Lenkillä olen usein pohtinut, mitä sisäpihalla on ja tänään menin katsomaan. Kävimme exän kanssa kaffilla sisäpihalla, kun läheinen kahvila oli jo kiinni. Otin himasta kupposet mukaan ja eikun menoks. Hienolta näytti Annikin sisäpiha. Täytyy piipahtaa uudestaan, kun on joskus terve!
Olen kerran soittanut poliisit mutta kun kyseessä on perinteinen tapaus - nainen on jo niin uhri, ettei välitä käräyttää miestä- niin samapa tuo. Ja kun mies tietää poliiseista, hakkaus vaan yltyy.
Kaava on tuttu: ensin vanhemmat riitelee, sitten isi kaataa kirjahyllyn tms., lapsi alkaa huutaa 'isi älä', isi suuttuu lapsen huudosta, äiti menee väliin ja saa turpiin. Sitten isi lähtee vanhalle Opelilla renkaat vinkuen pois ja äiti jää itkeen ja lapsi leikkiin.
Menee hetki, lapsi alkaa leikkiä aivan omituisia leikkejä äitin kanssa (saa mm. huutaa, kirkua ja meuhkata kun sekopää), kun äiti hyvittelee lapselle 'ei isi ole paha, isi on vaan huonolla tuulella/väsynyt - milloin mitäkin'.
Karmeeta kuunneltavaa! Pahinta on, että naapurit tietää, että me kuullaan kaikki ja onkin aika ahdistava tunnelma yleensä samassa hississä... Ja piru, kun ei vaan pysty tekeen mitään, kun nainen itse ei enää pysty tekemään mitään.
Kaikki aina sanoo, että nauti pienistä jutuista, mutta niinhän sitä nauttiikin, mutta kyllä mulla nälkä kasvaa syödessä. Ei ne pihlajanmarjat tai syksyn lehdet lenkkipolulla loppuelämän iloiksi riitä.
Ainakin itse oon tehnyt sen päätöksen, että jos en saa elämääni takaisin edes jossain muodossa, niin sit se moikat ja hiippakunnan vaihto. Ei tänne olla tultu kärsimään, vaan nauttimaan elämästä. Mutta milläs nautit, kun et voi tehä mitään? Mulle se, että on hengissä tässä tilassa, on paljon karmeempi vaihtoehto, kuin että olisin kuollut. Ei elämä maistu miltään näin totaalisella vajaateholla.
Kun kaikki aina sanoo, että oisit onnellinen, ettet kuollut, niin mulla on tapana vastata: että jos oisit mun tilassa, niin saattaisit olla hieman eri mieltä. Sellaista helvettiä mä elän.
On paljon pahempaa olla kuollut elossa, kuin kuollut, haudattu ja hoidettu pois. Nythän elämä on jatkuvaa itsensä kiduttamista ja muiden satuttamista, kun itsellään on niin paha mieli kaikesta. Kyllä sitä jaksaa aina tsempata joka päivä, ettei nyt katolta hyppää mutta en mä koko elämääni näin aio elää. Edelleen, vaikka olen paljon terveempi, mietin aina joka aamu, kun avaan silmäni tai iltaisin, kun suljen ne, että millainenkohan päivä tästä tulee tai onkohan huominen yhtä paska, kun tämä päivä.
En ole vielä kertakaan herännyt niin, että 'jesh, perkele mä oon hengissä, vähän hienoo, etten ole kuollut'. Jos joku vois luvata, että tuun paranemaan tästä vaikka 95-prosenttisesti, niin tilanne ois ihan toinen. Nyt kun kukaan ei voi kuitenkaan ennustaa tulevaa, niin ei tässä nyt hirveitä bileitä voi pitää!
Mä en ees muista, milloin viimeksi olisin elänyt koko päivän nauttien, iloisen ja innostuen jostain. Käytännössä elämä on nyt sitä, että tuhlaa vaan aikaa ja odottaa ens kesää, jotta voi tehdä päätöksen siitä, kannattaako elämän tuhlausta jatkaa elossa.
