntemattoman sotilaan ajan? Kuinka vähän järki pakottaa päässä, kun ei tajua lopettaa, vaikka yks jos toinenkin naapuri koputtelee pattereihin ja käypä jokunen soittamassa ovikelloakin? Ei avannut. Ei uskaltanut. Viedään sitten lappunen postiluukusta ja ilmoitetaan huomenna isännöitsijälle. Sunnuntairemppa alkaa olla nääs enemmän kuin tavallista tossa yläkerrassa! Sen vielä jotenkin ymmärrän, että remppaa arkisunnuntai, mutta että tänään... :(

Ruma ankanpoikanen

Tänään totesin, etten voi koko sairaselämääni näyttää pystyynkuolleelta tundramännyltä, jolla on aaveen kasvot. Jatkossa lupaan siis pestä hiukseni useammin ja esiintyä blogissa vähintään heleyttävässä meikkivoiteessa ja nypityissä kulmissa. ;)

Oikeesti ulkonäkö ny on viimeinen asia, mihin jaksaa sairaana panostaa, mut koska en ole enää kuolemankielissä, joudun ny tsemppaan. Kiitos sisko huomautuksesta, että mun pitää alkaa näyttää ihmiseltä taas. ;) ;) Ens viikolla, ku saan uudet kulmakarvapinsetit lupaan hoitaa kulmat kuntoon. Ny, hellurei ja hellät tunteet vaan itse kullekin!

Ei päätä, ei häntää - Just bullshit!

Hain (ja pääsin) pop-jazz-konsalle aikoinani. Olin tuolloin kovasti muuttamassa Hesaan, mutta valitettavasti kusin yliopiston pääsykokeet. Myöhästyin niistä. Pitkä tarina, mutta en voi sanoin kuvailla vitutuksen määrää, joten juttu jää tähän vaiheeseen. Luin kuitenkin puol vuotta psykalle itteeni sisään, mut en sit ikinä ehtinyt Hesaan asti, ku koe alkoi. Ja seuraavana vuonna olikin jo uudet suunnitelmat syystä XYZ. Nooh, ei Tamperekaan pöllömpi vaihtoehto ole. Päinvastoin. En lähde täältä paitsi muutamasta syystä ja ne syyt jääköön arvoitukseksi.

Takas musaan... Kaikista maailman biiseistä valkkasin pääsykokeisiin laulun, jossa laulettiin kadun aurinkoisella puolella kävelystä. Siitä, kuinka aina voi valita aurinkoisen puolen. Ja vaikkei ny paistais kummallekaan puolelle, aina voi valita paremman vaihtoehdon. Aikamoista. Jönssi sanois tähän, että "Olet sinä Dille aikamoinen vilosohvi"... ;)

No joo, tää ei ollut pointtini, tuli vaan mieleen, ku joku lauloi töllössä auringosta. Enpä enää muista, mikä oli ajatukseni, ku aloitin kirjoittaa. Jotenkin se tuli mieheni pitämästä juhlapuheesta mieleen... Hmm... Ja liittyi siihen, että tän kehon kanssa on oltava nöyrä. Ja siihen, kuinka lohdullista on huomata, ettei muutkaan retkulan asukkaat hallitse rasituksen säätelyä. Aina tulee innostuttua, tehtyä jotain rajat rikkovaa ja sit taas potkaisee takapakkia pikkuisen. Mut onneks kuilu ei ole niin syvä, kuin ihan alussa. Jeps, nyt nukkuun. Kokeillaan huomenna startata uudella energialla. Ehkä sit muistan, mitä olen kirjoittamassa, eikä tartte jaaritella pelkkää tajunnanvirtaa. Vaikkakin tajunnanvirran kirjoittaminen on hirvittävän mukavaa ja puhdistavaa! ;)

Btw: Hyvää itsenäisyyspäivää. Ens vuonna aattelin juhlia Ilveksessä, kuten viimeiset 5 vuotta ennen kaatumista. Ja ens vuosi onkin sitten eka, jolloin mulla on jonku toisen tekemä iltapuku. Yleensä oon askarrellut ne itse, mutta tolle ensimmäiselle ostetulle vihreälle unelmalle pitää saada jotain käyttöä, kun vielä mahdun siihen. Jossen jaksa seisoo juhlissa koko iltaa, sit seison puolikkaan. Jossen voi lähteä korkkareissa, sit meen noissa tasapohjaisissa kengissä (en kuitenkaan lenkkareissa, sen verran vielä mallimaisuutta löytyy) ja piilotan ne hameen alle. Ja jossen voi mennä ollenkaan, sit kyrvähtää varmaankin hermot, taas hetkeksi. Ne onneks palautuu. Siis psyykkiset hermot... Mikä termi tuokin oli. ;) Mutta, mutta, mutta... Kengät peittävä helma, johon ei kaadu, voi olla suht vaikea yhdistelmä. Kas tuotahan ehtii miettiä kyllä! Vuosi aikaa.

Jaa niin joo, pakko sanoa, että mulla on mun maailman ihanin mies. Ja perhe. Äiti-tatuointi on jo puoliks suunniteltu... <3

Öitä!

Se ois sit 2 min ja 32 sek

Ilman tärinää... Jostain pitäis saada minsa lisää, ni sit alkais ehkä kävelykin sujua! Eli eikun hinkuti hinkuti... ;)

Mut ei jumankeuta, et täytyy viel kehua stepperiä! On tuo loistava.