Back to normal

Voi pojat ja tyttäret, kumpa tietäisitte miten paljon olenkaan kaivannut sitä, että saan tehdä töitä. Jes jes jes, töitä viikonloppuna!!!! Jes jes jes, töitä yöllä. Töitä paljon odottamassa tekijäänsä. ;) ;) Mutta seitsemäntenä päivänä piti vissiin levätä, joten ei töitä huomenna. Eikä kyllä muutenkaan liikaa duunia, ettei käy kusisesti. :D

Hyvää yötä. Lepo alkoi nyt.

Kasvo-oireista ja värinöistä

Moiks!

Joku aikoinaan kyseli kasvoilla olevista värinöistä. Tässä ketjussa niskavammfoorumilla on niistä enemmänkin puhetta etenkin sivuilla 5-6. Kannattaa lueskella alusta, niin saapi jutusta kiinni.

http://p3.foorumi.info/niskavamma/viewtopic.php?p=4619#4619

Leppoisia värinöitä. ;)

No jopas jopas

Tajusin just, että edellisestä fyssaristahan  on kohta kuudetta viikkoa, ja mä olen hengissä! Ja oon rasittanut rankaa about 20 kertaa enemmän ku koskaan aiemmin. Tehnyt jopa läppärillä hommia useita päiviä ja vieläpä toisinaan todella huonosta asennosta. ;) Edistystähän se sekin on, että pystyy edes olemaan on huonossa asennossa. Mut eniten iloa tuo se, että pysyy jo kaikki päivät tajunnan paremmalla puolella. Ei tule sitä enää hönttiä oloa päähän, eli kun ei tajua mistään mitään. Kyllä se toki välillä muistuttaa olemassa olosta, muttei jää päälle. Se on kiva, koska silloin pystyy kuitenkin tekeen ajatustyötä ja hoitaan sosiaalisiakin suhteita, kun kuulee  ja ymmärtää mitä muut puhuu ja osaa vastata selkeellä suomenkielellä. Toinen hyvä juttu on tuo putoamisen tunteen poistuminen. Vaikka edelleenkin niska rasittuesaan alkaa "tippua", niin en mä kuitenkaan putoa maan läpi. Se oli kaikista kauheinta! Sellaista jatkuvaa upottavassa suossa kävelemistä.:(

Sen olen kyllä huomannut, että varsinaista kriisinpoikasta tässä puskee päälle, kun tajuaa, ettei ookkaa enää kuolemankielissä. Toisaalta takaraivossa (joo, C0:ssa) jyskyttää pelko siitä, että kohta romahtaa taas. Toisaalta alkaa iskeä sellainen optimistisuus ja jesh ollaan voiton puolella -fiilis, että sitä pitäisi välttää kuin ruttoa. Sitä luulee olevansa välillä melkoinen yli-ihminen ja unohtaa elää sitä toipilaan  elämää. Sitä huomaa jättäneensä lenkkarit pois, kääntelee päätään nopeesti, venyttelee, on huonoissa asennoissa yms. mitä EI kuitenkaan sais tehdä. Unohtaa katsoa jalkoihinsa tai tarkkailla ympäristöään, ettei vaiks autot aja yltä. Tuo on tavallaan toki hyvä merkki, mutta toisaalta ei. Kohta sitä keskittyminen herpaantuu taas ja kaadun uudestaan. EI HYVÄ.
 
Viime yönä heräsin yheen lohduttomaan ajatukseen. Kuinka sitä voinut kuvitella tajuavansa täst elämästä  jotain ennen kuin sairastui? Miten on voinut sanoa pokalla olevansa hyvä ihmistuntija, kirjoittaja, auttaja, motivaattori, johtaja, opiskelija, puoliso, lapsi tms. Koska jos silloin on ollut hyvä, niin ei kyllä ole vielä tiennyt oikein mistään yhtää mitään. Aika raakaa. Mut kai tää on ihan normaalia ja täytyy vaan olla onnellinen siitä, mitä on saanut tän helvetin seurauksena, eikä surkutella sitä, mitä on luullut omaneensa aiemminkin... Toisaalta, kuinka paljon onkaan vielä mahdollisuus kehittää osaamistaan, jos kerta vajaa parissa vuodessakin tapahtui näin merkittäviä?

Ehkä tärkeintä oivallus koko tästä showsta on edelleenkin se, että ihminen todella voi olla arvostettu, kunnioitettu ja rakastettu tekemättä sinänsä mitään se suuremmin tuottavaa tai yleleisesti hyväksyttyä puuhaa. Työt, tutkinnot, harrastukset, piirit, omaisuus, sosiaalinen gloria, klubit, ansiomerkit, tittelit, elämykset jotka syntyy järkyttävien extremekokemusten kautta, sijoitukset jne. ovat aivan toissijaista onnellisuuden ja tyytyväisen kannalta. Ei ne sinänsä tee terveeksi, onnelliseksi eikä tyytyväiseksi, vaikka eihän siitä koskaan haittaa  ole että on esittää joku titteli ja rahaakin jemmassa. Ehkä joku pvä saan todella opinnot loppuun. Se ei ole muusta kiinni kuin terveydestä. Intoa ja energiaa on. Gradun tekeminen on vqan aika raskas urakka niskalle. Oi kumpa oisin saanut sen tehtyä jo ennen kaatumista. Nyt siihen saa varata kaks kertaa enemmän aikaa. Toisaalta, mihinkäs se kanssa olis kiire, kun eivät  ne mibua voi pihallekaan potkia! ;) Ja huomattavasti suurempi urakka on päättää, mihin opinahjoon sen tekis, jotta kokis saavansa siitä muutakin hyötyä kuin nimen paperiin että tehty on.

Tänään ois muuten ollut frendin läksiäiset, mutta enhän mä sinne pystynyt venyyn. Tää oli just se kaveri, jota hiukkasen jelppasin SIO:n pääsykoepaperin kanssa. Ja hyvin kävi. Pääsi  nimittäin sisään, vaikka prosentit on minimaaliset! Tosin enpä kyllä epäillytkään, koska olen itsekin hänet aikoinani meille haastatellut toisentyyppiseen homaan, ja jo silloin varsin nohevaksi havainnut. Ihanaa että ihmiset saa toteutettua unelmiaan. Antoisia kiitoja ja kivoja kelejä, jos luet tätä kirjoitusta!

