Tomppelit

Kuinka tyhmä ihmisen pitää olla, että se menee levittämään hiihtoladuille hiekkaa tai metallisorvin purua? Kyllä näitä pää- ja niskavammoja syntyy ihan tarpeeks, ilman että joku vielä tarkoituksella niitä aiheuttaa toisille. Seurauksien vakavuuttahan tällainen keskenkasvuinen tomppeli ei todellakaan osaa ajatella.

http://www.aamulehti.fi/mobiili/index.shtml?167236

Mitäs tänään?

Oisko se sit baari, leffa vai lätkämatsi? Vai ihan lenkki koiran kans tai illanistujaiset? Mut ai ni joo, enhän mä pysty tekeen mitään. Pään kalvot on ihmeelliset sähköiset edelleen ja silmissä on utua. Yläniskan hermotus prakas sit oikein kunnolla. Piikit vei onneks suurimman kivun pois oikeelta, mutta eipä nekään toimivaks hermokudokseksi ja nivelsiteiksi muutu. Ja edelleen tuntuis olevan nolla jumissa, mut josko se sieltä aukeis kans, jahka saa kakkoseenkin liikettä. Kattellaan. Kummalliset nuo lihakset, kun välillä ne ei hermotu yhtään. Menettää vaan täysin toimintakykynsä ja on kasa velttoa paskaa koko yläniska. Kauluri kaulassa pääsee onneks pystyyn ja tekeenki hyvin vähän jotain. Mut jos vedättää vähänkin yli, eli päästää lihakset siihen kramppitilaan, niin kuilu on taattu. Sen verran pitää tehdä, mitä syvät lihakset toimii ja sit vaan kylmän rauhallisesti luovuttaa. Heti, kun kävely tai istuminen alkaa olla hankalaa, siitä pitää luopua, koska elimistö ei kestä sitä. Eihän tää mitään kestä, täytyy varmaan taas hilata lääkkee takaisin 2 tabuun iltaisin ja aamuisin ku tää on jostain syystä (talvi, kylmät?) alkanut taas ylireagoida kaikkeen.

Kokonaisuudessaan toivoton taistelu tää on. Herkkä mikä herkkä ja siitä ei ikinä pääse eroon, mut ainakin hyvää on se, että enää ei pragaa koko kroppa, vaan tosiaan pelkkä yläniska, mut eipä se hirveesti lohduta loppupelissä. Tiedä sit, mistä vetäs tommoiset separit mut sillä ei ole väliä. Syissä ja seurauksissa ei ole mitään logiikkaa, joten parempi olla miettimättä koko asiaa ja keskittyä vaan täysipainoiseen olemiseen ja nuupistumiseen. Vielä kun muutaman vuoden jatkaa tätä hiljaiseloa, niin huomaa muuttuneensa olemattomaksi ei-materiaksi. Kaikista pahinta tässä on se, että on alkanut jo ittekin sääliä itseään. Ennen vaan aatteli, että ei auta itku markkinoilla ja pakko vaan painaa eteenpäin, mutta nykyään sitä pitää itseään maan matosena, jolla ei ole mitään annettavaa kellekään tai millekään, paitsi tietenkin opettavainen tarina siitä, millä tavalla ei kannata itseään loukata. Jos aikoo satuttaa itseään, suosittelen kyllä lämpimästi tekemään sit sen niin, että joko se on lievä loukkaantuminen tai henki pois. Ei missään nimessä tällaiseen jamaan kannata hankkiutua.

Normipäivä:
http://m.youtube.com/watch?desktop_uri=%2Fwatch%3Fv%3D2vtwkQcHA1I&v=2vtwkQcHA1I&gl=US

<3

Lepuuttelua ja tylsyyttä

Tää päivä on mennyt totaalisen levon parissa. Kyllä tää tästä. Kummallisesti niskaan on ilmestynyt painava möntti nollaväliin, kun kakkonen on parempi. Ei pysty tajuun, miksei se koskaan asetu ja ole vain hyvä ja that's it. Aina epätasapaino jossain. Mut on se nyt onneksi paljon parempi kuin eilen. Piikit selkeesti vei suurimman jännityksen vekka ja tänään en ole roikkunut puhelimellakaan liian kauaa. Ehkä tää tästä vielä joskus iloksi muuttuu. Ehkä ei. Seuraavan kerran jatketaan nitkuttelua 27.1. Kattellaan, perkele.

Liittoudutaanko?

