Tosi houkuttelevan näköistä....Mikä siinä on, että nuo elintarvikkeet vainoaa mua? ;)
lauantai 20. maaliskuuta 2010
Imemisrefleksi, hermoston kehittyminen ja CST
Joidenkin CST-terapeuttien mukaan craniosacraalirytmi aktivoituu ja kehittyy imemisrefleksin ansiosta. Lapsia alkaa imeä peukaloa jo sikiöaikana kohdussa. Toiset imee sitä vielä kolmekymppisinäkin niskavamman kuntoutusmuotona. ;)
Auttakaas mua, ketkä tiedätte. Onko niin, että tutti tulee peukalon tilalle, koska ihminen on halunnut puuttua luonnolliseen kehitysketjuun mm. hygieniakeskusteluihin vedoten? Siis tarkoitan, että jos lapsi ei saa tuttia, imeekö hän peukaloa? Ja sama toisin päin, jos hänen annetaan imeä peukaloa, niin miksi hän tarvitsisi tutin? Siis muusta syystä kuin siitä, että peukku ei mee karrelle ja että tutti olis hygieenisempi kuin peukku? Eihän aivan pienet lapset osaa edes tehdä niillä peukuillaan mitään, missä ne voisi likaantua? Tarttuminen (likaisiin esineisiin) tulee vasta myöhemmin ja nenän ja hanurin kaivaminen opitaan mallista.
Vai annetaanko lapselle tutti sen takia, että siitä on helpompi vieroittautua kuin peukusta? Mutta jos imemisrefleksillä on tärkeä kehitykseen liittyvä tehtävä miksi se pitää lopettaa? Miksi luonto ei hoida sitä? Eikös suurin osa lapsista kuitenkin lopeta imemisen tietyssä samassa kehitysvaiheessa eli noin 4-5-vuotiaina viimeistään? Miksi sitä luontaista rytmiä ja keinoja pitää sorkkia? Miten pärjättiin silloin, kun tuteista ei tiedetty mitään? Taatusti imettiin peukkua.
Yleisesti imemisrefleksin syyksi väitetään turvallisuuden tunnetta. Sanotaan, että lapsi imee peukkua erityisen herkästi stressaantuessaan. Ja että monet lapsis imis peukkua siks vielä vanhempinakin, että toiminto saa aikaan turvallisuuden tunteen. Entäs jos CST-ihmiset onkin oikeilla jäljillä uskoessaan imemisrefleksi mahdollistavan aivo-selkäydinnestekierron aktivoitumisen ja kehittymisen ja että imeminen loppuu itsestään, kun hermoston kehitys on siinä pisteessä, ettei refleksiä enää tarvita yhtä suuressa määrin? Jospa kyse todella on enemmänkin fyysisestä sisäsyntyisestä kehitysjärjestelystä, joka takaa cst-pulssin optimoitumisen?
Tuo nestekiertohan on välttämätön hermoston toiminnalle. Tämän huomaa siitäkin, että useimpiin keskushermostoperäisiin sairauksiin/kehitysvirheisiin liittyy ongelmat aivo-selkäydinnestekierrossa. Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta esimerkiksi aivokasvain nostaa aivopainetta eikö? Ja syringomyeliassa taas selkäytimeen muodostuu onteloita, jotka häiritsevät luontaista nestekiertoa. MS-taudissa hermokudosta suojaava myeliinikerros vaurioituu ja hermoimpulssien kulku häiriintyy. Chiarissa kallonpohjan/yläniskan rakenteet on epämuodostunut ja selkäytimen yläosa ja aivojen pohja ei toimi niinkuin pitäis, sillä aivojen alaosat vajoavat alapäin ja painavat muita tärkeitä rakenteita.
Onko luonto niin viisas, että myös rintaruokintasysteemi on sisäsyntyinen mekanismi, jolla äiti aktivoi lapsen cst-rytmin syntymän jälkeen? Ja jossei rintaruokinta toimi, sitten on toki tuttipullot. Tätä tukis myös lapsen fysiikan kehitysmalli, joka etenee lajillemme tyypillisesti hampaattomuudesta maitohampaiden kautta pysyviin hampaisiin. Olisko noin, että lapsella ei ole hampaita syntyessään juuri siitä syystä, että imemisrefleksi on sisäsyntyinen ja ns. pakollinen mekanismi, ja se vaikuttaa sitten CST-pulssiin, joka syntyy siis aivo-selkäydinnesteen säännöllisestä kierrosta kehossamme? Jokaisella elävällä olennolla, jolla on keskushermosto eli aivot ja selkäydin, on myös craniosacraalisysteemi. Se on puoliksi suljettu hydraulinen järjestelmä, joka tuottaa, kierrättää ja uudelleen imeyttää aivo-selkäydinnestettä (cerebrospinal fluid, CSF). Aivoselkäydinneste syntyy aivoissa, mistä se virtaa selkäytimen ympärillä dura mater- eli kovakalvon sisällä alas ristiluuhun ja sieltä takaisin päähän. Terveellä aikuisella neste uusiutuu noin viisi kertaa vuorokaudessa, ja CST-pulssi on n. 6-12 sykäystä minuutissa. Keho saa siis jatkuvasti tärkeitä ravitsemusaineita rytmin ansiosta.
Mielenkiintoista. Ehkä mä joskus vielä lähden lääkikseen tai lukeen anatomiaa ja fysiologiaa. En kyllä yhtään ihmettele, että CST:tä käytetään menestyksekkäästi erilaisten hermoperäisten vaivojen hoitoon, koska sillä voidaan vaikuttaa kalvojen manipuloinnin kautta aivo-selkäydinnesteen kiertoon. CST:n mukaan keho korjaa itse itsensä ja terapeutin tehtävä on ainoastaan kuunnella pulssia ja ohjata se optimaalisiksi. Ihan järkeenkäypää.
Auttakaas mua, ketkä tiedätte. Onko niin, että tutti tulee peukalon tilalle, koska ihminen on halunnut puuttua luonnolliseen kehitysketjuun mm. hygieniakeskusteluihin vedoten? Siis tarkoitan, että jos lapsi ei saa tuttia, imeekö hän peukaloa? Ja sama toisin päin, jos hänen annetaan imeä peukaloa, niin miksi hän tarvitsisi tutin? Siis muusta syystä kuin siitä, että peukku ei mee karrelle ja että tutti olis hygieenisempi kuin peukku? Eihän aivan pienet lapset osaa edes tehdä niillä peukuillaan mitään, missä ne voisi likaantua? Tarttuminen (likaisiin esineisiin) tulee vasta myöhemmin ja nenän ja hanurin kaivaminen opitaan mallista.