Hyvät yöt! Nyt mä käyn tutimaan ja haaveilemaan Aurinkolinnan terassista ja omasta lähibiitsistä. Ja ladutkin lähtis kotiovelta. Oi joi... ;)

Omatekoinen Ben ja Jerry

Loistavaa cookie ice greamia. 2 desiä vaniljajädeä ja jokaista kahta desiä kohti yks Domino-keksi, joka murskataan pussissa lihanuijalla tai simppelimmin blenderissä. Erittäin hyvää! ;)

Työläisen elämää kuvina

Tämähän alkaa näyttää jo vallan työläisen elämältä. Hesepaskaruokaa, edustuskaulatukia, hidastunut läppäri, Erisan-käsivoidetta näppäimistöllä kuivuneille sormille sekä tietenkin puolikkaita kylmyneitä kahvikuppeja yms. Mut huomenna lepi. Alan oppia omat rajani vai häh? ;)

Kukahan mää oikein oon...

Tämä päivä on sitten mennyt sorvatessa uutta työntekijämatskuu.Kivaa! Huomenna sitten taas lepoa. Täytyypi vaan hoitaa nuo pois alta ennen maanantaista fyssaria. :) Ehdottomasti päivän kinkkisin tehtävänä oli tehdä oma henkilöesittely firman perehdytysmateriaaleihin. Koita nyt sitten tiivistää koko elämäntarinasi ja tämä kevyt persoonan vaihdos yhteen A4-mittaiseen sepustukseen. Mielestäni siitä tuli loistava.

Varsin haasteelliseksi homma muuttui siinä vaiheessa, kun totesin, että kaikilla lienee musta aivan erilainen mielikuva kuin mitä nykyään olen. Väistämättähän tällainen show muuttaa ihmisen arvo- ja asennemaailmaa, vaikka pääpiirteittäin tietyt asiat kuitenkin ovat niinkuin aiemmin. Kattellaan. Eiköhän nuo kollegat tiputa maan pinnalle, jos meni aivan puihin esittelyt. Kun se on ready, voisin melkein pistää sen tännekin arvioitavaksi. Jos uskallan. Katsotaan. ;)

Hyvää yötä kaikille! Piis ja laav ja sillain...

Meloneista

Ainahan se on mielessä, melonit! Tässä erikoisimpia otoksia niistä:


http://www.costumecats.com/wp-content/uploads/2007/05/melon.jpg

http://www.guzer.com/pictures/melon_owl.jpg


http://inlinethumb51.webshots.com/31858/2683039760104181437S600x600Q85.jpg

http://melon.bz/wp-content/themes/melon/images/melon-blank.jpg


http://www.tableheads.com/Melon_Head_-_Close_up.jpg


http://419.bittenus.com/maryclaybourne/BIGMELON.jpg
 
http://static.panoramio.com/photos/original/4695789.jpg

http://images-srv.leonardo.it/progettiweb/francescoscravaglieri/foto/img_446b7a7d28008_middlea.JPG

http://mozey.wordpress.com/2007/10/19/chuck-norris-face-carved-on-a-watermelon/

Tavoitteista ja niiden takaa

- Viihtyisitkö yliopistossa keskimäärin viisi vuotta, josset tietäisi miksi kulutat ahteriasi ja kasvatat silmäpusseja?
- Jaksaisitko vuodesta toiseen urheilla tai syödä terveellisesti, josset yhtään ymmärtäisi, miten hyödyt siitä?
- Lähtisitkö vaellusretkelle, jonka pituudesta, sisällöstä, ohjaajasta tai määränpäästä ei ole minkäänlaista käryä?
- Jaksaisitko kuntouttaa itseäsi leikkauksen tai muun vamman jäljiltä, mikäli et tietäisi sateenkaaren päässä odottavaa palkintoa?
- Työskentelisitkö hymyssä suin motivoituneena, mikäli työlläsi ei olisi selkeää tarkoitusta etkä tietäisi, mihin panostasi tarvitaan?


Tuoreen tutkimuksen mukaan noin puolet suomalaisista eivät tiedä työnsä tavoitetta ja/tai yrityksellä ei ole esittää selkeästi omaksuttavaa strategiaa, miksi töihin tullaan ja miksi siellä hengataan. Joku voi ajatella, että palkan takiahan hommia painetaan, mutta todistetusti työskentelyä innoittaa aivan muut seikat. Ja vaikka joku tekisi työtä puhtaasti ansiotulonsa vuoksi, on sekin varmasti palkitsevampaa ja hauskempaa, kun omalle työlle on annettu joku selkä tarkoitus, tavoite ja päämäärä. Northin teetättämän tutkimuksen mukaan noin puolikas työssäkäyvistä vaan polkee työelämän rattaassa ilman, että tietävät syvällisemmin tarkoitusta sille. He eivät pysty nimeämään yhteyttä työnantajan strategian ja oman käytännön työnsä välille. Tässä oli nyt peiliin katsomisen paikka yrityksissä.
- Miksi työn tavoitteita ei ole määritelty?
- Vai onko ne määritelty, mutta ainoastaan johdon päässä?
- Tai ehkä periaatteet on luotu ja dokumentoitukinkin muttei viestitty työntekijöille?
- Mikä muu syy voisi johtaa moisiin tutkimustuloksiin? Löytyykö edelleen niitäkin firmoja, joissa itsepintaisesti uskotaan, ettei työn tavoitteilla ole mitään merkitystä työssä viihtymiseen tai tehokkuuteen?

TAVOITTEISTA VÄLITTÄMISEEN

Vähntään yhtä tärkeää kuin työn tavoitteiden luominen ja välittäminen, on kiinnostuksen osoittaminen työntekijän suoriutumista kohtaan koko työsuhteen ajan. Harva työntekijä jaksaa ikuisesti motivoitua pelkästä päämäärästä tai tavoitteesta saatika palkasta. Itse pyrin näkemään työnteon jatkumona, johon kuuluuvat myös yhteydet ennen varsinaista työssä aloittamista ja tietyt toimet työsuhteen päättymisen/päättämisen jälkeen. Ihmisiä ei kohdella huonosti, vaikkeivät he työhön sopisikaan. Toisaalta ihmisiä ei myöskään pidä unohtaa sen jälkeen, kun heidät on rekrytoitu ja työhönsä perehdytetty. Myös työsuhteen päättämiset voi hoitaa niin, ettei tarvitse räjäytellä siltoja takana.