Niskoittelevat ystävät, käykääpäs foorumilla lukemassa Rivermanin ajatuksia Niskaliiton perustamisesta ja tuokaa oma lusikkanne keittoon. Allekirjoittanut on erittäin kiinnostunut ja uskoo tuovansa soppaan aika mukavia mausteita, mutta mitenkäs muiden laita on? Rekatkaa foorumille ja osallistukaa keskusteluun. Se ei velvoita ketään mukaan toimintaan, mutta ajatuksia ja näkemyksiä kannattaa aina jakaa. Ja huom. liitto ajaisi sekä niskan traumaattisesti loukanneiden että muiden niskavaivojen kanssa taistelevien asemaa, mikäli se toteutuisi Rivermanin ehdottomalla mallilla. Rivermanilla on itsellään pitkä kokemusta liitto/yhdistystoiminnasta aivovammapuolelta, joten kiitos vaan tuhannesti, että sinäkin pistit soppaan lisää aineksia meidän niskavaivaisten "puolella". :) :)

http://p3.foorumi.info/niskavamma/viewtopic.php?t=413

KKK

Kaikki keinot käyttöön...

Kriisiaika

Otettiin sit tänään kriisiaika ja heitettiin niskaan piikit. Uhkaavasti alkoi taas vetää kuulaa jumiin. Kakkonen ja kutonen ei edelleenkään auennut, joten nyt ei sit auta, kun heittää piikkii vaan lisää ja jatkaa nitkuttelua pikkuhiljaa. Ilmeisesti se puhelimen kädessä pitäminen sai pään todella jakkiin ja nyt ollaan pienessä liemessä, koska mikään ei tunnu auttavan. Ihan sama mitä tekee, aina vähän parempi muttei normaali. Varmaan sana sshow ku kesällä. Kolme kuukautta katos taas elämästä niin että humpsahti. Mut lopulta se aukea. Toivotaan parasta...

;)

Koti ja yölamppu

Ei nukuta yhtään, koska hermosto on taas tuhannen kierroksilla. Niinpä kävin kuvailemassa lamppua. Pojat vetelee unia molemmin puolin ja kuorsaa tyytyväisenä. Kuinka ihania nämä öiset hetket yksin hereillä ovatkaan. Aivan hiljaista, rauhallista, kaunista. Ikkunasta näkyy talvimaisema ja upeat pihakynttilät. Lähes aavemainen tunnelma monisataaneliöisessä talossa. Tämän hetken pyhitän suklaalle ja kaffelle. Mitä sen on väliä, että kahvi täytyy käyttää mikron kautta ja suklaakin on kuivahtanut jäätyään pöydälle auki. Varmaan koirankin käynyt nuoleskelemassa. Onko mitään väliä?

Toisaalta aivan kauheita nämä öiset hetket ovatkaan. Sitä huomaa jälleen kerran, kuinka yksin sitä onkaan oman käsiin räjähtäneen elämänsä kanssa. Jokainen kärsii seuraamukset lopulta vain ja ainoastaan yksin, sillä valitettavasti fyysisiä vammoja hermostossa ri pysty jakamaan samalla tavalla kuin negatiiviset fiilikset voi keskustella pahki. Sitä kerta toisensa jälkeen katsoo tuota toista ihmistä, joka nukkuu tyytyväisenä tuossa vieressä, ja funtsii, että tätäkö sen meidän yhteinen tulevaisuus kaikkine unelmineen, toiveineen ja haaveineen nyt sitten tulee olemaan? Minä puolikuntoisena, neljän seinän sisällä vankina ihan ok kunnossa, mutta mitään muuta kivaa ei sitten kannata edes haaveilla. Hermosto rankaisee välittömästi. Sitten mieleen hiipii ajatus, että haluaako sitä pitää toista ihmistä vankina omassa rajoittuneessa seurassaan? Antaa rakkaansa päivästä toiseen ja vuodesta toiseen mennä kaikkialle yksin, kun ei itse pysty lähtemään mukaan. Antaa toisen hoitaa kaikki raskaammat kotijobit. Vielä senkin lisäksi, että hän tekee kovasti töitä. Ja itse elellä puolikkaita päiviä kotona tekemättä juuri mitään, koska ei vain kertakaikkiaan jaksa elää enempää. Tuleeko sitä lopulta huomaamaan, että yhteisen tekemisen puuttuminen ja yhteisen kokemusmaailman puuttuminen tekee yhdessä elämisestä liian vaikeaa? Vai riittääköhän se pelkkä rakkaus, kiintymys ja toisen kunnioitus kuitenkin? Niin, aivan turha murehtia, koska eihän tulevaisuuteen voi nähdä tarkasti. Liikaa ei passaa miettiä eteenpäinkään, eikä etenkään suunnitella mitään. Tällaisina pimeinä hiljaisina yön tunteita sitä on vain hetki aikaa ymmärtää, kuinka pysähtynyttä, rajoittunutta ja epäreilua elämä yhden pienen sekunninmurto-osan jäljiltä voikaan lopulta olla.

