Koti ja yölamppu

Ei nukuta yhtään, koska hermosto on taas tuhannen kierroksilla. Niinpä kävin kuvailemassa lamppua. Pojat vetelee unia molemmin puolin ja kuorsaa tyytyväisenä. Kuinka ihania nämä öiset hetket yksin hereillä ovatkaan. Aivan hiljaista, rauhallista, kaunista. Ikkunasta näkyy talvimaisema ja upeat pihakynttilät. Lähes aavemainen tunnelma monisataaneliöisessä talossa. Tämän hetken pyhitän suklaalle ja kaffelle. Mitä sen on väliä, että kahvi täytyy käyttää mikron kautta ja suklaakin on kuivahtanut jäätyään pöydälle auki. Varmaan koirankin käynyt nuoleskelemassa. Onko mitään väliä?

Toisaalta aivan kauheita nämä öiset hetket ovatkaan. Sitä huomaa jälleen kerran, kuinka yksin sitä onkaan oman käsiin räjähtäneen elämänsä kanssa. Jokainen kärsii seuraamukset lopulta vain ja ainoastaan yksin, sillä valitettavasti fyysisiä vammoja hermostossa ri pysty jakamaan samalla tavalla kuin negatiiviset fiilikset voi keskustella pahki. Sitä kerta toisensa jälkeen katsoo tuota toista ihmistä, joka nukkuu tyytyväisenä tuossa vieressä, ja funtsii, että tätäkö sen meidän yhteinen tulevaisuus kaikkine unelmineen, toiveineen ja haaveineen nyt sitten tulee olemaan? Minä puolikuntoisena, neljän seinän sisällä vankina ihan ok kunnossa, mutta mitään muuta kivaa ei sitten kannata edes haaveilla. Hermosto rankaisee välittömästi. Sitten mieleen hiipii ajatus, että haluaako sitä pitää toista ihmistä vankina omassa rajoittuneessa seurassaan? Antaa rakkaansa päivästä toiseen ja vuodesta toiseen mennä kaikkialle yksin, kun ei itse pysty lähtemään mukaan. Antaa toisen hoitaa kaikki raskaammat kotijobit. Vielä senkin lisäksi, että hän tekee kovasti töitä. Ja itse elellä puolikkaita päiviä kotona tekemättä juuri mitään, koska ei vain kertakaikkiaan jaksa elää enempää. Tuleeko sitä lopulta huomaamaan, että yhteisen tekemisen puuttuminen ja yhteisen kokemusmaailman puuttuminen tekee yhdessä elämisestä liian vaikeaa? Vai riittääköhän se pelkkä rakkaus, kiintymys ja toisen kunnioitus kuitenkin? Niin, aivan turha murehtia, koska eihän tulevaisuuteen voi nähdä tarkasti. Liikaa ei passaa miettiä eteenpäinkään, eikä etenkään suunnitella mitään. Tällaisina pimeinä hiljaisina yön tunteita sitä on vain hetki aikaa ymmärtää, kuinka pysähtynyttä, rajoittunutta ja epäreilua elämä yhden pienen sekunninmurto-osan jäljiltä voikaan lopulta olla.

Myönnetään Tämä ei ollut aivan se skenaario, mistä haaveilin, mutta minkäs teet, jos enempääkään ei saa. Ja eihän tässä mitään ongelmaa ole, kotona on kiva olla, tällä hetkellä. Mutta siinä vaiheessa, kun toisen tie vie ulkomaille, koti ei ole enää koti. Siitä tulee vain tylsä, yksinäinen, stressiä aiheuttava ja turvaton paikka, jossa ei kukaan jaksa koko elämäänsä nyhvätä. Ihmiset tekee kodin, ei talot tai sisustus.

Öitä! <3