Vai annetaanko lapselle tutti sen takia, että siitä on helpompi vieroittautua kuin peukusta? Mutta jos imemisrefleksillä on tärkeä kehitykseen liittyvä tehtävä miksi se pitää lopettaa? Miksi luonto ei hoida sitä? Eikös suurin osa lapsista kuitenkin lopeta imemisen tietyssä samassa kehitysvaiheessa eli noin 4-5-vuotiaina viimeistään? Miksi sitä luontaista rytmiä ja keinoja pitää sorkkia? Miten pärjättiin silloin, kun tuteista ei tiedetty mitään? Taatusti imettiin peukkua.
Yleisesti imemisrefleksin syyksi väitetään turvallisuuden tunnetta. Sanotaan, että lapsi imee peukkua erityisen herkästi stressaantuessaan. Ja että monet lapsis imis peukkua siks vielä vanhempinakin, että toiminto saa aikaan turvallisuuden tunteen. Entäs jos CST-ihmiset onkin oikeilla jäljillä uskoessaan imemisrefleksi mahdollistavan aivo-selkäydinnestekierron aktivoitumisen ja kehittymisen ja että imeminen loppuu itsestään, kun hermoston kehitys on siinä pisteessä, ettei refleksiä enää tarvita yhtä suuressa määrin? Jospa kyse todella on enemmänkin fyysisestä sisäsyntyisestä kehitysjärjestelystä, joka takaa cst-pulssin optimoitumisen?
Tuo nestekiertohan on välttämätön hermoston toiminnalle. Tämän huomaa siitäkin, että useimpiin keskushermostoperäisiin sairauksiin/kehitysvirheisiin liittyy ongelmat aivo-selkäydinnestekierrossa. Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta esimerkiksi aivokasvain nostaa aivopainetta eikö? Ja syringomyeliassa taas selkäytimeen muodostuu onteloita, jotka häiritsevät luontaista nestekiertoa. MS-taudissa hermokudosta suojaava myeliinikerros vaurioituu ja hermoimpulssien kulku häiriintyy. Chiarissa kallonpohjan/yläniskan rakenteet on epämuodostunut ja selkäytimen yläosa ja aivojen pohja ei toimi niinkuin pitäis, sillä aivojen alaosat vajoavat alapäin ja painavat muita tärkeitä rakenteita.
Onko luonto niin viisas, että myös rintaruokintasysteemi on sisäsyntyinen mekanismi, jolla äiti aktivoi lapsen cst-rytmin syntymän jälkeen? Ja jossei rintaruokinta toimi, sitten on toki tuttipullot. Tätä tukis myös lapsen fysiikan kehitysmalli, joka etenee lajillemme tyypillisesti hampaattomuudesta maitohampaiden kautta pysyviin hampaisiin. Olisko noin, että lapsella ei ole hampaita syntyessään juuri siitä syystä, että imemisrefleksi on sisäsyntyinen ja ns. pakollinen mekanismi, ja se vaikuttaa sitten CST-pulssiin, joka syntyy siis aivo-selkäydinnesteen säännöllisestä kierrosta kehossamme? Jokaisella elävällä olennolla, jolla on keskushermosto eli aivot ja selkäydin, on myös craniosacraalisysteemi. Se on puoliksi suljettu hydraulinen järjestelmä, joka tuottaa, kierrättää ja uudelleen imeyttää aivo-selkäydinnestettä (cerebrospinal fluid, CSF). Aivoselkäydinneste syntyy aivoissa, mistä se virtaa selkäytimen ympärillä dura mater- eli kovakalvon sisällä alas ristiluuhun ja sieltä takaisin päähän. Terveellä aikuisella neste uusiutuu noin viisi kertaa vuorokaudessa, ja CST-pulssi on n. 6-12 sykäystä minuutissa. Keho saa siis jatkuvasti tärkeitä ravitsemusaineita rytmin ansiosta.
Mielenkiintoista. Ehkä mä joskus vielä lähden lääkikseen tai lukeen anatomiaa ja fysiologiaa. En kyllä yhtään ihmettele, että CST:tä käytetään menestyksekkäästi erilaisten hermoperäisten vaivojen hoitoon, koska sillä voidaan vaikuttaa kalvojen manipuloinnin kautta aivo-selkäydinnesteen kiertoon. CST:n mukaan keho korjaa itse itsensä ja terapeutin tehtävä on ainoastaan kuunnella pulssia ja ohjata se optimaalisiksi. Ihan järkeenkäypää.
Seitsemän miinus kakkonen huomenna
Minä päätin aktivoitua huomisen vuosipäivän kunniaksi. Niinpä lähdin kauppaan. Pitkästä aikaa. Nyt se oli jopa auki. Meinasin kääntyä ovelta ympäri, kun jono oli niin pitkä ja valot saatanan kirkkaat.
Ja fiksuna tyttönä reppukin jäi kotiin ja jouduin tyytyyn puoleen ostoksista. Löysin kukkia, Rölli-suklaamunia, bisseä, leipää sekä Lonkeroa, jossa on energiajuomaa seassa. Cool!!!!! ;) Ja sen verran kädet tärisi ja silmät oli punaiset ja silmäaluset mustat, että myyjä kysyi paperit, sekä vertasi ajokortin ja pankkikortin tiedot toisiinsa. Siinä sit koitin soperrella, että olen ollut tässä hiukka reissussa, niin ei oikein tiedä, mikä kortti tässä pitäis antaa ja millä kielellä asioida. Tarjosin neitokaiselle ensin opiskelijakorttia ja sit Kela-korttia ja lopulta löysinkin käteistä lompakosta.
Good job TV! Ei ihan täysillä kulkenut tänään, kun taitaa olla flunssa tulossa ja hermosto siinä kuosissa. Olen pärskinyt koko päivän. Mutta hei, enpäs kaatunut, vaikka oli saatanan liukasta. ;)
Jari sen sanoo: "Kirjoittaminen on ajattelua"
Miksi aikoinani innoistuin oikein toden teolla kirjoittamisesta? Kiitos Jari Parantaiselle, joka aikoinaan muistutti, että hyvä ajattelija voi polkea Audia ja asua hulppuasti Hesan keskustassa, mutta pelkkä erinomainen näppäimistön juoksuttaja ei voi. ;) Ei sillä, etteikö Mitsu ja Manse kelpais, mutta monet todella yrittävät tehdä rahaa kirjoittamisella onnistumatta siinä.