Myönnetään Tämä ei ollut aivan se skenaario, mistä haaveilin, mutta minkäs teet, jos enempääkään ei saa. Ja eihän tässä mitään ongelmaa ole, kotona on kiva olla, tällä hetkellä. Mutta siinä vaiheessa, kun toisen tie vie ulkomaille, koti ei ole enää koti. Siitä tulee vain tylsä, yksinäinen, stressiä aiheuttava ja turvaton paikka, jossa ei kukaan jaksa koko elämäänsä nyhvätä. Ihmiset tekee kodin, ei talot tai sisustus.

Öitä! <3

Puhelu

Puhuin tänään ihanaisen ystäväni kanssa puhelimessa. Oli hieman katkonainen puhelu, mutta kyllä se siitä. Ensin piti päästää koiru sisälle, sitten paukkas isovanhemmat ja yllättäen puhelimenkin kanssa oli häikkää. Uusi puhelin on lähetetty matkaan, mutta yllättäen aivan vika osoitteeseen. Asiaa sitten tarkasteltiin moneen kertaan ja olipa sukunimikin muuttunut matkalla toiseksi. ;) Mutta älyttömän hyvää palvelua sain paikasta nimeltä Jimm's PC Store. Kaiffari pahoitteli heti erhettä ja välittömästi totesi, että liike hoitaa tietenkin kaikki kulut, mitä uudelleenkuljetuksesta aiheutuu. No, saas nähdä, mihin puhelin lopulta päätyy vai päätyykö mihinkään. Toivottavasti mulle.

Vielä palatakseni tänpäiväiseen puhelinkeskusteluun, en voi muuta todeta, kuin että, onpa kiva, että joku muukin pystyy elämään ilman lumilautailua. Ehkä me kestetään just just. <3

Koukussa kuplaveteen

Tai oikeammin olen koukussa kuplaveden tekemiseen. Niin loistava laite. Ei tartte niskavammaisenkaan roudata selkä vääränä kuplista kaupasta, kun on kotona pelit ja rensselit. Ja eipähän ole lisättyjä suoloja näissä vesissä. Kai... Enpä tiedä. ;)

Höyryhoitoa

Ihan paras, sauna joka on aina "tulilla". Ei muuta ku nappulat kaakkoon ja luukku auki ja kalvot saa kyytiä. Tuolla mä oon istunut joka päivä 5 minuuttia viidellä tyynyllä, että saa ton sisältä jäytävän kylmyyden vekka. Toimii. :) Mäkin haluan tällaisen systeemin. Näyttäis olevan Harvian kiuas...

Jumalauta että on ollut tänään lantiokalvot kipeet. Yksikin virheliike, niin alkaa sattua niin saatanasti johonki alavatsaan ja lonkkiin. Väsymys, väsymys. Se se on. Nyt iisisti taas...

Ni joo

Ja en mä koko yötä ole valvonut, mutta kun tuo karvakorva tahtoi ulos ja pökki kuonolla niin kauan, kunnes se sinne päästettiin. Sitten täytyi valvoa ja odottaa, että kaveri tulee sisään, koska jos Triptyleissä nukahtaa, ei enää herää päästämään kuonokaveria takas sisälle. Perusarkea koiran kanssa. Kyllä mä kahdesti harkitsen, ennen kuin itselleni hommaan koirulaisen. Välillä tuntuu, että toi kaiffarin jokaöinen ravaaminen sängyn jalkopäädyn ja oman sohvansa väliä on liikaa hermostolle... Aina ku hän kuukahtaa tonne sängyn päätyyn, siis lattialle tietenkin, sänky keinahtaa ja päässä keinahtaa. Enpä muuta voi jälleen kerran sanoa, kuin että onneksi ei ole ollut pientä vauvaa hoidettavana. Eikä isompaakaan. Nyt, takas unten maille... ehkä...

Sairas vai ei

Ja kyllähän sen nyt näkee ilman kaulatuen vihjettäkin, milloin ihminen on todella sairas ja missä ei. Riutunut ilme ja olemus kertoo niin paljon enemmän kuin sanoin voi oloaan kuvailla, mut kai mä sit vaan osasin hymyillä niin kauniisti, ettei kaikki tajunnut, kuinka lähellä kuolemaa sitä tulikin käytyä. No, päätelkää itse. Ehkä nämä kuvat sitten selventää jotain. Ehkä ei.

