Ja hyvä putki jatkuu

Iloisena voin vain todeta, että tästä siis todellakin tullaan paranemaan. Vaikka olen huhtinut meneen koko viikon, niin olotila kohenee silti! Tänäänkin olen ollut koko päivän liikkeellä mutta silti pystyn kävelemään lähes normaalisti ilman upotuksia sun muita juttuja. Kyllä tää tästä, vaikka alamäkeenkin on vielä varauduttava. Nyt uskaltaa jo kuitenkin ajatella pikku hiljaa myös tulevaisuutta ja elellä enemmän kuin tunti kerrallaan. Voidaan puhua jo päivä kerrallaan -mentaliteetistä. JESH. Ja maanantaina meen taas elpymään lisää eli fyssarille.

Paitsi tänään ...

Kaava on VIHDOIN rikkoutunut. Vaikka silmä, korva ja leuka puutuikin tänään, huimaus ei ole lisääntynyt. JESH. Tänään sitä paitsi tuli 14 päivää täyteen, jolloin voin sanoa olevani melkein terve. Viimeiset viisi päivää olen lisännyt asteittain rasitusta ja olotila on silti kohentunut. Se on hyvä merkki. Nyt siis kävelen jo 200 metriä päivässä ja 20 prosentin teholla. WAU. =) Pakko se on vaan uskoo, että kun tarpeeksi kauan jaksaa käydä fyssarilla ja treenata, niin tästä vielä noustaa.

Positiivisena havaintona on se, että enää pään ja käsien liikkeet eivät huimaa ja lisäksi myös illalla on hyvä olo ja pystyy istumaan koneella/Kävelemään. Eli toisin sanoen kestävyyttä on tullut lisää. Vaikkei olo vielä olekaan "normaali", niin nyt myönnän itsekin, että paranemista ON TAPAHTUNUT. Siistii! Mulla on siis mahdollisuus joskus saada normaali elämä takaisin...

Laskukautta odotellessa. ;) Ettei pääsis positiivisuus yllättään...

Aina sama kaava

Mä kun oon niin miettinyt, ettei tästä retkahdusvamman paranemisesta löydy mitään logiikkaa mutta nyt oon huomannut, että löytyyhän siitä. Joka kerta, kun olen melkein kunnossa (maa ei lähde jalkojen alta, ei huimaa niin paljon, epävarmuus on pienempää jne.) tulee se hetki, jolloin muut oireet ilmestyvät takaisin. Ilmeisesti keho ei vain vielä ole valmis paranemaan, vaan kahden erinomaisen viikon jälkeen tulee aina samat lisäoireet: korvat alkaa mennä lukkoon, rintalastaa alkaa ahdistaa, pää tulee kipeäksi ja alkaa väsyttää ihan pirusti. Kun lepää, niin oireet menee ohi mutta silti ärsyttävää. Tätä on todistetusti tapahtunut jo ainakin 5 samanlaista sykliä. Milloinkohan keho ois valmis ottaan sen seuraavan askeleen, niin että se ei heittäis noita muita oireita takas, vaan jaksais parantua kokonaan? Ärsyttävää elää koko ajan samaa sykliä, kun tiedät jo tasan tarkkaan, mitä tuleman pitää hyvien viikkojen jälkeen. Aina se saatanan sama pudotus... 10 viikkoa sairastelua tuli muuten tänään täyteen! Helvetin pitkä aika. Onneksi nyt olen pystynyt töllön katselun lisäksi jo lukemaan kirjoja. Vuorossa on helmi teos: Tyylikkään köyhäilyn taito, joka on avunhuuto kerskakulutukseen uponneiden ihmisten puolesta. Kirjailija on Aleksander von Schönburg ja täytyy myöntää, että kirja kyllä naurattaa oikeasti. =)

Haluaisitko kirjoittaa tähän blogiin???

Oli mukana saada kommentti sinulta, joka luet blogiani päivittäin. Olisiko sinulla intoa kirjoittaa tähän blogiin silloin tällöin, jos loisin sinulle tunnukset sitä varten? Ei tekstit tarvitse olla pitkiä. Tärkeämpää on, että niitä tulee säännöllisesti.