Kielenhuollon hallitsee moni mutta ajattelua, sisältölähtöista tiedontuottamista ja jäsenneltyä ajatteluprosessia sekä intohimoa valitulle toimialalle ei saakaan niin vaan syntymälahjana. Lisäksi pitää hallita myös tehtävästä riippuen sekä asiakas- että markkinointiprosessit sekä tietenkin firman sisäiset toimintavat.
Täältä löytyy juttu:
http://pollitasta.fi/2008/10/02/kirjoittaminen-ei-ole-kirjoittamista/
Toinen aiheeseen liittyvä guruopistosta:
http://sissimarkkinointi.fi/2009/08/13/guruopisto-osa-9-paasetko-guruksi-ilman-kirjoitustaitoa/
Ps. S62. Kyllä äiti! Lupaan panostaa yhä enemmän meihin. Hyviä bloggaajia ja mielenkiintoisia blogeja on jo maailma pullollaan, mut meidän kaltaisia dreamteamejä ei liikaa. Ja tästä ttiimistä en paikkaani riskeeraa, eli no worry. Messissä ollaan sillä panoksella mitä pystytään muttei enempää. Luotto teihin on luja! :)
Kielenhuollon hallitsee moni mutta ajattelua, sisältölähtöista tiedontuottamista ja jäsenneltyä ajatteluprosessia sekä intohimoa valitulle toimialalle ei saakaan niin vaan syntymälahjana. Lisäksi pitää hallita myös tehtävästä riippuen sekä asiakas- että markkinointiprosessit sekä tietenkin firman sisäiset toimintavat.
Täältä löytyy juttu:
http://pollitasta.fi/2008/10/02/kirjoittaminen-ei-ole-kirjoittamista/
Toinen aiheeseen liittyvä guruopistosta:
http://sissimarkkinointi.fi/2009/08/13/guruopisto-osa-9-paasetko-guruksi-ilman-kirjoitustaitoa/
Ps. S62. Kyllä äiti! Lupaan panostaa yhä enemmän meihin. Hyviä bloggaajia ja mielenkiintoisia blogeja on jo maailma pullollaan, mut meidän kaltaisia dreamteamejä ei liikaa. Ja tästä ttiimistä en paikkaani riskeeraa, eli no worry. Messissä ollaan sillä panoksella mitä pystytään muttei enempää. Luotto teihin on luja! :)
perjantai 19. maaliskuuta 2010
Tekstiähky
Olen tehnyt koko viikon tekstejä, siis työhommia. Pää on tyhjä ja kirjoituskiintiö täysin, onneksi nuppi ei lauennut. Lähellä kävin, mutta osasin lopettaa ajoissa. Ihme kyllä.
Back I'll be back, jahka saan tuottavan työn pakettiin ja talouteni elvytyspaketin sille mallille, että on taas aikaa riehua täällä vapaaehtoistoiminnan parissa. Mut nyt, sumppia, Ellen ja vähän hengailuu. ;)
torstai 18. maaliskuuta 2010
keskiviikko 17. maaliskuuta 2010
Hihat ylös tai tulee fudut
Kirjoitin eilen erehtymisestä, virheiden tekemisestä sekä tuomitsemisesta. Jatkan vielä juttua eräällä erikoisimmalla esimerkillä, mihin olen törmännyt. Toki suhtaudun eri tavalla eri tilanteissa tapahtuvaan mokailuun, mutta esimerkiksi työelämässä olen joutunut monesti selkä seinää vasten siitä, etten ole tarttunut riittävän vakavasti jonkun toisen mielestä tärkeään nyanssiin esimerkiksi työntekijän edustus- tai myyntitoimintaan liittyen. Usein nuo asiat ovat olleet sellaisia, jotka eivät mielestäni ole ratkaisevia tehokkaan lopputuloksen saavuttamiseksi. Erikoisimpia debatteja on ehdottomasti keskustelu siitä, missä hellelukemissa pitkähihaisen (edustus)trikoopaidan hihat tulee kääriä ja millä tavalla toimenpide vaikuttaa myyntiin. Jep, luit oikein.
Kaikki sai alkunsa siitä, että yksi isomman tiimin myyjistä ei ollut käärinyt paidanhihojaan ylös, vaikka oli hellekeli. Kuulostaa todella koomiselta, mutta tästä aivan oikeasti tehtiin iso ja vakava ongelma. Sattui nimittäin niin, että eräs yhteistyökumppanin edustaja huomasi tämän piittaamattomuuden ja sääntöjen rikkomisen, kuten asia minulle ilmaistiin, ja tämän röyhkeän kukkoilun ja työnantajan ohjeita halventavan toiminnan lopettamiseksi minua vaadittiin rankaisemaan työntekijää välittömästi ja mielestäni turhan ankarasti. Kenenkään ei pidä menettää työpaikkaansa sopimattoman pukeutumisen takia. Jos aivan tarkkoja ollaan, niin lakikaan ei moista salli. Jostain syystä maailmassa kuitenkin on paljon ihmisiä, jotka ovat niin merkittäviä ja vaikutusvaltaisia (omasta mielestään), ettei he mitkään lait koske. He luulevat voivansa käyttäytyä miten huvittaa ja aiheuttaa siinä sivussa pahaa mieltä omalla ehdottomuudellaan.
Luonnollisesti en ajatellut hetkeäkään, että hihojen asento johtaisi keskusteluun työn loppumisesta, ja otinkin asian puheeksi aivan toisesta näkökulmasta kyseisen "hulttion" kanssa. Kerroin saadusta palautteesta sitä vähättelemättä tai suurentelematta ja kysyin, mitä mieltä myyjä itse oli tästä.Juttu jatkui hyvässä hengessä ja selvisi syykin, miksi hän halusi pukeutua pitkähihaiseen: palovammat ja niiden jättämät tolkuttoman kokoiset ja valolle herkät arvet molemmissa käsissä.