Sanat vs. teot

Sanoilla ei ole mitään väliä, jos teot ja suhtautuminen eivät tue sanomaa. Kuinka monesti olenkaan tämän sairasteluni aikana huomannut. Rankimmin tämä tuli esiin, kun puhuttiin siitä, kuinka moni ympärilläni olevista ihmisistä ymmärsi/ymmärtää, mistä tässä vammassa on kyse. Siis ymmärsi sen, miksi yhtäkkiä jouduin jäämään täysin pois kaikesta elämästä, vaikka olin päälle päin aivan terveen oloinen. Oikeastihan jouduin suorittamaan täysin varoittamatta tietynlaisen valekuoleman ja jättäydyin pois kaikesta. Töistä, opinnoista, frendipiirin jutuista, harrastuksista, matkoilta, illanvietoista, yrittäjämeetingeistä jne. KAIKESTA. Siis todellakin kaikesta, mitä nyt vain ihmismieli keksii. Ainoat aktiviteetit todellakin oli vessassa ja suihkussa käyminen sekä päivittäiset harjoitukset pulloonpuhalteluista koukistajatreeneihin. Edes yksin ollessani en voinut oikeasti tehdä yhtikäs mitään. En lukea, en kuunnella radiota, en katsoa telkkaa, en pelata, en tehdä käsitöitä, en kirjoittaa enkä välillä edes ajatella. Koko keho oli ajettava passivoitumistilaan, todellakin kuin valekuolleeksi. Vain sydän löi ja hengitys kulki ja joskus sekin tuntui olevan liikaa.

Niin tosiaan, tuolloin aivan aluksi kuulin kymmeniä ja kymmeniä kertoja tietyiltä ihmisiltä, kuinka epäkohteliasta ja epäreilua heitä kohtaan on, kun minä en pidä mitään yhteyttä enkä jaksanut puuhastella heidän kanssaan. Kerta toisensa jälkeen kuulin tietyiltä ystäviltäni diagnoosit/tulkinnat masennus, eristäytyminen elämästä, sosiaalisten paikkojen pelko, huono itseluottamus, opittu avuttomuus, stressi ja muuta epämääräistä jäkäjäkäjäkäjäkää. Oikein alkaa vituttaa, kun muistelen sitä jankkauksen määrää.

Minä yritin selittää, että hei ihan oikeasti, minä EN pysty lähtemään kotoani mihinkään. Mutta kuulostihan se kieltämättä helvetin koomiselta, että syinä oli muun muassa: en voi kävellä rappuja tai kulkea hissillä, valo sattuu silmiin, en pysty olemaan liikkuvassa autossa, en voi puhua ku oma ääni sattuu päähän, verenpaine nousee pystyasennossa, alkaa kiristää päähän kävellessä, korvat ei kestä kahviloiden tai ravintoloiden melua, aivot tärähtää asfaltilla liikkuessa, saan rytmihäiriöitä metelistä, en voi pelästyä, tulee virtsaamisvaikeuksia vaikeissa paikoissa jne. jne. Siis nuo todellakin kuulosti pahemman kerran selittelyltä, mutta valitettavasti ne oli minulle täyttä totta. Ja arvatkaapas kuinka hankalaksi tilanne meni, kun jouduin jossain vaiheessa kieltämään ihmisten saapumisen jopa kotiini. Tai puhelimessa puhumisen! Syinä mainitsin mm. liian kiivaan keskustelun aiheuttaman autonomisen hermoston yliaktivoitumisen, leuat ja niska menee jumiin, ääni lähtee kun puhuu ja kirsikkana kakun päällä, terveiden ja eläväisten ihmisten näkeminen todellakin lisäsi vitutusta ja tuskaani siitä, etten itse pystynyt tekemään mitään muuta kuin makaamaan pimeässä ja kuuntelemaan hiljaisuutta. Vaikka sitä kuinka yrittää olla toisten onnellisuuden, menestyksen, terveyden ja elämänilon takia onnellinen, kyllähän sitä jollain tasolla kuitenkin miettii, miksi minun on pitänyt luopua kaikesta ja nuo muut saa elämää ja vieläpä tulla minun kotiini tietoisesti "leuhkimaan" sillä kaikella, mitä he ovat milloinkin tehneet. Turha väittää vastaan tässä asiassa, kukaan ei ole niin masokisti, että todella haluaisi olla tuossa valekuolleen tilassa eikä tuntisi mitään negatiivista tilannetta kohtaan.