Mielestäni työntekijää voidaan pitää tietyntyyppisenä "asiakkaana", jonka luottamus, kunnioitus ja panos on ansaittava ja onnistuttava pitämään. Aivan samalla tavalla kuin se maitoa ostava kuluttaja voi valita, mihin firmaan hän rahansa ja aikansa laittaa, toimii myös työntekijä: Tässä taloustilanteessa pätevien ja sitoutuneiden työntekijöiden osaamisesta on suoranainen pula, ja tilanne ei helpota ihan heti. Kultakimpaleesta pidetään kiinni, ja työn tavoitteiden määrittely ja viestiminen sekä aito välittäminen arjessa ovat kaikkien etu.

Jokainen meistä kaipaa huolenpitoa ja huomiota - myös työelämässä. Välittäminen on varsin simppeli osoittaa olemalla kiinnostunut työnhakijoista/tekijöistä/työnsä jo tehneistä. Suurten linjojen kunnossa pidon lisäksi välittäminen on pieniä tekoja pitkin päivää: Sanavalintoja, äänenpainoja, kysymyksiä, rohkaisua, tsemppihengen luomista, ristiriitojen ja epäkohtien ratkaisemista, kiukuttelun, vihan tai kyynisyyden kierteen katkaisemista, innostamista, kykyä kuunnella, vaikutusmahdollisuuksien luomista tai hauskanpitoa ja hassuttelua. Välittämistä on kuunnella toisen huolet ja murheet, eikä itsekkäästi ajatella niiden vievän vain omaa aikaan. Toisaalta välittämistä on myös kertoa, milloin ei pysty enää auttamaan ja rohkaista löytämään ratkaisut muulla tavalla tai muualta. 

Välittämistä on olla kohtelias, ystävällinen , rakentava  ja kunnioittaa toista. Vaikka asioista ja suhtautumistavoista voidaan vääntää hamaan tappiin asti ja suurella tunteella, se ei sulje pois samanaikaista kunnioittamista. Vähintä, mitä työnantaja voi tehdä välittääkseen, on päättää raapustaa juuri nyt ja tällä hetkellä ne firman strategiat ja työn tavoitteet jollekin lappuselle ja miettiä fiksut keinot asioiden viestimiseen työntekijäkunnan kanssa vuorovaikutuksellisesti. Tuosta on hyvä aloittaa.

Minä osoitan välittämisen toiselle osapuolelle keittämällä kaffit valmiiksi. Sieltä se köpöttelee kaffeelle iloiset turkoosit kinesioteipit raajassaan. Saas nähdä, miten toimii. :)

--
Puolustusvoimat näyttää mallia, kuinka tärkeää on työn tarkoituksen tai tarkoituksettomuuden viestiminen ja mielikuvien muuttaminen. Muistattekos nämä?

Hei [FISRTNAME]

Tänään on hiukkasen kyrsinyt:

1. Meilimarkkinointikirjeet yleisesti

2. Meilimarkkinointikirjeet, joista ei pääse eroon vaikka on eronnut postituslistalta keskimäärin 17 kertaa ja kaikki mahdolliset ja mahdottomat spämmi- ja adestot päällä(Esimerkiksi tämä ah jo varsin tutuksi tullut Viagra-nettikauppa;)

3. Huonosti kirjoitetut/käännetyt meilimarkkinointikirjeet, joista ei pääse eroon ja joista esimerkkinä seuraava:

----- Alkuperäinen viesti -----

Hei [FISRTNAME]

> Onko muste tai tulostuspaperi loppumassa tulostimesssasi?InkClub tarjoaa sinulle mustepatruuna 0 eurolla, mikäli sinulla on m.m.. Canonintai Epsonintulostimen. Jos sinulla on HP:n tai Lexmarkin tulostimen saat InkClubilta valokuva paperipakkauksen hintaan 0 euroa.
Tutustu valikoimaan tästä.

Parhaat terveiset
Peter

Vastaanotat tämän viestin, koska tarjouksetnyt.com on saanut
sähköpostiosoitteesi Facebook-sovelluksesta tai muilta sivustoilta. Olet hyväksynyt ehdot jossa mainitetaan että tarjouksetnyt.com saa käyttää sähköpostiosoitteesi uutiskirjeiden vastaanottajaksi. Jos haluat perua uutiskirjeiden tuloa tarjouksetnyt.com:ltä jatkossa, niin sen voit tehdä tästä.

(Ja luonnollisesti perusmislinkki ei tietenkään toimi. Ja Peter Pan, mistä Mikämikämaasta nää tekstit tulee? Ilmeisesti Google-sanakirjasta suoraan... Perus.)

Näin aivovamma paranee oikeussalissa - Halleluujaa !!!

Jälleen kerran on syytä nostaa esille epäkohdat suomalaisessa oikeuskäytännössä. Tällä kertaa julkaisen huippuneurologi Olli Tenovuon artikkelin, joka on ilmestynyt alun perin Duodecimissä. Tämä on taas kerran räikeän järkyttävä esimerkki siitä, kuinka vakavan aivovamman saanut aiemmin täysin terve ja työkykyinen nuori mies muuttuikin oikeusasteiden edessä uudelleen TERVEEKSI. Halleluujaa!!!

Näiden tapausten määrä on lisääntymään päin jatkuvasti. Voitte varautua taistelemaan sekä läheistenne että itsenne oikeuksista entistä hanakammin tulevaisuudessa. Jos neljän kokeneen ammattilaisen diagnoosit aivovammasta ei kelvannut oikeudelle, niin kenen sitten kelpaa? Niin, ei kenenkään, jos homma saa pyöriä tällä nykyisellä systeemillä. Tällaisten juttun yhteydessä minua hävettää myöntää, että olen suomalainen.

Medisiina ei muutu oikeudessa

Duodecim
2006;122(7):844
Olli Tenovuo
Kirjeitä ja mielipiteitä

Aiemmin terve ja työssään hyvin menestynyt nuori mies sai pahoinpitelyssä aivovamman. Tämän seurauksena hänellä todettiin laaja-alaiset kognitiiviset häiriöt, kliinis-neurologisia statuslöydöksiä sekä aivovammaan sopivat poikkeavuudet aivojen magneettikuvauksessa, magneettispektroskopiassa ja isotooppikuvauksessa. 