Vein sanoman toiselle osapuolelle, joka kuitenkin oli sitä mieltä, että kyseinen myyjä ei voisi tällaisessa tilanteessa edustaa heitä. Aluksi luulin jutun paisuneen jo typeräksi vitsiksi, mutta ei. Hän oli aivan tosissaan ja vaati minua korvaamaan käsiongelmaisen. Mielestäni hihojen asento ei ollut edelleenkään ratkaiseva tekijä myynnin kannalta. Ja paitsi että työtä ei voi riistää vaatehaasteiden vuoksi, ei sitä mielestäni voi riistää etenkään terveydellisten seikkojen takia - ainakaan tässä tapauksessa. Rehellisesti, pidin tuota ajattelutapaa aivan järjettömänä ja pikkusieluisena, mutta enhän voinut sitä noin tietenkään vastapelurille ilmaista. Jankkasimme tästä teemasta muutaman tunnin, ja keskustelukumppanini yleisti hihojen käärimisen yleiseksi piittaamattomuudeksi, uppiniskaisuudeksi sekä kunnioituksen puutteeksi. Tässä vaiheessa alkoi savu nousta korvista ja ajatteiin, että kohta pesee kovaa ja korkealta. Kärsivällisyys oli lähellä loppua, mutta sain pidettyä suurimmat typeryydet sisälläni enkä provosoitunut.
Lopulta keksin, että kysytäänpä asiaa soittamalla neuvottelupuhelu muutamalla hänen ja minun kollegalle. Mitä muut sanoisivat asiaan? Voi taivas, mikä helpotus mielen valtasi, kun ulkopuoliset olivat näkemykseni kannalla ja lähinnä naureskelivat keskustelukumppanini pikkusieluisuudelle. Debatti saatiin päätökseen, enkä joutunut sotkemaan työntekijää mihinkään erokeskusteluihin, koska jaksoin vääntää asiasta niin kauan, että yhteisymmärrys löytyi. Kuinka paljon aikaa ja vaivaa olisikaan mennyt toisen yhtä loistavan mutta hihansa käskystä käärivän löytämiseen, perehdyttäseen ja tiimiin sopeuttamiseen, jos olisin vain antanut periksi asiassa, jossa tiesin olevani vahvemmilla perusteluineni. Kuinka paljon olisinkaan joutunut häpeämään omaa käytöstäni, jos olisin joutunut sekoittamaan työntekijän asiattomiin keskusteluihin toisen ihmisen painostamana!
Koska tiesin, että pystyn ratkaisemaan tilanteen ilman että keskustekumppanini vetäisi herneet nenään (tai pahimmillaan lopettaisi suutuspäissään kaiken asioinnin kanssamme) uskalsin vääntää näkemyserosta, kunnes päädyttiin kohtuulliseen ratkaisuun. Ketään ei ristiinnaulittu, lopulta. Myyjä sai jatkaa pitkähihaisessa, keskustelukumppanini ymmärsi kenties jotain uutta elämästä ja minä naureskelen tälle episodille vielä tänä päivänäkin. Täytyy vissiin jatkossa vääntää patterin nupit kakkoon rekryissä, jotta hakijat käärii hihansa ja pääsen tarkastamaan käsien tilanteen ennaltaehkäisevästi. No, vitsi vitsinä. ;)
Luonnollisesti en ajatellut hetkeäkään, että hihojen asento johtaisi keskusteluun työn loppumisesta, ja otinkin asian puheeksi aivan toisesta näkökulmasta kyseisen "hulttion" kanssa. Kerroin saadusta palautteesta sitä vähättelemättä tai suurentelematta ja kysyin, mitä mieltä myyjä itse oli tästä.Juttu jatkui hyvässä hengessä ja selvisi syykin, miksi hän halusi pukeutua pitkähihaiseen: palovammat ja niiden jättämät tolkuttoman kokoiset ja valolle herkät arvet molemmissa käsissä.
Vein sanoman toiselle osapuolelle, joka kuitenkin oli sitä mieltä, että kyseinen myyjä ei voisi tällaisessa tilanteessa edustaa heitä. Aluksi luulin jutun paisuneen jo typeräksi vitsiksi, mutta ei. Hän oli aivan tosissaan ja vaati minua korvaamaan käsiongelmaisen. Mielestäni hihojen asento ei ollut edelleenkään ratkaiseva tekijä myynnin kannalta. Ja paitsi että työtä ei voi riistää vaatehaasteiden vuoksi, ei sitä mielestäni voi riistää etenkään terveydellisten seikkojen takia - ainakaan tässä tapauksessa. Rehellisesti, pidin tuota ajattelutapaa aivan järjettömänä ja pikkusieluisena, mutta enhän voinut sitä noin tietenkään vastapelurille ilmaista. Jankkasimme tästä teemasta muutaman tunnin, ja keskustelukumppanini yleisti hihojen käärimisen yleiseksi piittaamattomuudeksi, uppiniskaisuudeksi sekä kunnioituksen puutteeksi. Tässä vaiheessa alkoi savu nousta korvista ja ajatteiin, että kohta pesee kovaa ja korkealta. Kärsivällisyys oli lähellä loppua, mutta sain pidettyä suurimmat typeryydet sisälläni enkä provosoitunut.
Lopulta keksin, että kysytäänpä asiaa soittamalla neuvottelupuhelu muutamalla hänen ja minun kollegalle. Mitä muut sanoisivat asiaan? Voi taivas, mikä helpotus mielen valtasi, kun ulkopuoliset olivat näkemykseni kannalla ja lähinnä naureskelivat keskustelukumppanini pikkusieluisuudelle. Debatti saatiin päätökseen, enkä joutunut sotkemaan työntekijää mihinkään erokeskusteluihin, koska jaksoin vääntää asiasta niin kauan, että yhteisymmärrys löytyi. Kuinka paljon aikaa ja vaivaa olisikaan mennyt toisen yhtä loistavan mutta hihansa käskystä käärivän löytämiseen, perehdyttäseen ja tiimiin sopeuttamiseen, jos olisin vain antanut periksi asiassa, jossa tiesin olevani vahvemmilla perusteluineni. Kuinka paljon olisinkaan joutunut häpeämään omaa käytöstäni, jos olisin joutunut sekoittamaan työntekijän asiattomiin keskusteluihin toisen ihmisen painostamana!
Koska tiesin, että pystyn ratkaisemaan tilanteen ilman että keskustekumppanini vetäisi herneet nenään (tai pahimmillaan lopettaisi suutuspäissään kaiken asioinnin kanssamme) uskalsin vääntää näkemyserosta, kunnes päädyttiin kohtuulliseen ratkaisuun. Ketään ei ristiinnaulittu, lopulta. Myyjä sai jatkaa pitkähihaisessa, keskustelukumppanini ymmärsi kenties jotain uutta elämästä ja minä naureskelen tälle episodille vielä tänä päivänäkin. Täytyy vissiin jatkossa vääntää patterin nupit kakkoon rekryissä, jotta hakijat käärii hihansa ja pääsen tarkastamaan käsien tilanteen ennaltaehkäisevästi. No, vitsi vitsinä. ;)
Hyi hävetkää: lasten ravistelu tappaa
Järkyttävää tietoa, että Suomessa kuolee vuosittain kymmeniä alle 2-vuotiaita pahoinpitelyn seurauksena.