Jossen ens kesänä ole kunnossa, niin sitten voi vähän jo alkaa heittää toivon menemään. Toki paranemista varmaan tapahtuu koko elämän mutta ei nämä päivät tällaisena maistu miltään ja mieluummin siitä sit luopuu kokonaan, kun kärsii seuraavat 40 vuotta.
Kärsimys on huomattavasti pahempi vaihtoehto, kuin kuolema. Itse ainakin oon ihminen, joka ei vaan suostu jäämään 'täysin terveenä täysin vammaisena' tänne eleleen.
Mutta takas aiheeseen, silloin sitä tulee niin katkeraksi, kun toinen huikkaa heipat ja lähtee milloin mihinkin. Etenkin tällaiset päivät, kun se toinen lähtee juoksukisoihin tai käy iltaisin lenkillä, vituttaa eniten. Ja ne on sille toiselle ihan perusrutiinia. Ei sen tartte miettiä, voiko se lähteä, se vaan lähtee. Se elää, sä et.
.
Sitä aina alkaa funtsia, että osaakohan se ees nauttia siitä, että se voi tehdä noita asioita ja toisaalta ite ajattelee, että pystyyköhän sitä enää koskaan ottamaan askeltakaan normaalisti ja että tajuukohan se toinen ollenkaan, kuinka paljon se sattuu vierestä kuolleena katsella, kun elävät pitää hauskaa ja yrittää sit iloisesti toivottaa 'hauskat kisat' tai 'pidä kivaa saunaillassa'.
Sit seuraava ajatus onkin, että toivottavasti toi joutuu kärsiin jostain muusta joskus ja mä lähden joka päivä mun normaaleihin rutiineihin toivottaen iloisesti moikat ja tiedän mielessäni, kuinka paljon sitä toista sattuu, kun se makaa sängyssä vankina.
Mut näin se menee - katkeruus siitä, mitä ei ittellään ole, on yllättävän suurta. Elämästä tulee tosi arvokas vasta kun menettää. Kaikilla tätä sairastavilla on varmasti omakohtaiset havainnot aiheesta!
Ps. Siskon, jolla on sama vika, kans just mietittiin, et pitäskö perustaa mattojentamppaus ja rikkaruohojen trimmausfirma? Sais hartiat kyytiä!!! Buah-ah-ah-ah. ;)
Pps. Lyhyestä virsi kaunis: jollei ois ukko-kultaa, kuolisin nälkään tai hukkuisin paskaan tai saisin homemyrkytyksen.
Miten te yksinasuvat pärjäätte?
Ja oon kyllä huomannut, että ihan hirveetä stressiä ei kannata ottaa, kun se kostautuu. Sen kyllä huomaa, että kun aloitti duunit, niin kroppa veti täysin jumiin.
Kyllä nyt parin viikon päästä on parempi mut aikas nihkeetä se tykkää tosta istumisesta. Staattisuus lienee se pahin ja täytyy vaan yrittää ottaa easysti. No, onneks keho kertoo, kun on aika lopettaa!
Siitä ei ole epäilystäkään. ;) Ennen se oli 1 h koneella, 8 lepoa. Nyt se on sentään 5 h koneella, 2 lepoa. Et hiljalleen!
Se fyssarin vertaus siitä sukasta oli hyvä: kun sä vetäset yläpäästä, niin koko sukkahan siinä venähtää ihan pohjia myöten! Totta. Totta. Tossa valossa on loogista, että CST-terapeutit 'kuuntelee' koko kehon läpi ja hoitaa koko kehoa!
Ei salaatti, kollagaami tai mitään muutakaan erikoist...
Toki tiedän, että sen voi vääntää yhtä hyvin veteen, mehuun tai juksaan mutta ei kaikki tiedä. ;) No, nyt on sit vajaa kilo kollegaanihydrolaattia pöydällä.
Mitäköhän kävis, jos vetäs sen kokonaan huiviin? Vois pytty kutsua. Ehkä sairaalakin?