Etenkin viimeisestä sain vääntää jatkuvasti tiettyjen ihmisten kanssa. Kuinka monesti jälleen kuulinkaan tökeröt analyysit: olet kateellinen, et voi olla vihainen muille, sinun pitää nyt vaan katsoa tilannetta silmiin ja oppia sietämään ihmisiä, etkö välitä meistä enää, kai sinä nyt haluat meitä nähdä, nähdään nyt vaikka vain siksi, että me halutaan nähdä sinut. Ei helvetti. Kuinka monesti tekikään mieleni vain räjähtää päin naamaa näille ihmisille ja toivottaa heille hyvää matkaa helvetinkuuseen, kertoa että tekin tulette vielä joskus käymään läpi varmasti omat kiirastulenne yms. muuta mukavaa. Tai vielä kääntää veistä haavassa ja kertoa, että tuskin olemme ikinä olleetkaan kovin läheisiä, kun he kerta pystyivät ajattelemaan puolestani ja laittamaan sanatkin suuhuni ja tuntemaankin asiat puolestani. Mutta en minä ole ihminen, joka osaa loukata muita tuolla tavalla, ja pidin pahimmat mölyt sisälläni.

Erityisesti kiukkua herätti lauseet "nähdään nyt vaikka siksi, että me haluamme nähdä sinut". Jumalauta sentään, minä en ihan oikeasti halunnut nähdä näitä tiettyjä ihmisiä. Ei siksi, etten olisi heistä pitänyt, vaan ihan vain tilanteen takia. Ei minulla näitä ihmisiä vastaan ihmisinä ollut sen suurempia antipatioita, vaan lähinnä yritin pitää edes pienen mielenterveydenrippeen yllä ja olla kiduttamatta itseäni tietoisesti. Tämä on sitä tervettä itsekkyyttä, josta toisinaan olen kirjoittanut. Toisaalta kyse on siitäkin, että en inhoa mitään muuta enempää kuin sitä, että joku kuvittelee voivansa tietää tarkasti, mitä toisen ihmisen päässä prikulleen liikkuu. Vaikka lähelle voi hyvien keskusteluiden myötä päästä, niin silti toisen elämää ei voi täydellisesti elää. Empatia- ja sympatitaidot ovat epätäydelliset parhaimmillakin ihmissuhdeasiantuntijoilla. Ja nämä tökeröt ihmiset ympärilläni eivät todellakaan olleet mitään ihmismielen asiantuntijoita, vaikka ehkä itse niin uskoivat. En tiedä. Enkä välittänyt.

Aikani kuuntelin näitä olettamuksia, virheellisiä tulkintoja ja itsestäänselvyyksiä, mutta jossain vaiheessa totesin olevani liian sairas rasittamaan itseäni jatkuvasti tällaisten mitättömien epäkohtien takia. Totesin, että menetän lopunkin vointini, jossen suostu hyväksymään, että osa ihmisistä ei vain ikinä tule tajuamaan mistä on/oli kyse. Aivan sama, vaikka olisin jankannut heidän kanssaan hamaan tappiin asti. Sama kuin puhuisin vain suomea jollekin, joka osaa vain kiinaa. Toki elekieli, savumerkit ja ruutupaperi ja kynä voivat jelpata, mutta täydellistä yhteisymmärrystä ei synny. Ainoat vaihtoehdot olisi, että joko minä opettelen kiinaa tai se toinen suomea. Arvannette kyllä miten siinä sitten kävi, kun minä en sairaana jaksanut alkaa mitään kieliä opiskella.

Jees, mutta kun minulle nykyään sanotaan, että "ymmärrän täysin sinun tilasi", minä en usko. En suostu uskomaan, jollei kyseessä ole äitini, siskoni, toinen saman elänyt tai fysioterapeuttini. Eivät hekään voi täysin ymmärtää, mutta pääsevät lähemmäksi kuin kukaan muu. Loistavaa, että näitäkin ihmisiä löytyy. :)

Nyt nukkumaan...

Hello

Meinasin päivitä tänään mitään, ku on ollut kaikkea muuta, mut ehkä pari riviä. ;) Jatkossa täytyy muuttaa johonki lämpöseen. Ei ihmisen hermosto, siis terveenkään, kestä tällaista kylmää. Onneks nyt on lauhtunut mukavasti.