"Lastenkirurgi- ja lastenortopedi, dosentti Juhani Merikanto sanoo Keskisuomalaisessa, etteivät monet vanhemmat tiedä, miten vähän kovaa kohtelua pikkulapset kestävät. Vauvojen ravistelu on hyvin vaarallista, koska vauvan pää on iso suhteessa muuhun vartaloon ja se heiluu ravistellessa voimakkaasti vaurioittaen aivoja".
http://www.aamulehti.fi/uutiset/kotimaa/vauvojen-ravistelu-10-lasta-kuolee-vuosittain-300-loukkaantuu/173493
Errare humanum est - Kohtuutonta vai ei?
Kaikki tekevät virheitä. Jos joku väittää muuta, hän valehtelee tai harrastaa suuremman mittakaavan itsepetosta. Kaikkia sääntöjä ei koskaan voi noudattaa eikä kaikkia ihmisiä miellyttää, joten virheitä tulee tehtyä puolin ja toisin. Perinteisesti virheistä on totuttu rankaisemaan. Joskus raaemmin joskus hellemmällä kädellä. Itseasiassa monissa tapauksissa virheiden tekeminen onkin vasta nostanut pintaan varsinaiset keskustelut mm. siitä, miksi virhe sattui, miten samankaltaisista mokista tulisi rankaista jatkossa ja kuinka taattaisiin tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen toiminta kunkin mokaajan kohdalla tilannesidonnaisuutta unohtamatta. Siltikään yhtä yleistä tapaa tähän ei tule koskaan löytymään, siitä pitää huolen jo ihan se seikka, että ihmiset kokee ja tulkitsee eri tyyppiset mokailut hyvin erilailla.
Itse olen melko hellämielinen ja ymmärtäväinen tyyppi, ja tästä on ollut minulle monesti suoranaista haittaa. Olen antanut ihmisille useita mahdollisuusia korjata erehdyksensä ja saattaa asiat takaisin raiteilleen. Monille tuo tarkoittaa samaa kuin piittaamattomuus tai välinpitämättöyys. Jotkut taas kokee sen palauteenantokyvyn heikkoutena tai yleisesti ärsyttävänä yltiöpositiivisuutena, joka ei istu 2000-luvun nopea tulos tai ulos tai kertalaakista vainaa -ajattelutapoihin. Ymmärrän toki, että on virheitä, joita ei kahdesti tehdä. Kun virhe vaatii ihmishenkiä tai aiheuttaa järkyttävää kärsimystä, ei tietenkään kannata jäädä katsomaan, tapahtuuko erehdys uudelleen. Kun kyse on turvallisuudesta, terveydestä tai ihmishengistä, tottakai pelataan varman päälle. Muut arkisemmat erehdykset vaikkapa ihmissuhteissa ovat asia erikseen.
Haluan uskoa useimmissa tapauksissa ihmisen positiiviseen perusluonteeseen sekä siihen, että tyyppi voi todella muuttua ja kehittyä, mikäli hänelle anneteaan siihen aidosti mahdollisuus. Pelkkä sanktio/rangaistus ja asian vähättely eivät ole riittävä kehittävä rakentava palaute. Myöskään se ei kelpaa asian hautaamisen syyksi, ettei vaan jaksa tehdä omaa elämäänsä hankalammaksi tai vaivata päätänsä moisilla turhuuksilla kuin ristiriitojen ratkominen. Nuo toki on helppoja ratkaisuja, jotka säästää omaa mielenterveyttä. En tiedä mitään surullisempaa, kuin rangaista
- virheentekijää kohtuuttomasta yhdestä virhesuorituksesta muiden helmi tai ok-suoritusten joukossa, etenkään JOS asenne yleisesti on kunnossa ja kyseessä on ns. perusjärkevä tyyppi eikä mikään psykopaatti, joka ei kykene tuntemaan katumusta
- lopullisesti ja totaalisen ehdottomasti ilman, että asioista suostutaan keskustelemaan
- rangaista virheestä kohtuuttomasti vain siksi, että niin pitäisi tehdä, jotta vaikuttaisi muiden silmissä oikeudenmukaiselta
- rangaista virheestä nöyryyttämällä, alistamalla tai nolaamalla asianomainen tämän omalla nimellä julkisesti ja tietoisesti toisten edessä
- rankaista asianomaista kuulematta tai ns. ylivoimaperiaateella lyttäämällä
Nämä kaikki on itse koettu kerrat jos toisetkin ja voin todeta, että ei tunnu mukavalta. Ei niitä silti passaa liikaa jäädä murehtimaan. Ja ainahan voi omaa päätään hauskuuttaa ajatuksella, että kenties toinen osapuoli ei kertakaikkiaan ole tottunut ratkomaan konflikteja ja pakenee helpointa tietä koko tilanteesta. Useimmiten fiksumpaa on kuitenn katsoa peiliin ja miettiä pari kertaa ihan oikeasti, miten itse mokasi tai miksi muut ajattelivat itsensä mokanneen, vaikka hiljaa mielessään ei myöntäisikään tehneensä virhettä. ;)
Kuinka moni kohtuuton sanktio oliskaan tullut vältettyä, jos kulloinkin oli mietitty yhteiset pelisäännöt sekä luotu selkeät toimintamallit ja rutiinit ja palaute- ja rangaistusmenetelmät ennalta. Vaan kun ei mene niin aina. Itseasiassa usein keskustelyhteys aukeaa vasta siinä vaheessa, kun joku mokaa, ja valitavasti mokaaja tulee varsin helposti ja lopullisesti tuomituksi jo yhdestä kerrasta, vaikka virhe sinänsä olisi melko vähäpätöinen. Olennaisempaa kuin moka sinänsä on monesti virheen myöntäminen, seurauksiin suhtautuminen sekä tilanteen korjaaminen. Aina sekään ei välitettavasti riitä siihen, että mokaaja saisi anteeksi, virheistä opittaisiin ja että elämä jatkuisi tavalliseen tapaan myös tulevaisudessa.