Voi saatana, että kuivuu muuten silmät päähän, kun syö noita Triphylejä kipukynnyslääkkeitä. Ei mulla tosin kipuja ole ollut 5 kuukauteen. Täytyis varmaan kysyy lekurilta, voisko ne jättää pois. Tosin ne kuulemme rekaksoi jotenkin solukalvoja, et ei vissiin kannata.
No, eipä siihen jaksa käyttää energiaa, kun ei se asia muutu. On perseestä, kun ei voi tehdä mitään suunnitelmia, kun ne menee vituiksi kuitenkin. Sitten tulee ihan mökkihöperöks, kun ei pääse mihkään. Tänään oli tarkoitus käydä postissa ja nähdä kaveria. Ekasta selvisin hienosti mutta siihen se sitten jäikin. Ei vaan pystynyt meneen mihkään, kun niska painui totaalisen kasaan ja alkoi huippaan niin pirusti.
Kyllä mä aina mietin, että saako sinne koskaan niin paljon tukea, että pää ei painuis kaularankaan vai kusettaakohan fyssaria mua sanomalla vaan, että 'sinnikkäällä treenaamisella ja ajan kanssa selviät'.
No, jos jotain positiivista haluaa hakea, niin kestihän se nyt 2 viikkoa, 5 h/pvä töissä (ilman kaulatukea) ja lähes koko päivän ylhäällä ja joka päivä viel 30 min lenkki - myös ilman kaulatukea.
Oon muutenkin käyttänyt tukea vaan ääritapauksissa, eli autolla ajaessa ja kun niska alkaa oikeesti painua kasaan. Ettei vähäisetkin lihakset surkastu ja että noi uudet jänteet/nivelsiteet oppis uuden niskan asennon mahd. realistisesti.
Tosin nyt tuntuu, ettei siinä ole mitään 'asentoa', kun koko nuppi ja kaula huojuu/heiluu/valskaa ihan miten sattuu. Kiitos yliliikkuvien nivelten ja puuttuvien syvien lihasten ja koko venyneen kaulakaluston. ;)
Vittu, jos tästä selviin, niin ei kyl tunnu enää mikään miltään! Tai kun huomaan, että piru, tänään oli kokonainen päivä ilman hönöoloa!.
Sitä ootelles. Jos jään tälläseks monivammoiseksi niin sitten täytyy ettii hyvä hautapaikka. 27-v. elävä ruumis ei hirveesti kiinnosta. No, ei unohdeta taas kaveriani, jolle kävi sama juttu, paitsi autossa 120 km/h sillan tolppaan! Hänellä oli kiire treffeille ja piti kihartaa tukka. ;) 3,5 vuotta meni ja nyt hän on terve. Ja edelleen saman miehen kanssa. Ü
Mut raskasta oli silläkin... Niinkuin meillä kaikilla! Jokainen elää sitä omaa tautiaan.
Täytyy vaan jokaisen noudattaa oman fyssarin ohjeita ja mäkään en uskalla ketään täällä neuvoa, ettei tuu takapakkia teitille.
Mun fyssari aina sanoo, että sillä on kaikille potilaille yksilökohtaiset harjoitusohjelmat ja painottaa, ettei niitä saa jaella ees perhepiirille, koska jotkut liikkeet aikuttaa suoraan keskushermostoon hermokalvojen kautta. Ymmärrettävää.
Vähän sama, kun kirurgi leikkais jokaiselta kitarisat samalla standarditavalla, vaikka case oiskin erilainen.
Hoppas att ymmärrätte!
Tänään tuli 6 kk:tta täyteen siitä, kun onnettomuus sattui. Jos pn fyssaria uskominen, niin ollan ab puolessa välissä paranemista. Olo on kohentunut joka päivä mutta perskuta, kun normaalista olosta ei voi puhua vielä. Aina välillä on hetki, et on ihan kunnossa mutta onneks huonoin olo on parempi joka kerta.
Ja mitä vähemmän välittää sairaudesta, sitä helpommin se unohtuu ja nopeemmin tervehtyy. Nyt kun oon unohtanut tätä paskatilaa vähän, niin välillä en ees muista, että oon kipee.
