Perässähiihtelijä ajattelee

Kaikista pahinta tässä on seurata vierestä, kun muut menee ja elää elämäänsä ja itse oot kuollut kotiin/sänkyyn. Muut elää parasta aikaa, nuoruuttaan, ja itse oot teknisesti hengissä mutta henkisesti kuollut. Eihän ihmisellä ole mitään tässä vaiheessa, kun siltä on viety mahdollisuus liikkua, nähdä ystäviä, kyky harrastaa/matkustaa ja tehdä kaikkea kivaa, kuten nyt toteuttaa itseään.

Kaikki aina sanoo, että nauti pienistä jutuista, mutta niinhän sitä nauttiikin, mutta kyllä mulla nälkä kasvaa syödessä. Ei ne pihlajanmarjat tai syksyn lehdet lenkkipolulla loppuelämän iloiksi riitä.

Ainakin itse oon tehnyt sen päätöksen, että jos en saa elämääni takaisin edes jossain muodossa, niin sit se moikat ja hiippakunnan vaihto. Ei tänne olla tultu kärsimään, vaan nauttimaan elämästä. Mutta milläs nautit, kun et voi tehä mitään? Mulle se, että on hengissä tässä tilassa, on paljon karmeempi vaihtoehto, kuin että olisin kuollut. Ei elämä maistu miltään näin totaalisella vajaateholla.

Kun kaikki aina sanoo, että oisit onnellinen, ettet kuollut, niin mulla on tapana vastata: että jos oisit mun tilassa, niin saattaisit olla hieman eri mieltä. Sellaista helvettiä mä elän.

On paljon pahempaa olla kuollut elossa, kuin kuollut, haudattu ja hoidettu pois. Nythän elämä on jatkuvaa itsensä kiduttamista ja muiden satuttamista, kun itsellään on niin paha mieli kaikesta. Kyllä sitä jaksaa aina tsempata joka päivä, ettei nyt katolta hyppää mutta en mä koko elämääni näin aio elää. Edelleen, vaikka olen paljon terveempi, mietin aina joka aamu, kun avaan silmäni tai iltaisin, kun suljen ne, että millainenkohan päivä tästä tulee tai onkohan huominen yhtä paska, kun tämä päivä.

En ole vielä kertakaan herännyt niin, että 'jesh, perkele mä oon hengissä, vähän hienoo, etten ole kuollut'. Jos joku vois luvata, että tuun paranemaan tästä vaikka 95-prosenttisesti, niin tilanne ois ihan toinen. Nyt kun kukaan ei voi kuitenkaan ennustaa tulevaa, niin ei tässä nyt hirveitä bileitä voi pitää!

Mä en ees muista, milloin viimeksi olisin elänyt koko päivän nauttien, iloisen ja innostuen jostain. Käytännössä elämä on nyt sitä, että tuhlaa vaan aikaa ja odottaa ens kesää, jotta voi tehdä päätöksen siitä, kannattaako elämän tuhlausta jatkaa elossa.

Jossen ens kesänä ole kunnossa, niin sitten voi vähän jo alkaa heittää toivon menemään. Toki paranemista varmaan tapahtuu koko elämän mutta ei nämä päivät tällaisena maistu miltään ja mieluummin siitä sit luopuu kokonaan, kun kärsii seuraavat 40 vuotta.

Kärsimys on huomattavasti pahempi vaihtoehto, kuin kuolema. Itse ainakin oon ihminen, joka ei vaan suostu jäämään 'täysin terveenä täysin vammaisena' tänne eleleen.

Mutta takas aiheeseen, silloin sitä tulee niin katkeraksi, kun toinen huikkaa heipat ja lähtee milloin mihinkin. Etenkin tällaiset päivät, kun se toinen lähtee juoksukisoihin tai käy iltaisin lenkillä, vituttaa eniten. Ja ne on sille toiselle ihan perusrutiinia. Ei sen tartte miettiä, voiko se lähteä, se vaan lähtee. Se elää, sä et.
.
Sitä aina alkaa funtsia, että osaakohan se ees nauttia siitä, että se voi tehdä noita asioita ja toisaalta ite ajattelee, että pystyyköhän sitä enää koskaan ottamaan askeltakaan normaalisti ja että tajuukohan se toinen ollenkaan, kuinka paljon se sattuu vierestä kuolleena katsella, kun elävät pitää hauskaa ja yrittää sit iloisesti toivottaa 'hauskat kisat' tai 'pidä kivaa saunaillassa'.

Sit seuraava ajatus onkin, että toivottavasti toi joutuu kärsiin jostain muusta joskus ja mä lähden joka päivä mun normaaleihin rutiineihin toivottaen iloisesti moikat ja tiedän mielessäni, kuinka paljon sitä toista sattuu, kun se makaa sängyssä vankina.

Mut näin se menee - katkeruus siitä, mitä ei ittellään ole, on yllättävän suurta. Elämästä tulee tosi arvokas vasta kun menettää. Kaikilla tätä sairastavilla on varmasti omakohtaiset havainnot aiheesta!