Psykiatri ei havainnut mitään psykiatriseen häiriöön viittaavaa, ja kolme potilasta tutkinutta kokenutta neurologia totesi potilaan aivovamman takia työkyvyttömäksi; yksi näistä arvioista oli moniammatillinen ja yliopistosairaalassa tehty. Työkyvyttömyys todettiin myös työklinikkatutkimuksessa - edes työkokeiluun ei ollut edellytyksiä. Vakuutuslaitos kiisti alusta lähtien aivovamman, huolimatta mm. itse pyytämästään yliopistosairaalan arviosta. Tapaturmalautakunta asettui vakuutuslaitoksen kannalle. Asiaa käsiteltiin suullisesti vakuutusoikeudessa, jossa työkyvyttömyyden aiheuttavan aivovamman puolesta todisti kaksi erittäin kokenutta neurologia ja kaksi erittäin kokenutta neuropsykologia, jotka olivat kaikki tutkineet potilaan, sekä yksi ulkopuolinen asiantuntijatodistaja.

Vakuutuslaitoksen näkökantaa oli edustamassa vakuutuslaitoksen lääkäri. Vakuutusoikeus sivuutti päätöksessään kaikki potilasta tutkineiden neurologien ja neuropsykologien todistukset mainitsematta niitä sanallakaan ja katsoi asiantuntijatodistelun olevan ristiriitaista (toiseksi asiantuntijaksi katsottiin siis vakuutuslaitoksen lääkäri). Vakuutusoikeus päätti ratkaista asian »harkintavaltansa nojalla» katsoen, että potilaalla ei ole työkyvyttömyyttä aiheuttavaa aivovammaa, ja kun mitään muutakaan sairautta, vikaa tai vammaa ei ole todettavissa, ei potilasta voida pitää työkyvyttömänä.

Kolumnissaan Duodecim-lehden numerossa 4/2006 professori Juntunen kauhisteli tapausta, jossa käräjäoikeus ja hovioikeus ratkaisivat tapaturma-asian toisin kuin vakuutusoikeus. Tapauksen kuvauksesta voi päätellä, että lääketieteellisissä selvityksissä oli päädytty aivovammaan. Tuskinpa käräjä- ja hovioikeus olisivat kallistuneet tälle kannalle, jos potilasta tutkineet tahot eivät olisi tähän diagnoosiin päätyneet. Muuttiko siis oikeus medisiinan?

Juntusen käsittelytapa paljastaa hänen ajattelevan, että vain vakuutuslääketiede on medisiinaa. Itse asiassa sekä hänen esimerkissään että edellä kuvatussa tapauksessa hänen puolustamansa erityistuomioistuimet (tapaturmalautakunta ja vakuutusoikeus) muuttivat medisiinan. Eräs kokenut käräjätuomari totesikin yhden korvauskiistan aluksi, että »emme kai me nyt oikeudessa ala diagnooseja tekemään».

Juntusen päätelmä on, että yleisillä tuomioistuimilla ei ole asiantuntemusta käsitellä lääketieteellisiä korvausasioita. Hän ei pohdi lainkaan sitä, voisiko yleisten tuomioistuimien päätyminen usein toiselle kannalle johtua siitä, että erityistuomioistuimet eivät arvioikaan asioita objektiivisesti. Asia olisi mielestäni selvityksen arvoinen: kokevatko korvauskäsittelyjen kohteena olleet kansalaiset, juristit ja terveydenhuollon ammattilaiset näiden erityistuomioistuinten toimivan puolueettomasti. Oikeusministeriön teettämä selvitys vakuutusoikeudesta jo osaltaan vastasi, että tämä luottamus puuttuu ainakin niiltä, jotka ovat joutuneet asiassaan vakuutusoikeuden kanssa tekemisiin.

Tilanne on absurdi. Kun lääkäri tutkii vamman jälkeisiä oireita, hänen pitää jo oikeiden hoitolinjojen valitsemiseksikin selvittää, johtuvatko oireet tapaturmasta vai jostain muusta. Hankalissa tapauksissa selvitykset ovat yleensä poikkeuksetta moniammatillisia ja vielä useassa eri paikassa tehtäviä. Kun näiden perusteellisten selvitysten jälkeen päädytään lääketieteelliseen diagnoosiin, tämä diagnostiikka muuttuukin vakuutuslaitoksessa ja erityistuomioistuimissa »syy-yhteyden arvioinniksi», jota näyttävät koskevan aivan eri lainalaisuudet. Juntusta mukaillen »oikeudellinen näyttökynnys saattaa olla erilainen kuin lääketieteellinen». Lääkärikunnalle ja erityisesti potilaille tilanne on hämmentävä. ä

Usein erittäin kokeneiden lääkäreiden perusteellinen diagnostiikka yhtäkkiä kumotaan vakuutuslääkäreiden taholta ja todetaan, että potilaan oireet eivät voi johtua vammasta vaan »jostakin muusta», jota »muuta» kukaan potilasta tutkinut ei kuitenkaan ole kyennyt toteamaan.Juntusen silmissä tämä toiminta perustuu lääketieteelliseen kokemukseen ja koulukunnista riippumattomaan tutkimustietoon sekä »syvälliseen asiantuntemukseen». Alussa mainitsemassani esimerkissä tämä »syvällinen asiantuntemus» aivovamman diagnostiikasta vakuutusoikeudessa perustui lääkärijäsenenä olleen ortopedin ja neljän ei-lääketieteellisen koulutuksen saaneen henkilön arviointiin.

Vakuutuslääkärit puhuvat mielellään »koulukunnista» pitäen itseään niistä riippumattomina. Tämä on silkkaa hölynpölyä, ja monissa asioissa ainoa muusta lääketieteestä eriävä koulukunta löytyykin vain vakuutuslääkäreiden ja heidän läheisten yhteistyötahojensa puolelta. Juntunen on selvästi närkästynyt siitä, että jotkut potilaat saavat asiansa käsitellyksi vakuutuslääkäreiden »pomminvarman» järjestelmän ulkopuolella. Hän on oikeassa siinä, että tällä tavoin kansalaiset joutuvat osittain epätasa-arvoiseen asemaan, koska kaikissa tapaturmissa tällaista yleisen oikeusistuinkäsittelyn mahdollisuutta ei ole joko juridisesti tai taloudellisesti. On kuitenkin parempi, että edes osalla vammautuneista on mahdollisuus asiansa oikeudenmukaiseen käsittelyyn kuin että sitä mahdollisuutta ei olisi kellään.

