No jopas jopas

Tajusin just, että edellisestä fyssaristahan  on kohta kuudetta viikkoa, ja mä olen hengissä! Ja oon rasittanut rankaa about 20 kertaa enemmän ku koskaan aiemmin. Tehnyt jopa läppärillä hommia useita päiviä ja vieläpä toisinaan todella huonosta asennosta. ;) Edistystähän se sekin on, että pystyy edes olemaan on huonossa asennossa. Mut eniten iloa tuo se, että pysyy jo kaikki päivät tajunnan paremmalla puolella. Ei tule sitä enää hönttiä oloa päähän, eli kun ei tajua mistään mitään. Kyllä se toki välillä muistuttaa olemassa olosta, muttei jää päälle. Se on kiva, koska silloin pystyy kuitenkin tekeen ajatustyötä ja hoitaan sosiaalisiakin suhteita, kun kuulee  ja ymmärtää mitä muut puhuu ja osaa vastata selkeellä suomenkielellä. Toinen hyvä juttu on tuo putoamisen tunteen poistuminen. Vaikka edelleenkin niska rasittuesaan alkaa "tippua", niin en mä kuitenkaan putoa maan läpi. Se oli kaikista kauheinta! Sellaista jatkuvaa upottavassa suossa kävelemistä.:(

Sen olen kyllä huomannut, että varsinaista kriisinpoikasta tässä puskee päälle, kun tajuaa, ettei ookkaa enää kuolemankielissä. Toisaalta takaraivossa (joo, C0:ssa) jyskyttää pelko siitä, että kohta romahtaa taas. Toisaalta alkaa iskeä sellainen optimistisuus ja jesh ollaan voiton puolella -fiilis, että sitä pitäisi välttää kuin ruttoa. Sitä luulee olevansa välillä melkoinen yli-ihminen ja unohtaa elää sitä toipilaan  elämää. Sitä huomaa jättäneensä lenkkarit pois, kääntelee päätään nopeesti, venyttelee, on huonoissa asennoissa yms. mitä EI kuitenkaan sais tehdä. Unohtaa katsoa jalkoihinsa tai tarkkailla ympäristöään, ettei vaiks autot aja yltä. Tuo on tavallaan toki hyvä merkki, mutta toisaalta ei. Kohta sitä keskittyminen herpaantuu taas ja kaadun uudestaan. EI HYVÄ.
 
Viime yönä heräsin yheen lohduttomaan ajatukseen. Kuinka sitä voinut kuvitella tajuavansa täst elämästä  jotain ennen kuin sairastui? Miten on voinut sanoa pokalla olevansa hyvä ihmistuntija, kirjoittaja, auttaja, motivaattori, johtaja, opiskelija, puoliso, lapsi tms. Koska jos silloin on ollut hyvä, niin ei kyllä ole vielä tiennyt oikein mistään yhtää mitään. Aika raakaa. Mut kai tää on ihan normaalia ja täytyy vaan olla onnellinen siitä, mitä on saanut tän helvetin seurauksena, eikä surkutella sitä, mitä on luullut omaneensa aiemminkin... Toisaalta, kuinka paljon onkaan vielä mahdollisuus kehittää osaamistaan, jos kerta vajaa parissa vuodessakin tapahtui näin merkittäviä?

Ehkä tärkeintä oivallus koko tästä showsta on edelleenkin se, että ihminen todella voi olla arvostettu, kunnioitettu ja rakastettu tekemättä sinänsä mitään se suuremmin tuottavaa tai yleleisesti hyväksyttyä puuhaa. Työt, tutkinnot, harrastukset, piirit, omaisuus, sosiaalinen gloria, klubit, ansiomerkit, tittelit, elämykset jotka syntyy järkyttävien extremekokemusten kautta, sijoitukset jne. ovat aivan toissijaista onnellisuuden ja tyytyväisen kannalta. Ei ne sinänsä tee terveeksi, onnelliseksi eikä tyytyväiseksi, vaikka eihän siitä koskaan haittaa  ole että on esittää joku titteli ja rahaakin jemmassa. Ehkä joku pvä saan todella opinnot loppuun. Se ei ole muusta kiinni kuin terveydestä. Intoa ja energiaa on. Gradun tekeminen on vqan aika raskas urakka niskalle. Oi kumpa oisin saanut sen tehtyä jo ennen kaatumista. Nyt siihen saa varata kaks kertaa enemmän aikaa. Toisaalta, mihinkäs se kanssa olis kiire, kun eivät  ne mibua voi pihallekaan potkia! ;) Ja huomattavasti suurempi urakka on päättää, mihin opinahjoon sen tekis, jotta kokis saavansa siitä muutakin hyötyä kuin nimen paperiin että tehty on.

Tänään ois muuten ollut frendin läksiäiset, mutta enhän mä sinne pystynyt venyyn. Tää oli just se kaveri, jota hiukkasen jelppasin SIO:n pääsykoepaperin kanssa. Ja hyvin kävi. Pääsi  nimittäin sisään, vaikka prosentit on minimaaliset! Tosin enpä kyllä epäillytkään, koska olen itsekin hänet aikoinani meille haastatellut toisentyyppiseen homaan, ja jo silloin varsin nohevaksi havainnut. Ihanaa että ihmiset saa toteutettua unelmiaan. Antoisia kiitoja ja kivoja kelejä, jos luet tätä kirjoitusta!

Hyvät yöt! Nyt mä käyn tutimaan ja haaveilemaan Aurinkolinnan terassista ja omasta lähibiitsistä. Ja ladutkin lähtis kotiovelta. Oi joi... ;)