Se on elämää se. :D
Itse olen melko hellämielinen ja ymmärtäväinen tyyppi, ja tästä on ollut minulle monesti suoranaista haittaa. Olen antanut ihmisille useita mahdollisuusia korjata erehdyksensä ja saattaa asiat takaisin raiteilleen. Monille tuo tarkoittaa samaa kuin piittaamattomuus tai välinpitämättöyys. Jotkut taas kokee sen palauteenantokyvyn heikkoutena tai yleisesti ärsyttävänä yltiöpositiivisuutena, joka ei istu 2000-luvun nopea tulos tai ulos tai kertalaakista vainaa -ajattelutapoihin. Ymmärrän toki, että on virheitä, joita ei kahdesti tehdä. Kun virhe vaatii ihmishenkiä tai aiheuttaa järkyttävää kärsimystä, ei tietenkään kannata jäädä katsomaan, tapahtuuko erehdys uudelleen. Kun kyse on turvallisuudesta, terveydestä tai ihmishengistä, tottakai pelataan varman päälle. Muut arkisemmat erehdykset vaikkapa ihmissuhteissa ovat asia erikseen.
Haluan uskoa useimmissa tapauksissa ihmisen positiiviseen perusluonteeseen sekä siihen, että tyyppi voi todella muuttua ja kehittyä, mikäli hänelle anneteaan siihen aidosti mahdollisuus. Pelkkä sanktio/rangaistus ja asian vähättely eivät ole riittävä kehittävä rakentava palaute. Myöskään se ei kelpaa asian hautaamisen syyksi, ettei vaan jaksa tehdä omaa elämäänsä hankalammaksi tai vaivata päätänsä moisilla turhuuksilla kuin ristiriitojen ratkominen. Nuo toki on helppoja ratkaisuja, jotka säästää omaa mielenterveyttä. En tiedä mitään surullisempaa, kuin rangaista
- virheentekijää kohtuuttomasta yhdestä virhesuorituksesta muiden helmi tai ok-suoritusten joukossa, etenkään JOS asenne yleisesti on kunnossa ja kyseessä on ns. perusjärkevä tyyppi eikä mikään psykopaatti, joka ei kykene tuntemaan katumusta
- lopullisesti ja totaalisen ehdottomasti ilman, että asioista suostutaan keskustelemaan
- rangaista virheestä kohtuuttomasti vain siksi, että niin pitäisi tehdä, jotta vaikuttaisi muiden silmissä oikeudenmukaiselta
- rangaista virheestä nöyryyttämällä, alistamalla tai nolaamalla asianomainen tämän omalla nimellä julkisesti ja tietoisesti toisten edessä
- rankaista asianomaista kuulematta tai ns. ylivoimaperiaateella lyttäämällä
Nämä kaikki on itse koettu kerrat jos toisetkin ja voin todeta, että ei tunnu mukavalta. Ei niitä silti passaa liikaa jäädä murehtimaan. Ja ainahan voi omaa päätään hauskuuttaa ajatuksella, että kenties toinen osapuoli ei kertakaikkiaan ole tottunut ratkomaan konflikteja ja pakenee helpointa tietä koko tilanteesta. Useimmiten fiksumpaa on kuitenn katsoa peiliin ja miettiä pari kertaa ihan oikeasti, miten itse mokasi tai miksi muut ajattelivat itsensä mokanneen, vaikka hiljaa mielessään ei myöntäisikään tehneensä virhettä. ;)
Kuinka moni kohtuuton sanktio oliskaan tullut vältettyä, jos kulloinkin oli mietitty yhteiset pelisäännöt sekä luotu selkeät toimintamallit ja rutiinit ja palaute- ja rangaistusmenetelmät ennalta. Vaan kun ei mene niin aina. Itseasiassa usein keskustelyhteys aukeaa vasta siinä vaheessa, kun joku mokaa, ja valitavasti mokaaja tulee varsin helposti ja lopullisesti tuomituksi jo yhdestä kerrasta, vaikka virhe sinänsä olisi melko vähäpätöinen. Olennaisempaa kuin moka sinänsä on monesti virheen myöntäminen, seurauksiin suhtautuminen sekä tilanteen korjaaminen. Aina sekään ei välitettavasti riitä siihen, että mokaaja saisi anteeksi, virheistä opittaisiin ja että elämä jatkuisi tavalliseen tapaan myös tulevaisudessa.
Se on elämää se. :D
tiistai 16. maaliskuuta 2010
Beckham tuli niskavammafoorumille!
http://p3.foorumi.info/niskavamma/viewtopic.php?p=4493&highlight=#4493
Ehkä ikimuistoisin päivän piristys taas hetkeen. Kiitos vaan kuka lie kujeili! ;)
Ehkä ikimuistoisin päivän piristys taas hetkeen. Kiitos vaan kuka lie kujeili! ;)
maanantai 15. maaliskuuta 2010
Elvytetääs veslpolkulistaa... ;)
Hahaa, eipähän tartte käydä enää jäisessä uima"hallissa" kiskurihintaan. Ja ajella 300 metrin matkoja jäisellä Audilla, josta oli jatkuvasti sit akku sipissä...
Helmettii...
Mietin tässä kovasti, millaisen turvakypärän hommaisin, etten satuttais itseäni enempää. Tänään muksasin nimittäin nuppini kaapin oveen ja viime viikolla rävelsin kynttilän ohimoon. Ei jälkimmäisen pitäisi olla mahdollista, mutta ON SE. ;) Ei onneksi tullut pysyviä vammoja, pieni hedari joo. Jotta välttyisin muksahduksilta jatkossa, päädyin tällaiseen ajattomaan ja tyylikkääseen pyykkikorista tehtyyn kypärään, jota kehtaa käyttää hienommissakin juhlissa. Kerrassaan nerokas ratkaisu. Vähän järeempi versio kiekkoilijoiden ristikkomaskeista...
Tein muuten tänäänkin töitä vaikkei pitänyt kuin AIVAN vähän. Ei ollut suojavarusten yllä. Juttelin jopa asiakkaan kanssa puhelimessa (vähänks hei suuri saavutus...;) ja totesin, että mulla on hiukkasen kirittävää tietovajeeni osalta. Vaikka oonkin kuluttanut aikani alan julkaisuja ja muita toimijoita Jenkkilässä ja Euroopassa kytäten, siltikin iski pakokauhu kaikista päivitettävistä asioista. Huokaus. Aivan kuin olisin ollut poissa 10 vuotta. Onneksi huomenna on sit lepopäivä. Ainakin silmille. Jotenkin oli lohdullista huomata, että eipähän ne isot jutut sitten kuitenkaan ole muuttuneet täysin. Suurimmat muutokset työelämässä liittyvät ihmisten asenteisiin ja suhtautumiseen, sekä siihen että olen nykyään kahdessa firmassa yhden sijaan.