Tapaturma-asioissa oikeudenkäyttö erityistuomioistuimissa on verhottu vakuutuslääketieteeksi, jolla ei ole juuri mitään tekemistä tieteen - ainakaan lääketieteen - kanssa, vaan kyseessä on peitenimi vakuutuslaitosten ja vakuutuslääkäreiden taloudellisten etujen turvaamiselle. Nykyisellään tämä järjestelmä toteuttaa ehkä tasapuolisuuden vaatimuksen, mutta oikeuslaitokselta vaadittavaa oikeudenmukaisuuden ja objektiivisuuden vaatimusta se ei toteuta.

OLLI TENOVUO, LKT, dosentti, osastonylilääkäri, apulaisopettaja
olli.tenovuo@tyks.fi
Turun yliopisto, neurologian klinikka ja TYKS:n neurologian poliklinikka
Kiinamyllynkatu 4-8 20520 Turku


--
Herättikö juttu ajatuksia? 
Alkoiko harmittaa? 
Toimittiinko tässä oikein? 
Onko sinulla mielessäsi vastaavia kohtaloita? 

Tule keskustelemaan asiasta niskavammafoorumille. :)

Myötähäpeää, interaktioita, egoilua tjsp

Viimevuosina on kovasti yleistynyt uudenlainen sana- ja puhetyylitrendi, kutsuisinkos sitä sitten vaikkapa Ihminen 2.0-ilmaisutavaksi? Olennaista siinä tuntuu olevan, että käytetään aivan käsittämättömän hienolta kuulostavia ja vaikeasti lausuttavia termejä, joiden todellista tarkoitusta ei usein edes tiedetä ja jotka on irrotettu alkuperäisestä käyttöyhteydestään. Suurin osa lainakeista on kahmittu joko psykologiasta tai tietotekniikan ammattisanakirjasta.
Omissa piireissäni törmään useammin tähän ns. freudilaiseen termiperintöön kuin it-haaraan, koska liikun työelämässä alueella, jossa psykologian perusosaaminen on lähes tulkoon jokaisen hallussa.

Termistön käytössä sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta kohtuus mielessä, tavoite ennen knobbailua ja ymmärrys ennen kaikkea. Kyllähän se hieman huvittaa, kun kuulee suurta sivistyneisyyttä viljeltävän kaikkialla ja kaikille, ja usein vasten asianomaisen tahtoa tai ymmärrystä. Mistähän tämä aihe ylipäänsä luiskahtikaan pieneen mieleeni? Jaa niin, kävin tuossa roskia viemässä ja törmäsin naapurin Ville-varastomieheen (63 vuotta ja kohta eläkkeellä onnellisena). Villeä selkeästi vitutti, huomasihan sen jo naamasta. Syykin selvisi sitten melko pian. Ville oli joutunut firman motivaatiokoulutukseen, joka oli kestänyt neljättä tuntia ja järjestetty keskellä hyvää työaikaa. Ville-parka ei ollut ollenkaan ymmärtänyt, mitä se sellainen motivaatio tarkoitti ja kun hän oli sitä kysynyt koulutuksen vetäjältä, tämä oli todennut ilkeällä äänensävyllä: "KVG eli Katso Ville Googlesta, ei tässä ole aikaa alkaa spesifioida motivaation etymologiaa".

Niinpä Ville varastomies oli avannut kännykästä Kuukkelin, mutta unohtanut selvittää taustat eksyttyään Packmanin ja aikuisviihteen pariin. Koulutuksen lopussa oli sitten asiaan kuuluvasti jaettu palautepaperit, joissa kyseltiin, mitä kenellekin oli jäänyt nelituntisesta päähän. Ville tunnollisena miehenä oli kirjoittanut sepustuksen jotenkin tähän tyyliin: "Aika paljon kuusysiä ja muutama uusi peli-idea Packmaniin. Vieläkään en tiedä, missä koulutuksessa olin. Ukko puhui iha kummallisia ja en oikein saanu sen jutusta kii. Hirveesti kaikkia vaikeita sanoja. Kahvi oli makoisaa mut mieluummin ois ollu varastolla lajitteleen sisääntulevaa tavaraa. Aika turha koulutus".
Mitä sitä suotta valehdella! Go Ville.

Tiedätkö sinä, mistä juontaa juurensa nuo alla olevat termit, joiden edessä Villekin oli ollut noin kovin neuvoton?

En tiedä minäkään, ja siksi välttelen uuvuttamasta jokaista keskustelukumppaniani niillä alituiseen. Kyllä asioista voi puhua varsin ymmärrettävästi ilman jargonia, diipadaapaa tai turhaa knobbailua. Itseasiassa jos pitäisi valita, niin minun mielestäni on paljon hienompaa tulla ymmärretyksi kuin kuulostaa (ja vaikuttaa) jotenkin kummallisen epäselvältä ja oudolta. Kyllähän me kaikki tiedämme, että jargon on luotu sitä varten, että samaan ryhmään kuuluva porukka voi viestii toisilleen helpommin vakiintuneen termistön avulla, mutta kun osa ei pysty luopumaan kikkailusta missään tilanteessa. Suurin osa kanssaihmisistä ei ole kiinnostunut kuulemaan jargonia jatkuvasti, eivätkä he ymmärrä puoliakaan hienoista termeistä ja käsitteistä. Villenkin tapauksessa tuo motivaatio koulutus todella oli pelkkää rahan ja ajan hukkaa. Toisinkin olisi voinut olla.

Tänään tarjolla:
- myötähäpeä
- interaktiivisuus
- itsensä kehittäminen
- tietoisuus (tai tietoisuuden laajentaminen)
- kehityksen portaat
- piilotajunta
- juurruttaa
- siirtymäobjekti
- postmoderni ajattelutapa
- haloefekti
- kornius, naiivius
- interventio
- normitus, roolitus
- sanktiointi
- kognitiivinen dissonanssi
- assosiointi, askensointi, meditointi
- henkinen hyvin/pahoinvointi
- tunnetoisinto
- itsetuntemus
- positiivinen vahvistaminen
- sielu
- ego, minuus, ydinminä, ihanneminä, tosiminä, minäkäsitys
- kontrolliodotus
- psykososiaalinen kehityskaari
- reflektointi
- peilisuhde
- sosiaalinen vietti, sosiaalinen pääoma, sosiaalinen interventio

Toisinaan tälläinen tyylikornius herättää minussa suunnatonta myötähäpeää sekä aiheuttaa sanoinkuvaamattoman pahanolontunteen sisälläni. Rajoittunut tietoisuuteni sekä herkkä minuuteni eivät ilmeisestikään ole tarkoitettu ymmärtämään tämäntyylistä ilmaisua. Ehkä menen hakemaan kupin kofeiinipitoista kaffijuomaa ja yritän valaista itseni. Tärkeintä lienee päästä eroon ydinminääni juurrutetuista rajoituksista, jotka varmasti ovat selätettävissä aktiivisen reflektion keinoin, sekä tutkiskelemalla mennyttä psykososiaalista kehitystä.