Olo on taas erikoinen. Vuorotellen kunnossa ja ei kunnossa. Siis saattaa vaihdella ihan 10 minuutin sisään, onko normi vai hönö olo. Tän päivän oon vaan lepuutellut. Aamulla sen verran rasitin, että siistin (en siivonnut) keittiön. Illalla tuli sisko hakeen autoa lainaks, kun menee huomenna CST:aan. Oli jopa niin hyvä olo, että puistelin auton lumesta. Vasemmalla kädellä, niin niska ei rasittunut. Tuo oikea puoli ei kestä yhtään painaa, siis hartian kohdasta. Nyt puhelin pois. Joku kaipaa rapsutusta... Enhän ookaan rapsuttanut ku neljä tuntia putkeen... ;)

Sattui erikoinen juttu eilen. Mä nukahdin kahdelta ja heräsin tänään ihmisten aikoihin. Weird. Ehkä se on tää, ku päätös olla virallisesti saikulla tän kuun ja sitten vasta taas uudelleen alkaa stressata siitä, pystyisköhän tekeen jo töitä.

Öitä! <3

Apua

Ilokseni voin todeta, että tämän kuntoutumisen apuna on ollut aivan mahtavia ihmisiä. Olen saanut apua niin käytännön arjen pyörittämisessä kuin työhommissa ja raha-asioissa todella monelta taholta. Toisaalta myös suuria pettymyksiä ja liikaluuloja on mahtunut matkalle, suurimpana totaalinen uskon menetys julkisen sektorin terveyden"huoltoon", erityisesti tämän vamman tunnistus-ja kuntoutusasioissa. Totuushan on se, että kukaan ei osannut selkäytimen venytysvammaa diagnosoida, eikä kuntouttaakaan. Sen sijaan nöyryyttäminen, hulluksi leimaaminen ja viimeisenkin rohkeuden latistaminen hallittiin julkisella erittäin hyvin. Jos olisin toiminut kuten siellä lääkärit neuvoivat, istuisin varmaankin pyörätuolissa tai makaisin haudassa. Yhden positiivisena poikkeuksena voin muuten mainita omalääkärini Tuula Tikan, joka ainoana huomioi spinaalisen vamman mahdollisuuden minut tutkineista n. 20 lääkäristä. Ja täytyy myöntää, että eipä se asioiminen kaikilla ykstyisilläkään lääkäriasemilla ollut mukavaa saatika hyödyllistä. Kävin Penttisten lisäksi neljässä paikassa, mutta ei näissä aiemmissa mestoilla mitään osattu auttaa. Harmi. Rahat meni aivan hukkaan. Täytyy muuten tässäkin välissä mainita, että terveydenhuollon lisäksi myös Pohjola ja Kela hoitivat oman osuutensa päin helvettiä, etenkin Pohjola. Kelahan julkisena organisaationa tekee, niinkuin ylhäältä päin sanellaan mutta Pohjolalla pitäisi olla jostain eettistä vastuuta ja moraalia toiminnassaan yrityksenä. Mutta paskat. Ei enempää negatiivista tällä kertaa. ;)

Penttiset yksityisvastaanottoinee pelastivat elämäni. Sieltä koko kuntoutuminen alkoi ja toivottavasti se myös päättyy heidän hyvissä hoivissa, ettei tartte sinne suvantoon asti kävellä. Voiko parempaa lääkäriä ja fyssaria olla kuin minua ja siskoani hoitaneet ihmiset ovat. Ei, ainakaan tämän vamman kanssa. Ensinnäkin kuinka ihanaa on olla potilaana sellaisessa paikassa, jossa olet "tavallinen" asiakas, eikä minun ole tarvinnut kertaakaan todistella tälle lääkärille, että en ole hullu ja olen oikeasti sairas. Päinvastoin. Kun kävelin sisään ensimmäisen kerran Suvikselle, fysiatri totesi välittömästi, että selkeä peli, hermokudosretkahdusvammalle tyypillisiä oireita ja eikun fysioterapiaan. Wau! Toiseksi, nyt kun olemme jo ystävystyneet hyvin, voin soittaa ja tekstata näille ihmisille milloin vaan, vaikka keskellä yötä. Ja niin itseasiassa teinkin silloin aluksi, kun luulin kuolevani sen ensimmäisen kolmen kuukauden ajan lähes joka yö. Kolmanneksi, he hoitavat pyyteettömästi myös kaikki reseptiasiat, käytännön arjen vihjeistyksen ja kaiken muunkin, mikä ei edes heille kuuluisi. Ja kun rahat on ollut tiukilla, hoidot on annettu maksuajalla tai jopa "joululahjaksi". Aika etuoikeutetussa asemassa olen siis. Mutta toisaalta olenpa minä tuonut taloon kymmeniä potilaita ja tuskin tällaiset blogijututkaan koskaan yrityksen imagolle on huonoksi? Ja ei, tämä EI ole markkinointitekstiä, vaikka markkinoinnin ammattilainen olenkin. Ne, jotka blogiani ovat seuranneet huomaavat, kuinka paljon syvemmästä suhteesta minun ja auttajieni välillä on kyse kuin mistään PR:stä.