Mitä enemmän kokemuksia ja kohtaloita jaettavana, sen parempi muillekin saman jutun kanssa taisteleville kanssaeläjille. :) Laita tulemaan julkista kommenttia, jos kiinnostaa, niin mietitään sitten, miten saadaan toisiimme yhteys. Tsemppiä myös sinulle oman tilasi kanssa joka tapauksessa. Minä uskon, että kyllä tästä parantua / kuntoutua ainakin hyvin voi, vaikka tällä hetkellä elämä onkin helvetin paskaa ja tuntuu, ettei valoa tunnelin päässä ole ollenkaan.

Ps. Loin muuten itselleni tänään paranemispäiväkirjan. Pistän aina jokaisen päivän yhteyteen asteikolla 1-3 merkinnän, millainen se on ollut. Siitä sitten konkreettisesti näkee, meneekö homma eteenpäin vai ei. Ehkä se antaa sitten pikkaisen uskoa siihen, että hyviäkin päiviä on ollut ja muistuttaa siitä, että kyllä niitä vielä tulee lisääkin, kun näkee konkreettisesti kalenterista, mitä milloinkin on tapahtunut. Ihminen kun on niin hassu olento, että se muistaa vaan kaikki negatiiviset asiat ja taantumat, kun on surullinen, muttei niitä hyviä hetkiä ja päiviä tai jopa kokonaisia viikkoja...

Puhelin rikki

Höh, tänään hajosi sitten lopullisesti meikäläisen kännykkä. Viimeiseen neljään päivään siinä ei ole toiminut netti, eikä myöskään sähköpostit. Sen takia en ole pystynyt tännekään raapustamaan kuulumisia. Välttelen nimittäin koneella istumista kuin ruttoa, sillä niska ja käsi menee aina läppärityöskentelystä ihan jumiin. Tosin tässä olotilassa sillä ei liene väliä, koska ne on jumissa joka tapauksessa. Tässä olikin 9 niin erinomaista päivää, että melkein aattelin jo paranevani. Mutta eipäs kannata hihkaista.

Tänään alkoi taas tutulla tavalla huimata, maa lähteä jalkojen alta ja perinteinen särky päässä. Ja kaksi viikkoa poissa ollut silmän ja korvan puutuminenkin tuli takas... Jep, jep! Nyt lisään elämäni paskimman pääsiäisen ja vapun lisäksi myös elämäni paskimman äitienpäivän... Onneksi minulla ei ole pieniä lapsia, sillä olisin täysin kykenemätön huolehtimaan heistä tässä tilassa. Saati, että itse pysyn pystyssä, jos pitäisi vielä kantaa, syöttää tai leikittää lasta. Olisi muuten kiva kuulla sellaisten ihmisten, joilla on ollut pieniä lapsia ja retkahtanut niska yhtäaikaa, mietteitä siitä, miten elämä sujui. Itselläni tuntuu olevan ongelmia huolehtia ihan omasta syömisestä ja liikkumisesta makkarin ja vessan välissä.

Puhuin muuten tänään äitini kanssa, joka oli jutellut yhden naisen kanssa, jolla oli täysin samat oireet kuin minulle. Hänelle ne oli vain tulleet aivokalvon/selkäytimen tulehduksen yhteydessä. Sinänsä lohdullista, että hänkin on vuodessa päässyt lähes erinomaiseen kuntoon. Aluksi hän ei ollut pystynyt kävelemään metriäkään (moneen kuukauteen) mutta siitä se tila hiljalleen oli kohentunut sitten itsestään. Ehkä mullekin käy niin, kun vaan jaksaa olla kärsivällinen ja odottaa ja tehdä, niin kuin ammattilaiset sanoo.

Mutta millä ihmeellä sais ton nupin kestämään???? Nuori ihminen 24/7 jostain särkee ja vitutus kasvaa eksponentiaalisesti.