Kaiken kaikkiaan yrittäjyys ja sen mahdollistama työaika- ja organisointijousto on ollut korvaamaton ratkaisu koko paranemistaipaleella. Koko ajan on ollut jotain, jonka pariin palata ja joka on pitänyt mielen virkeenä. Samalla pää on saanut harjoitusta ihmisten parissa työskentelystä sekä aivot jatkuvaa jumppaa isojenkin projektien parissa. Vähän tuo rasituskestävyyspuoli mietityttää edelleen, mutta ehkä se todella tulee ajan kanssa. Parhaani olen tehnyt ja enempäänkään en kykene. Jossei se riitä, niin sillehän ei sit voi mitään. Voisinpa muuten melkein sanoa, että aikoinaan varsin kestävälle pohjalle rakennettu PK-yrittäjyys ja uskomattoman joustavat ja ymmärtävät työkaverit ovat todella pelastaneet henkeni, monellakin tapaa. Suosittelen lämpimästi niskavammaiselle! Mutta mikroyrittäjyyttä en missään nimessä, koska silloin kaikki vastuu ja velvoitteet ovat vain yhden ihmisen kontolla, ja stressiltä ja paniikilta ei voi välttyä, mikäli tähän kuntoon onnistuu itsensä saamaan. Eli jos pitää jotenkin itsensä satuttaa, niin sit ei ainakaan hermovammaa eikä mielellään retkahdusta, koska nämä eivät invalidisoi tarpeeksi, jotta voisi olla työkyvytön ja saada jotain jelppiä yhteiskunnalta. Tätä blogia alusta asti seuranneet varmaan ymmärtää lievän antipatiani vakuutusyhtiötäni ja Kelaa kohtaan. Oon joskus funtsinut, lukeekohan niiden strategiassa jollain läpinäkyvällä musteella näin:
Visio:
Tehdä elämästä epävarmaa helvettiä ja pyrkiä riistämään ilo, onni, turvallisuuden tunne ja usko tulevaisuuteen.
Missio:
Minimoimalla korvaukset ja elämänmyönteisyys, sekä maksimoimalla byrokratia ja nöyryytys.
Ps. Tsiigatkaa tänään Puskuri klo 19.50, TV2. Joku uusi juontaja huhujen mukaan. Kuka lie.
Voi duudelit sentään
Luin aikas kummallisen uutisen Aamulehdestä. Liekö tosiaan toimittaja jälleen pihalla kuin lumiukko, vaiko meitsi? No, oli niin tai näin, pakko saada avautua aiheesta. Korjatkaa, jos Aamulehti on nyt viilannut mua linssiin ja kertonut valheita, mutta uutisessa väitettiin, että ylioppilaskokeissa on mahdollisuus jopa parantaa arvosanaa, mikäli on esittää lääkärintodistus jostain vammasta, joka haittaa parhaaseen suoritukseen pääsemistä. Siis mitä mä en nyt ymmärrä tässä? Siis käsitän, että jos on vaikkapa reumaiset kädet, eikä lyijäri pysy händyssä, niin voi tehdä testin tietokoneella. Tai jos on silmät just värikalvontulehduksessa, eikä pysty tarkentamaan pieneen tekstiin, niin voi saada esimerkiksi isommalla printatut aineistot. Mutta missä menee raja ensinnäkin fyysisen ja psyykkisen ja toisaalta pysyvän ja tilapäisen haitan/vaivan tuomissa helpotuksissa ja arvosanan korotuksissa?
Jos nyt sattuu ollemaan 39 asteen kuumeessa koepäivänä, niin miksi olisi oikeutettu helpotuksiin koetilateessa tai jopa pistehyvityksiin arvostelussa? Minun aikanani, eikä siitä ole kuin kymmenen vuotta, sairaat tulivat uusintaan, eikä muusta järjestelystä ollut puhetta. Tämä jo siksi, etteivät tartuntatautiset olisi koko koulua sairastuttaneet. Toki sisseimmät kävivät kaiksta huolimatta tekemässä ylppärit lääkkeiden voimalla ja korottivat sitten, jos halusivat, arvosanojaan myöhemmin terveenä. Mutta ei meitä kukaan kehottanut hakemaan säälipisteitä tuon tyyppisten sairauksien takia. Entäs sitten, kun on paniikkihäiriö tai sosiaalisten paikkojen kammo? Ymmärrän kyllä, että tällaiselle ihmiselle voidaan lääkärintodistusta vastaan järjestää vaikkapa oma pieni ja rauhallinen luokkahuone. Mutta missä vaiheessa erityisjärjestelyt kompensoivat vammaa liikaa? Varmaan kuka tahansa ottaisi ilolla moiset fasiliteetit vastaan ja pääsisi parempaan suoritukseen ilman räkiviä, huohottavia tai vaikkapa häiritsevästi hikoilevia tai nikottevia kanssapuurtajia.
Toki tässä psyykkisen sairauden tapauksessakin tarvitaan erikoislääkärin todistus, jotta helpotuksiin voidaan alkaa. Miksi psykologi ei muuten riitä? Tai sosiaalityöntekijä? Entä onko neurologin lausunnolla enemmän arvoa lisäpisteistä päätettäessä kuin vaikkapa psykiatrin? Entäs jos ei ole varaa hankkia todistusta, vaikka olisi kuinka todellinen tarve? Ja paljon on varmaan niitäkin mussukoita, jotka saavat kauniisti pyytämällä äitiltä, iskältä, sisaruksilta tai tutuilta perhelääkäreiltä juuri sellaisen paperin, jonka haluavat ja josta voi saada edes hieman helpotusta raskasta yo-urakkaa ajatellen. Voi duudelit.
Missä menee raja? Miten voidaan arvottaa erilaisia saiauksia ja vammoja sekä niiden todellisia vaikutusta suoriutumiskykyyn? Pitääkö olla krooninen sairaus, vai riittääkö tilapäinen haitta? Entä jos on vaikeassa elämäntilannekriisissä? Entäs diagnosoimattomat kipuoireet? Etenkin psyykkisten sairauksien kohdalla helpotukset asettaa kokelaat helposti eriarvoiseeen asemaan, koska kirjoitusten tarkoitus on osittain mitata paitsi tietoja/taitoja myös paineensietokykyä ja stressinhallintaa. Vai onko edes? Kuka määrittelee rajat sille, missä tapauksissa kyse on aiheettomasta keplottelusta ja missä tapauksissa helpotukset on todella perustellut? Kaiken kaikkiaan todella kinkkinen teema, johon ei ole yhtä oikeaa vastausta. Itseäni myös mietityttää, miten tähän eriarvoisuuteen yo-kokeissa suhtaudutaan vaikkapa yliopiston pääsykokeissa, etenkin jos ne ovat pelkät paperikarsinnat?