Vanhemmat ovat tehneet kyllä kaikkensa jelpatakseen meikää. Lahdesta asti on tultu vaikkapa vain käymään kaupassa Tampereella. Ja siivoamassa, muuttamassa, korjaamassa koneita ja laitteita, tiivistämässä ovia,tuomassa ylläreitä ja muuten vaan moikkaamassa minua. Sen lisäksi että isä tekee kolmivuorotyötä ja äiti on painanut ympäripyöreää päivää isossa myymälässä (jossa muuten tuon ihanan ihmisen työpanosta ei osattu ikinä arvostaa, mutta tästä myöhemmin...) he ovat aina ehtineet meidän lasten luokse. Ihan aina. Joskus vain tunneiksi, joskus päiviksi. Se jos mikä on varmaa, että kun omat vanhemmat ovat joskus vanhempia ja tarttevat meidän jelppiä, sitten elämä järjestetään niin, että sitä voidaan antaa. Muutto samaan kaupunkiin tai vaikkapa isoon koko suvulle suunnitellulle taloalueelle ei olisi ollekaan huonompi juttu. Jos tässä perhettä joskus sattuu putkahtamaan, niin mikäs sen parempi, kun saada kasvattaa omat lapset mummojen ja vaarien hyvässä hoivassa ja toisaalta samalla autella omia vanhempiaan samojen pihapiirien laitamilla.

(Välihuomautus: tää on PITKÄ postaus, pakko jatkaa myöhemmin kakkososalla...;)

Sisko (ja hänen miehensä) ovat olleet korvaamaton apu kaikessa. Siskon kanssa kun kuljetaan tätä matkaa käsikkäin, niin hän jos kuka tietää, mistä on kysymys.Käsitteet "takis", "pallo", "kokovartaloahdistus", "hönöys", "virtsis", "herkkis", "pöh-olo", "kilarit/separit", "inva-aste", "virtsis", "hanurikiristys", "nolla päin v*ttua", "persläven venytysharjoitus", jne. ei ehkä muille avaudu. Siskolle kylläkin. Ollaankohan yhtään ihmisten kielellä kirjoitettua tekstaria toisillemme lähetetty vikan vuoden aikana? Ei kai. Siskon kanssa on vain maattu ja tuijotettu kattoa niin monta tuntia, ettei edes vauvana moiseen pystytty. Ja toisaalta olemmehan me nauraneet, itkeneet, raivonneet ja mananneet yhdessä elämää kuukausikaupalla. Lisäksi on nauhoitettu pilaviestejä, jalkatanssia ja puhalleltu rytmissä pulloon ja hinkattu koukistajia. Voi jestas sentään! Siskon kanssa me ollaan muutenkin kuin marjaa, mikä on aivan loistava juttu. Parasta antia koko sairaudesta tämä paidaksi ja perseeksi muuntuminen. Mä voin olla perse, siskoseni. Ihan ok mulle. ;)

Mutta huokaus, nyt on pakko lopettaa. Kirjoitan seuraavassa osassa miehestäni, Terapeuttisesta koirasta, mummilasta, ystävistä, osakastovereistani, nettimaailmasta, foorumista, Pandoran blogista jne. jne. jne. Kun hätä on suurin, avuntarjoajia on ollut lukuisia. Ja mikä tavallaan hienointa, apua on tullut erittäin ylläviltä tahoilta...

Nyt, sanon hyvää yötä ja alan vetää zetaa ton koiran seurana. ;)

Nyt alkaa ahdistaa...

Mitähän ihmettä tuolla päässä oikein tapahtui syys-marraskuussa? Aivan järkyttävä kiristys taas keskellä päätä. Voisin vaikka vannoa, että yksikään lihas ei toimi ja pää roikkuu taas kalvojen varassa nupin päässä. Palelee koko ajan niin vietävästi ja ei pysty yhtään oleen ylhäällä. Samantien heittää järkyttävän kiristyksen yläniskaan. Kun yrittää tehdä suun avausta, kinnaa päälaelle, kun tekee leuan siirtoja kinnaa takaraivon molemmin puolin, leuantyöntö ei onnistu ollenkaan. Jumi meni vaan ylemmäs, vaikka aukesi alempaa. Aivan järjetöntä.