Myönnän että egoni ei ole kaikkitietävä ja panostan tämän päivän henkiseen kasvuun ja tietoiseen kehittämiseen. Vain tutkiskelemalla syvintä minuuttani voin purkaa negatiivisten rajoitteiden kehän, joka pään päälleni on joskus lapsuudessa asetettu. Toivotaan, että tämä prosessi toimii positiivisen haloefektin tavoin, eikä rajoittuneisuuteni ole juurtunut sieluuni liian syvälle. Ainakin hallitsen postmodernin ajattelu- ja kirjoitustyylin, jossa olennaista on jatkuva muutos ja muuntuminen. Mitä sitä suotta myötähäpeämään omaa minuuttaan.

Aurinkoista päivää! Update yourself ja sillain. ;) ;)


(Kuva: http://www.clipartguide.com/_named_clipart_images/0511-0712-3112-4933_Priest_Giving_Mass_clipart_image.jpg)

Mitä tänään opimme?

Ei angoraa herkistyneelle isolle suoraan kiitos!

Terveisin,
Punakoura Mansesta

The Hurt Locker

Katsottiin muuten eilen seiska miinus kakkosen kunniaksi Kathryn Bigelow'n ohjaama romanttinen komedia The Hurt Locker. ;)

Leffa kertoo Irakin sodan pommiraivaajien (EOD-ryhmän) toiminnasta ja kerrassaan nerokas esitys siitä, missä menee ns. oikeutetun ja turvallisen kenttätoiminnan vs. ajattelemattoman tai piittaamattoman toiminnan raja. Elokuva kahmi lukuisia Oscareita ja etenkin tuosta ohjauksesta annettu oli osui niin nappiin.

Pätkä oli todella intensiivinen alusta loppuun asti, koska hermostokin meinas kilahtaa. Siitä tietää, että elokuva on koskettanut jollain tasolla. Suosittelen.

Auttamisesta asiaa ja tarinaa

Olen monesti miettinyt, mistä auttamisessa todella on kyse. Tätä teemaa on käsitelty aikoinaan sosiaalityön opinnoissa, sillä auttamisen rooli, tarkoitus ja keinot on muuttuneet vuosisatojen aikana. Kun auttaminen muinoin nähtiin pakkona tai tavoitteellisena toisen muuttamisena tai korjaamisena "oikeanlaiseksi", nykyään sillä on huomattavasti laajempi tarkoitus.

Olen kohdannut elämässä monenlaisia auttajia ja ollut myös itse autettavan roolissa. Enemmän kuitenkin auttanut muita. En mielestäni ole ollut siinä kovinkaan hyvä, mutta keskiverto-ok. Jälkikäteen ajateltuna en oikein ymmärrä valintaani hakeutua aikoinaan auttamistyöhön, vaikka tämän sairastelun jälkeen tilanne onkin muuttunut. Olen kiinnostanut sosiaalityöntekijän/terapeutin ammatista aivan eri syistä kuin opiskelemaan hakiessani ja ensimmäistä kertaa elämässäni uskon omaavani riittävän pohjataidon ammattimaista auttamistyötä varten.

Tässä tulee muutama juttu, jotka ovat kolahtaneet kunnolla aivan tässä viimeisen parin vuoden aikana, vaikka toki olen teemoja pyöritellyt mielessäni aiemminkin. Vasta kun itse joutuu autettavan rooliin tässä laajuudessa, oivaltaa monia juttuja niin auttamisen tyyleistä kuin auttajalta vaadituista ominaisuuksista. Autettavan rooli onkin sitten aivan oman entryn arvoinen asia, koska muuten tämä teksti paisuu taas kuin pullataikina

Auttamista olla hyvin erilaista.
Auttamisen luonne riippuu siitä, kuka ja millainen ihminen on avun tarpeessa. Kuulostaa hirveen yksinkertaiselta, että ymmärtää, ettei kaikkia ei pidä auttaa samalla kaavalla. Todellisuudessa sitä toimii tuota vastaan vallan useasti. Sitä esimerkiksi yrittää tuputtaa omaa näkemystään ja toimintamalliaan kaikille autettaville ja pahimmassa tapauksessa sekoittaa pulassa olevien päät lopullisesti. Joskus parasta auttamista olisi olla puuttumatta koko asiaan, josta ei itsekään ymmärrä riittävästi. .

Auttamisen syyt
Auttaminen pelkän rahan lypsämisen, hyvän omantunnon, pakon tai säälin takia ei toimi. Rahan lypsäminen loppuu viimeistään siinä vaiheessa, kun avunhakija ymmärtää, ettei edistystä tapahdu. Tässä voi mennä joskus kauankin, ja mitä pidemmälle menee, sitä enemmän avun hakija pettyy, kun tajuaa asetelman. Auttaminen hyvän omantunnon tuskan takia ei myöskään ole rakentavaa. Herkät ihmiset huomaavat, että auttaja ei osaa ohjata avun tarpeessa olevaa kohtaamaan omia ongelmiaan, vaan ennemminkin tarjoutuu ottamaan probleemat omalle kontolleen ajautuen pahan mielen purkamisen kohteeksi. Pakosta auttaminen aistitaan myös helposti, sillä avuntarjoajan omat itsekkäät motiivit paistaa läpi kaikesta. Apua kyllä saatetaan tarjota aktiivisesti, mutta kun olisi aika lunastaa lupaukset, yllättäen aina ilmestyy jotain tärkeämpää.

Monesti pakkoauttamista syntyy myös velvollisuudentunteen vuoksi. Ajatellaan, että "niinhän tuokin auttoi minua aikoinaan ja nyt minun täytyy auttaa häntä, vaikken osaakaan". Totuushan on, että kaikki eivät osaa auttaa, eikä siihen kannata tosiaan velvollisuudentunnosta tai kiitollisuuden velan vuoksi pakottaa itseään. On ihan hyväksyttävää, että osaa olla vain autettava, vaikka tällainen ihmissuhde monesti kupsahtaa juuri tähän eriarvoisuusasetelmaan, jossa toisesta tulee pelkkä verenimijä eli ainainen avun lypsäjä ilman että itse pystyy antamaan mitään. Säälistä tapahtuva auttaminen taas on voivottelua, surkuttelua ja uhkakuvien vahvistamista, ja se työntää tilannetta usein vain pahempaan suuntaan.