Onko teillä niskaongelmaisilla ollut kanssa tota tasapainohäikkää? Kun ei mua huimaa sillain päästä mutta välillä lähtee jalat alta ja joskus tuntuu, että kävely on ihan toispuoleista/ontuis ja joskus upottaa ja toisinaan 'tuntuu vaan hölmöltä'. Toispuoleista se voi ollakin, koska oikea puolihan mulla män pahasti ja vasen alkais olla jo kuosissa.
Kai noi tasapainojutu on ihan normaalia, kun ne pikkunivelsideparat, jotka on vasta uudelleenmuotoutumassa hirveen venymisen ja ratkeilun jäljiltä ei ole vielä terveet ja nehän välittää just tietoa kehon asennosta aivoille. Ja kun siel on viel se yksi osittain revnnyt reppana, joka valskaa.
Jos ne siellä pääsee joustaan, miten sattuu, niin kai se tuntuukin vähän hönöltä. Ja toisaalta, kun hermokudoskin on venynyt ja sitten supistunut kasaan, niin ei kai se nyt voi toimia normaalisti vielä. Hermot kuulemmat palautuu TOSI hitaasti.
Mut fyssari just teroitti, että kyllä nivelsiteet nuorella uusiutuu nopeasti ja muillakin koko elämän ajan. Jos kehoa vähän auttaa, se korjaa itse ittensä. Samalla tavalla kuulemma se venynyt/säikähtänyt hermosolukko palautuu, mutta sitä pitää vaan treenaa ja antaa aikaa. Magic.
Katotaan vuoden päästä, mikä on tilanne. ;)
Investoin jotain aikoja sitten myös kunnon puhelimeen, missä on Office-ohjelmisto, joten kirjoitustyötä voi tehdä niskanlepuutuspäivinä täältä vaakatasosta.
Ps. Joku muuten kysy fyssarini tietoja, mutta olen luvannut olla mainostamatta häntä, koska hänelle on uusissa asiakkaissa muutenkin jo puolen jono. Olen pahoillani mutta en voi rikkoa lupaustani.
Hermosto on paljon paremmassa kuosissa mutta vielä kun jotenkin sais ton nivelsiteen kestään. Kyllä se joka kuukausi on ollut parempi muttei koskaan normaali.
Tilasin tänään kollageenihydrosylaatti-valmistetta, joka on just nivel- ja nivelsidevaivaisille hyväksi. Kollageenihän on nivelsiteen rakennusaine/koostumus, eli proteiiniä.
Ja jos kerta nivelside on uudelleenmuotoutumassa, niin uskois, että kollageenivalmiste on vaan hyväksi/nopeuttaisi sitä. Ruuasta kun ei aina kaikkea tarvitsemaansa saa! Katsomme ja kokeilemme. Mitään one-night-wonderia tuskin tapahtuu! ;)
Ohjelmassa: portaita, epätasaisia pintoja ja asfalttitietä. Täytyy totuttaa kroppaa hiljalleen uusiin juttuihin. Muuten alkaa lenkit sujua hienosti mutta edelleen toi valskaava nikama vie silloin tällöin jalat alta.
Etenkin ylämäkeen kävellessä sen huomaa hyvin, kun niskamalle kohdistuu enemmän painoa ja se pääsee joustamaan. Se ei vaan yksinkertaisesti jaksa pitää asentoaan, kun nivelside on osittain revennyt. Mutta on se huomattavasti kestävämpi kuin aikaisemmin ja valvistuu joka päivä. Lisäksi siihen ympärille pitäis tehdä tukilihaksia, mutta piru kun oon tullut niin laiskaksi lähtemään vesikäveleen. Täytyy ens kerralla kysyä fyssarilta, saisinko jo alkaa tekemään jotain kevyttä jumppaa, joka kävis tohon alakaularankaan. Tänään kyllä jumppasin ihan oma-aloitteisesti, kun pidin breikkiä koneelta. Pumppasin selälläni maatessa kaikki lihasryhmät läpi, että sais niille aineenvaihduntaa, kun ei ole jaksanut halliinkaan lähteä. No, ens viikolla sit! Joo, joo...
Tekstit
Kaikki kommentit