Tai entä työelämässä? Eihän sielläkään anneta säälipisteitä loputtomasti kenellekään. Miltä kuulostaa helpotus työpäivän pituuteen yleisen ahdistuksen perusteella? Tai suurempi näyttö kuin kaikilla muilla, koska silmät on niin kuivakat? Tai paremmat rannetuet tietokoneeseen siksi, että lapuudessa vaivasi tenniskyynärpää? Työelämässä, etenkään luvanvaraisissa ammattiryhmissä tuollaiset eivät tule kuuloonkaan. Yksikään lennonjohtaja ei ole sokea, ei edes puoliksi, eikä kirvemies yläraajaton. Missä vaiheessa tasapäistäminen kääntyy itseään vastaan ja ei erityisjärjestelyitä tarvitsevien aliarvmiseksi tai epäoikeudenmukaiseksi kohteluksi? Varsin hankalia kysymyksiä nousi mieleen tästäkin uutisesta Pääsääntöisesti suurin osa nuorista ei varmaankaan keplottele ylppäreissä, vaan ovat varsin ahkeria, tunnollisia ja kaikin puolin motivoituneita oppijoita. Vai häh, mitä mieltä olette? Mä olen montaa mieltä. ;)
Jos nyt sattuu ollemaan 39 asteen kuumeessa koepäivänä, niin miksi olisi oikeutettu helpotuksiin koetilateessa tai jopa pistehyvityksiin arvostelussa? Minun aikanani, eikä siitä ole kuin kymmenen vuotta, sairaat tulivat uusintaan, eikä muusta järjestelystä ollut puhetta. Tämä jo siksi, etteivät tartuntatautiset olisi koko koulua sairastuttaneet. Toki sisseimmät kävivät kaiksta huolimatta tekemässä ylppärit lääkkeiden voimalla ja korottivat sitten, jos halusivat, arvosanojaan myöhemmin terveenä. Mutta ei meitä kukaan kehottanut hakemaan säälipisteitä tuon tyyppisten sairauksien takia. Entäs sitten, kun on paniikkihäiriö tai sosiaalisten paikkojen kammo? Ymmärrän kyllä, että tällaiselle ihmiselle voidaan lääkärintodistusta vastaan järjestää vaikkapa oma pieni ja rauhallinen luokkahuone. Mutta missä vaiheessa erityisjärjestelyt kompensoivat vammaa liikaa? Varmaan kuka tahansa ottaisi ilolla moiset fasiliteetit vastaan ja pääsisi parempaan suoritukseen ilman räkiviä, huohottavia tai vaikkapa häiritsevästi hikoilevia tai nikottevia kanssapuurtajia.
Toki tässä psyykkisen sairauden tapauksessakin tarvitaan erikoislääkärin todistus, jotta helpotuksiin voidaan alkaa. Miksi psykologi ei muuten riitä? Tai sosiaalityöntekijä? Entä onko neurologin lausunnolla enemmän arvoa lisäpisteistä päätettäessä kuin vaikkapa psykiatrin? Entäs jos ei ole varaa hankkia todistusta, vaikka olisi kuinka todellinen tarve? Ja paljon on varmaan niitäkin mussukoita, jotka saavat kauniisti pyytämällä äitiltä, iskältä, sisaruksilta tai tutuilta perhelääkäreiltä juuri sellaisen paperin, jonka haluavat ja josta voi saada edes hieman helpotusta raskasta yo-urakkaa ajatellen. Voi duudelit.
Missä menee raja? Miten voidaan arvottaa erilaisia saiauksia ja vammoja sekä niiden todellisia vaikutusta suoriutumiskykyyn? Pitääkö olla krooninen sairaus, vai riittääkö tilapäinen haitta? Entä jos on vaikeassa elämäntilannekriisissä? Entäs diagnosoimattomat kipuoireet? Etenkin psyykkisten sairauksien kohdalla helpotukset asettaa kokelaat helposti eriarvoiseeen asemaan, koska kirjoitusten tarkoitus on osittain mitata paitsi tietoja/taitoja myös paineensietokykyä ja stressinhallintaa. Vai onko edes? Kuka määrittelee rajat sille, missä tapauksissa kyse on aiheettomasta keplottelusta ja missä tapauksissa helpotukset on todella perustellut? Kaiken kaikkiaan todella kinkkinen teema, johon ei ole yhtä oikeaa vastausta. Itseäni myös mietityttää, miten tähän eriarvoisuuteen yo-kokeissa suhtaudutaan vaikkapa yliopiston pääsykokeissa, etenkin jos ne ovat pelkät paperikarsinnat?
Tai entä työelämässä? Eihän sielläkään anneta säälipisteitä loputtomasti kenellekään. Miltä kuulostaa helpotus työpäivän pituuteen yleisen ahdistuksen perusteella? Tai suurempi näyttö kuin kaikilla muilla, koska silmät on niin kuivakat? Tai paremmat rannetuet tietokoneeseen siksi, että lapuudessa vaivasi tenniskyynärpää? Työelämässä, etenkään luvanvaraisissa ammattiryhmissä tuollaiset eivät tule kuuloonkaan. Yksikään lennonjohtaja ei ole sokea, ei edes puoliksi, eikä kirvemies yläraajaton. Missä vaiheessa tasapäistäminen kääntyy itseään vastaan ja ei erityisjärjestelyitä tarvitsevien aliarvmiseksi tai epäoikeudenmukaiseksi kohteluksi? Varsin hankalia kysymyksiä nousi mieleen tästäkin uutisesta Pääsääntöisesti suurin osa nuorista ei varmaankaan keplottele ylppäreissä, vaan ovat varsin ahkeria, tunnollisia ja kaikin puolin motivoituneita oppijoita. Vai häh, mitä mieltä olette? Mä olen montaa mieltä. ;)
sunnuntai 14. maaliskuuta 2010
Jaa niin joo
Unohdin ihan, että sain viime kerralla toisenkin liikkeen. Puolikas hooveri, jolla siedätetään yläniskaa. Ei helppoa pitää pää suorassa, muttei mahdotontakaan. Pystyn oleen tossa asennossa about 15 sekkkaa ja se on riittävästi, missä alkaa täriseen. Jippijaijee. Nyt mä meen nukkuun. Hyvää yötä! :D
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