On tunnettava auttamisen rajat ja osattava lopettaa auttaminen.
Auttamisesta ei ole hyötyä, jossei toinen ihminen pysty/halua ottaa apua vastaan tai hän ei koe tarvitsevansa apua. Ensimmäinen on tyypillistä akuutissa kriisissä, niin sanotussa shokkivaiheessa, jolloin oikeasti apua tarvitseva ei itse vielä käsitä omaa tilannettaan, eikä ymmärrä tarvitsevansa apua. Sitä mukaan kun shokki helpottaa ja todellisuus alkaa valjeta, avun tarve myönnetään ja sitä osataan pyytää tai vaatia. Sama homma on monissa käyttäytymishäiriöissä tai personallisuusongelmissa.

Etenkin ammattiauttajalle on erityisen tärkeää, että hän ymmärtää, että millaista apua ja missä vaiheessa eri ongelmatilanteissa kannattaa antaa. Ja aina on tarpeen hallita lukuisat erilaiset auttamismenetelmät tai ainakin osata ohjata avun tarvitsija oikeanlaiselle auttajalle. Pätevä auttaja osaa myös lopettaa auttamissuhteen, jossa ei päästä eteenpäin. Sen sijaan amatööriauttajat, joiden elämäntehtävä on auttaa muita vaikkei taitoa olisikaan, eivät osaa lopettaa avun tarjoomista, vaikka pitäisikin. Monet ihmiset nimittäin tykkäävät pönkittää egoaan nimenomaan sillä, että he auttavat aina ja kaikkia, vaikkei todellista kompetenssiä olisi. On hienoa näyttää muiden silmissä auttavaiselta. Kuinka monta auttamis/hyväntekeväisyyklubia onkaan perustettu vain ja ainoastaan siltä pohjalta, että auttaminen on hyve, jota pitää harrastaa, jotta muut pitäisivät auttajaa lojaalija, hyväsydämisenä ja/tai empaattisena.

Ja hei, oletteko huomanneet, että auttaminen on nykyään myös hirvittävän trendikästä? Kuka tahansa muutaman jakson Doctor Philliä katsonut voi leikkiä ammattiauttajaa ystäväpiirissä tai etenkin netissä ilman, että olisi sen suurempaa hajua ongelmanratkaisusta, ihmismielestä tai itse substanssista. Tässä välissä koen erittäin olennaiseksi muistuttaa, että sama pätee toisin päin: Esimerkiksi niskavammafoorumilla on lukuisia ihmisiä, jotka eivät ole koulutukseltaan terveydenhuollon ammattilaisia eivätkä ammattiauttajia, mutta itse uskoisin kuntoutumiseni mieluummin heidän kuin monen sertifioidun "ammattilaisen" käsiin. Eli ei saa yleistää tässäkään tapauksessa liikaa. :)

Ja en minä itsekään ole psykologin tai sosiaalityöntekijän ammattipätevyyden haltija, vaikka olenkin alalla ja opintoja on takana melkoisesti. Mutta en ole koskaan mitään muuta väittänytkään. Päinvastoin. Koittanut korostaa, että osaamiseni ei ole kokeneiden ammattilaisten tasoa ja hallitsen todistetusti vain muutaman sektorin: markkinointihaasteet, ihmissuhteet jollain tasolla ja niskavammat jossain määrin. Toki ainahan sitä voi perehtyä uusiin juttuihin ja opetella auttamaan eri sektoreilla. Jos joku lähipiiristäni sairastuisi mihin tahansa vakavaan sairauteen, seuraavaksi perustaisin siihen aihepiiriin blogin, tuppautuisin alan foorumeille, etsisin ympärilleni alan parhaat spesialistit, hankkisin käsiini pätevimmät opukset ja alkaisin loputtoman kehitystyön itseni kanssa. Ne jotka minut tuntevat, tietävät tämän olevan ominta minua. Jossen tiedä, otan selvää. Ja se mikä kiinnostaa, olipa syy mikä vaan, sen taatusti opettelen. Etenkin kun kyse on rakkaideni terveydestä tai hengestä olen valmis antamaan vaikka silmät päästäni. Tai no, ainakin toisen, koska jos annan molemmat, en kykene enää opiskelemaan uutta.

Kolmanneksi paras auttaja ei ole suinkaan sellainen ihminen, joka on kaikista lähimpänä toista tunnetasolla, vaan riittävä etäisyys tekee auttamisesta onnistunutta.
No, tässäkin on toki poikkeuksia. Pääasiassa herkät ja helposti omaan siipeensä ottavat ihmiset tai ne, joilla on kovin ehdoton näkemys elämään, ovat melko lahjattomia auttajia.

Tässä eräs esimerkki työelämästä vuosien takaa. Kyseessä on siis entiset työkaverit, joihin tutustuin muinoin eräässä suuryrityksessä, jossa toimimme kaikki myynti- ja markkinointitiimissä. Kaikki alkoi siitä, että toisella heistä puhkesi vakava masennus työuupumuksen seurauksena, ja tämä toinen luuli olevansa ammattiauttaja, vaikkei kyvyt siihen riittäneet. Itse tulin näitä kahta huomattavasti myöhemmin firmaan, joten en valitettavasti tunnistanut ongelmavyyhtiä, ennen kuin se paisui valtavaksi ja lopputulos oli järkyttävä.

ROOLIT SEKAISIN

Suurin virhe tapahtui siinä, että auttajan olisi pitänyt osata ohjata tämä ongelmainen kohtaamaan oman tuskansa, mutta sen sijaan hän ajoikin itsensä herkkänä ihmisenä avuntarvitsijan vihan ja katkeruuden tunteiden vastaanottajaksi. Kun toinen oli ahdistunut, hän automaattisesti kuunteli ja tuki tätä. Toki tämän toisen olo sai asetelmasta lyhytaikaista helpotusta, mutta se ei johtanut mihinkään. Auttaja kyllä kuunteli, kun masentunut puhui kurjista olosuhteistaan, ja otti hänen kaiken pahan olon vastaan. Lopulta masentunut ei pahan olon tullessa enää osannut muuta kuin meilata/soittaa/avautua arjessa tälle "työvälineelleen", ja työväline toimitti virkaansa kiltisti.