Aiemmin tää oli jotenkin hallinnassa, mutta nyt tolle päälle ei kertakaikkiaan pysty itse tekeen mitään. Tuntuu kuin systeemi olisi rysähtänyt yläniskasta alas ja pallo taas pudonnut kuin jos 1,5 vuotta sitten konsanaan. Ja kaikista oudoilta tässä on se, että hermosto vörkkis suht ok. Pakko soittaa huomenna ja kysyä, että mitähän ihmettä sitä sitten tehtäisiin, kun mikään ei tunnu auttavan. Tosin kyllä ne viisaammatkin jo pyörittelee ihmetellen silmiään. Näinkö pitkälle mä pääsin ja tähän tää sitten tyssä? Aika katkeraa nieltäväks, jos koko homma kaatuu yläniskan instabiliteettiin, ja vieläpä yhdestä ainoasta välistä. No, sinnehän se suurin veto kohdistuikin, ettei mikään ihme sinänsä. Että voikin ihmistä vituttaa.

Kohtaamisia ja suoraa puhetta

Maailman on erilainen vakioveikkaajan silmin. Ja myös niskavammaisen. Tai ylipäänsä sairaan ja ei sairaan ihmisen. Tai kuntoutujan ja sairaan. Tai kuntoutujan ja terveen. Termit on vain termejä, sanat sanoja ja lauseet lauseita ja niiden ymmärrys riippuu lopulta osapuolten tulkinnasta. Seuraava rehellinen keskustelunpätkä todistaa jälleen kerran, kuinka erilainen se maailma voikaan olla. Dialogi on lyhennelmä. Saapi korjata, jos tulkitsin sinua väärin ystäväiseni.

Minä: "Millainen joulu teillä oli?"
Ystävä: "Ei ollut joulumieltä yhtään".
Minä: "Harmi kuulla. Mistäs moinen johtui? Haluaisitko kertoa?"
Ystävä: "Riideltiin erään läheisen sukulaisen kanssa. On niin erilainen maailmankatsomus. Olisi pitänyt ottaa yhtee jo aikaisemmin".
Minä: "No, mutta eikös tuo ole hienoa, että saitte puhdistettua ilmaa ja asiat eteni vihdoin kyräilyä pidemmälle".
Ystävä: "Tavallaan... No, joko kadut, että kysyi? Olen tällainen ilonpilaaja ja synkistelijä".
Minä: "En minä kadu, että kysyin. En olisi kysynyt, jos olisin halunnut pestä käteni koko jutusta. Ja sitä paitsi, aika hankala on meikäläisen maailmaa kaataa perheriidoilla. Sanotaanko näin, että olen päivittäin tekemisissä ihmisten kanssa, jotka kuntouttaa itseään aivovammoista, selkäydinvammoista ja taistelevat paitsi terveydestään myös koko elämästään. Eli tällaisen arkiset fightit ei ole siellä huolten korkeimmalla huipulla".
Ystävä: "Ai no, joo".
Minä: "Jep, näin se kuule on. Anna tulla vaan jos on paha mieli. Meikäläinen ei hirveesti osaa ottaa mitään liian vakavasti mut voin yrittää auttaa".
Ystävä: "Ai, jaa".

Jep, jep. Ja sitä rataa sitten eteenpäin. Rehellisyys maan perii mutta toisinaan pitäisi olla sen verran armollinen ihmisille, ettei ainakaan ihan joka kerta sanois päin naamaa, ettei kuule muserra nuo sinun juttusi minun maailmaani. Mutta minkäs teet, kun on suotu tällainen luinen kallo, joka ei hetkessä opi, että kaikki eivät vain kertakaikkiaan halua/kestä kuulla suoraa puhetta ja rehellisiä mielipiteitä, vaikka ne olisi kuinka perusteltuja.

Välillä kyllä sapettaa niin törkeästi ihmisten murheiden tasottomuus. Kun itse on ns. herännyt kuolleista, ei viitsi ihan hirveesti pistää energiaa siihen, et funtsii minkä värinen roskapussi olisi perjantaipäivälle paras tai missähän kulmassa aurinko tänään nousee suhteessa Haulitornin sijaintiin. Aurinko nousee jokatapauksessa ja se tieto riittää. Ja jossei se joskus nousekaan, sit voi tietty vähän huolestua enemmän.

Viides kerta, hyvää yötä. <3

On se

Kasvanut jep.

Öitä!

Me aletaan nyt koisaan Pontuksen kans... ;)