Näet kuntoutumisen. Yläniska ei anna piirun vertaa periksi. Päinvastoin vetää jumimpaan ja jumimpaan. Takaraivo on niin pullea, etten voi maata sen päällä ollenkaan. Samoin alkaa heittää iltaa kohti painetta nenään. Kallonpohja on mennyt jotenkin niin jumiin, etten saa siihen mitään otetta. Vetää korvallisilta ohimoille ja takaraivolta päähän. Samoin otsassa on painetta. Se on toi yläniska, joka on totaalisen jumissa. Vittu, kun pitikin mennä huhkimaan ittensä tämmöiseen kuntoon. Koko kesä pilalla. Elämä pilalla. Kaikki pilalla. Ollut jo aika vitun kauan.
Välillä mietin, että mihin nämä päivät katoavat. Mihin mun elämästä on mennyt 14 kuukautta? Mitä mä olen tehnyt koko tuon ajan? Odottanut, odottanut ja odottanut. Odottanut sitä päivää, jolloin olen terve ja voin jatkaa siitä, mihin kaikki jäi. Nyt olen tajunnut, että sitä päivää ei ehkä koskaan tule. Aika pahan olon heittää. Entä jos kaikki nämä kuukaudet, jotka olen urhoollisesti kärsinyt, on hukkaan heitettyä elämää, aikaa, jolle en saa koskaan mitään vastiketta. Elämää, joka olisi pitänyt päättää aikoja sitten. Kidutusta. Kärsimystä. Yhtä vitun persettä jokainen päivä. Jokainen. Kaikki se turha toivo ja usko paranemiseen, joita olen väkisin epätoivoisinakin aikoina ylläpitänyt, valuu ihan hukkaan, jossen saa elämääni takaisin. Ja kiitos Musti, nyt jaksa nyt kuunnella sun optimistisuuskakkaa. Älä siis kommentoi.
Nyt mä alan ymmärtää lentopelkoisia. Se tunne, kun omaan olotilaansa ei voi vaikuttaa, vaikka tekis mitä, on aivan hirveä. Elämä on toisten ihmisten käsissä, eikä omissas. Se on tosi tylyä. On pakko vaan luottaa siihen, mitä asiantuntijat sulle sanoo ja yritettävä itsekin järkeistää asioita. Otetaan esimerkiksi turbulenssi, joka on lentokoneessa ja lentäjälle arkipäiväinen ja normaali ilmiö, mutta lentopelkoinen on varma, että nyt tippuu ja kuolee. Sit otetaan paniikissa pakkolaskuasentoa tai ainakin kitataan koko matka viinaa, että kuolee pikkuhiprakassa vailla sen suurempaa kärsimystä.
Sama juttu mun elämän kanssa. Mullekin on sanottu tuhat kertaa, etä floppeja tulee, mutta en mä usko sellaista päivää koskaan näkeväni, etten joutuisi jostain oireista kärsimään. Toisella toimivalla aivopuoliskolla mietin testamenttia ja hautajaisiani, toinen uskoo vielä siihen, että paranen. Mahdollisuudet tulla kuntoon heikkenee tosin jatkuvasti, kun homma pitkittyy ja oireisto ei helpota. Todennäköisyydet ei ole enää kohta mun puolella ja vedän pakkolaskuasentoon. Hiprakassa onneksi olen tasaisesti Triptylien takia...
Ja niihin, siis järkiajatuksiin, mä oon toivoni laittanut. Jaa miksi? Koska mun intuitio on sanonut alusta asti, etten tästä toivu, ja sitä en ole halunnut kuunnella. Joskus mietin, että liekö vaan helpompi myöntää faktat kuin taistella tuulimyllyä vastaan ja pettyä karvaasti.
On kyllä kurjaa huomata, että vaikka kuinka haluisi omalla sisullaan, positiivisuudellaan ja tahdonvoimallaan päästä hommassa eteenpäin, niin ei pääse. Ei vaan onnistu, vaikka tekis mitä. Jos uskoisin johonkin, alkaisin rukoilla ihmettä. Mutta niitä sattuu vain saduissa, ei tosielämässä.
Tyydyn siis katkerana toteamaan, että tie pois helvetistä ei ollut yhtään niin helppo kuin sinne putoaminen. Nyt saattaa hieman vituttaa, että sinä yhtenä kauniin kuulaana talviaamuna pisti ne kesäkengät jalkaan ja veti lipat reppu selässä. Siihen loppui yksi elämä. Toista ei ole vielä annettu tilalle. Taidan olla jo käyttänyt ne 9 henkeä.
Jaahas, jos alkais nukkumaan, kun kuristaa kurkkua tämä kirjoittelu. Öitä. Olkaa onnellisia, ken saa terveenä elää. :)
Tekstit