Arvaatte, että pian auttaja alkoi väsyä, ja hän ilmoitti masentuneelle, ettei enää jaksa. Tästä seurasi myöhemmin, että masentuneesta tuli varsinainen kiusaaja. Hän häiriköi auttajaansa arjessa, sekä soitteli tälle iltaisin ja yömyöhään, ja teki hänelle kaikin puolin varsin kurjia temppuja. Vielä nykypäivänäkään mikään ei ole lopullisesti muuttunut, vaikka auttaja irtisanoutui työpaikasta koko jupakan takia. Edelleenkin tämä entinen kollega/auttaja on masentuneelle jossain määrin keino "käsitellä" pahaa oloa. Kun ahdistus iskee, eikä hän tiedä mitä tehdä sillä, hän tekee jotakin joka liittyy tähän entiseen auttajaan, ja saa hetken helpotuksen tuskaan sillä tavalla. Ja pahimmillaan se on jopa tämän ex-kollegan tietoista mustamaalaamista, uhkailua itsemurhalla tai esimerkiksi kiristämistä maineen pilaamisella. Ja valitettavasti tämä ex-auttaja on liian heikko lopettamaan tätä pilkkaa tai kiusaa, joka toisinaan täyttää rikoksen tunnusmerkit mm. kunnianloukkauksen tai kotirauhanhäirinnän muodoissa.

MIKSI TILANTEESEEN JOUDUTTIIN?

Kun masentuneen suru ja ketutus kasvaa, hän "kiusaa" entistä auttajaansa, jotta hän kokee tekevänsä edes jotakin tuolle pahalle ololleen. Mutta se ei varsinaisesti auta masennukseen eikä työuupumukseen! Vielä tänä päivänäkään hän ei ole oppinut katsomaan itseään, vaan siirtää pahan olonsa itsensä ulkopuolelle, tässä tapauksessa entiseen auttajaansa/ystäväänsä/kollegaansa - ja nykyään myös uusiin uhreihin, joita on löytänyt työyhteisöstä. Koska toinen ei suostu yhteistyöhön, hänen on tehtävä jotakin toisen toiveista huolimatta. Ja tämä kehä tuntuu olevan katkeamaton ja ihmiset siinä senkun vaihtuu.

Näin käy silloin, kun avunantaja ei ole pätevä tehtäväänsä, vaikka ehkä kuvittelee niin. Kuten aiemmin kirjoitin monet ihmiset haluavat "auttaa" jotakuta toista vain siksi, että he eivät itse kestä sitä pahaa oloa, joka herää heissä toisen ihmisen tilan vuoksi. Kun he ahdistuvat tästä toisen tilasta, he haluavat muuttaa häntä, jotta heillä itsellään olisi parempi olla. He reagoivat siis omiin reaktioihinsa. Tällöin voidaan päätyä tilanteeseen, jossa auttaja luulee auttavansa toista, kun hänestä tulee tuskan käsittelyn väline.

Autettukin kokee hetkeksi olonsa paremmaksi, mutta pian hän alkaa katkeroitua, koska tällainen "auttaminen" synnyttää vain riippuvuutta. Ja se väsyttää molempia. Molemmat alkavat alun helpotuksen jälkeen kokea tilanteen toivottomaksi, sillä kumpikin yrittää muuttaa toista. Auttaja yrittää helpottaa omaa oloaan "parantamalla" autettavaa. Sen sijaan, että autettu kohtaisi itse itsensä ja ongelmansa, hän vain luulee tekevänsä niin. Hän vain on mukana tilanteessa, jossa toinen käsittelee hänen ongelmiaan. Kumpikaan ei toimi.

Aikamoista tämä auttaminen, eikö? Tämän tarinan valossa on helppo ymmärtää, että ei passaa auttaa jossei oikeasti osaa tai ainakin pitää osata lyödä hanskat tiskiin, kun tajuaa, että auttaminen ei etene tai että se vaatisi kohtuuttomalta tuntuvia ponnistuksia ja uhrauksia. Niin minäkin teen. Saattaa kuulostaa itsekkäältä, mutta sitä se ei mielestäni ole. Itsekkäämpää on tietoisesti synnyttää tuollainen riippuvuussuhde, jossa yhden huonosti voivan sijaan onkin pian kaksi huonosti voivaa. Mutta aina tuollaista noidankehää ei tietenkään voi tunnistaa, mikä sinänsä on inhimillistä.

Hyvät yöt. :D

Tylsää?

Ei enää ikinä!!! ;)

http://www.coloring-book.info/coloring/

Fudista ja kotkia

Katsoin Maikkarilta Perho tuli taloon. Kerta se on ensimmäinenkin. Aika helpolla tuntuu osa tv-toimittajista pääsevän, kun marssivat jonkun julkkiksen kotiin ja juttelevat tunnin kevyitä. Ja that's all. Ei Perhosta enempää. Tällä kertaa vierailtiin ex-mäkihyppääjä Toni Niemisen luona. Oman kylän poikia! Hatun nosto jätkälle! Sitä on kerrat jos toisetkin katsottu Lahden keskusurheilukentältä, kun kotka treenas siinä vieressä hyppyreillä tai katsomon portaissa. Ja onpahan sitä tullut itsekin kokeiltua suurmäen alastulosrinteen vetovoimaa joskus öisten bilereissujen pääteeksi. Hyvin luisti. Hypystä en ois niinkään varma. Onneksi ei kokeltu.

Toni kertoi kuinka lopetti hyppyuransa symbolisella tasolla. Hän oli ottanut vanhat sukset, ostanut bissebäkin ja mennyt ladon taakse polttamaan varusteensa yksitellen. Cool. Hieno symbolinen ele, vaikka enemmän hyötyä varmaan olisi ollut huutokaupata kamat ja lahjoittaa tuotto junioruihyppääjien toiminnan tukemiseen. Mutta eipä sitä aina tartte noin vaikeesti ajatella. Voin hyvin kuvitella, miten tuo päähänpisto on syntynyt. Niemisestä tuli niin mieleen yliopiston pääsykokeet. Muistan ikuisesti, kuinka kutsuin kaverit pelaamaan pääsykoekirjoilla fudista sen jälkeen, kun selvisi että olin saanut koulupaikan. Tietty jälkikäteen hiukka harmitti kirmata sivusotkun perässä pitkin biitsiä ja kahmia paperinpalasia roskikseen, ennen kuin tuuli levitti ympäri rantaa. Those were the days my friends. ;)

Keeeeehoooooo on mun temppeli

Niin paras sunnuntaiaamubiisi. ;)