Outoo, outoo, outoo

Taas on kyllä ollut kaksi niin hämärää päivää, ettei hyvä tosi. Eilinen oli ihan jees, samoin tää päivä. Kumpikin aamu oli jo lähes normaaleja, lukuunottamatta sitä, että alaselkä ja polvet on ihan törkeen jumissa ja kipeet, ja iltaa kohti olo yleensä huononee. Hassuja juttuja! Tänään pystyin jo istuun ihan normaalisti monta tuntia putkeen, tosin siitä se selkä vasta äityikin pahaksi. Onneksi elämän iloa ylläpitää nää muutamat hyvät päivät paskojen päivien ohessa. Tänään pystyin jo grillaileen kavereiden ja rakkaan kanssa 3 h, vaikka muuta ei vielä pystykään tekeen ja tietenkin huomenna siitä kärsin, kun tänään riekun. Ja kyllä se aina tuntuu yhtä pahalta lähteä klo 22 kotiin, kun rakas ja ystävät jää juhliin. No nyt vaan täytyy yrittää nukkua sitten kunnon pitkät yöunet, jotta keho saa taas levätä.

Ulkoilemassa

Tänään oli suht ok päivä. Päätin että lähden käymään moikkaamassa kavereita ja palauttamaan leffoja, joita lainasin muutaman kilsan päähän. Vaikka kävely onkin epävarmaa ja huimaus voi iskee missä vaan, on sitä kuitenkin pakko liikkuu, että pysyy järjissään. Ystävän kanssa sitten samalla päätettiin, että mennäänkin katolle ottaan arskaa, kun oli niin kiva keli! Lämmintä oli jotain parikymmentä ja arska ruskettaa jo. Ei me kauaa oltu mutta sen verran, että saatiin pisamat esille. Toivottavasti pieni viima ei ainakaan pahenna olotilaa. Otettiin pari hyvää kuvaa muistoksi tostakin reissusta - kaveri veti sitten rohkeesti yläosattomilla. Itse en siihen lähtenyt. Muuten joo, mutta täytyy antaa armoa hermoille, etteivät mee ainakaan huonompaan kuntoon.

Minä muiden silmin

Hauskaa huomata, kuinka kaikki muut uskoo täysillä siihen, että parannun tästä. Olen kuullut niin monta kertaa lauseet: 'Sä oot just sellain tyyppi, joka selvii', 'Sä oot taistelija', 'Sä oot niin vahva nainen, että kyl se siitä', 'Oot vaan kärsivällinen' jne. Kuinka ihanaa huomata, että muiden silmissä olet niin vahva, pärjäävä ja taisteluhenkinen mutta omassa päässä pyörii ihan erilaiset ajatukset. 'Mä kuulun just siihen 10 prosenttiin, jolle jää joitain oireita eli huimaus', 'Mä oon niitä ns. vaikeita tapauksia, joiden kuntouttaminen vaatii vuosia ja moniammatillista yhteistyötä', 'Miten ihmeessä tästä voi muka päästä työkuntoon, kun ei pysty istuun puolta tuntia kauempaa' jne.

Nämä ajatukset on vallannut mielen varmaan just sen takia, että oot yksin himassa päivästä toiseen selällään ja mietit koko ajan omaa tilaas. Sitä ei pitäis tehdä. Mutta, se onkin helpommin sanottu kun tehty! Jos ei elämässä oikein oo muutakaan tällä hetkellä, niin minkäs teet. Aattelin jo viime viikolla, että vihdoin pääsis duuniin osaksi päivää mutta paskan marjat. Sitten alkoi tämä jäätävä alamäki. Toiveet normaalielämään palaamisesta romahti taas täysin. Saas nähdä keskiviikkona, mitä fyssari sanoo, kun on toinen tapaaminen. Ootan sitä innolla!

Ihan jees

Tänään oli ihan jees päivä, koska en noussut koko päivänä sängystä juuri ollenkaan. Käytiin ukko-kullan kanssa Makuunissa ja Kotipizzassa ja that's it. Sekin riitti. Käppäileminen tuntuu paljon paremmalta, kun lähellä on tuttu ja turvallinen olkapää, josta voi ottaa kiinni, jos alkaa tosi pahasti heittää. Tai siis KUN alkaa heittää. Iltaa kohti meno aina pahenee, kun rasitus niskassa lisääntyy. Illalla yleensä meen jo päin seiniä. Samoin pään ja käden liikkeet tekee tosi pahaa. Kertoo kuulemma huonosta niskan hallinnasta, joka varmaan on ihan totta. Sitä aletaankin treenaan sitten seuraavaksi, kun meen fyssarille. Kun kaularanka saadaan pysyyn paikallaan niin, huimaus kuulemma lähtee menee. Toki lihasten treenaus on pitkä tie mutta ihan sama - pääasia, jos jotenkin pääsis työkuntoon ja sais hiljalleen elämää takaisin. Toivottavasti myös kävellessä tuntuva 'höntti' olo lähtee pois samalla? Fyssarilta täytyy urkkia lisätietoa. Mulla onkin hänelle aikamoinen lista kysymyksiä... ;)

Vappu himassa - yksin

Paskin vappu ever. Makaan YKSIN kotona selälläni ja katson School of Rockia. Mies on viihteellä, kaverit kanssa, porukat kaukana. Ei isoa ihmistä voi ketään vaatiakaan viihdyttään mutta kieltämättä asiat vois kai olla paremminkin. Boring.

Opiskelijakämpän sisäpihalla iloiset haalarihemmot nauttii vapusta ja meitsin vitutus nousee hetki toisensa jälkeen. Akateemiset juomalaulut raikaa pihalla ja estää mua nukkumasta. Jos tää ei ole perseestä, mikä sitten? Taivas, että elämä onkin muuttunut viimeisen 2 kk:n sisällä. Se, kuka tänkin shown järkkäs, sietäis hävetä. Herää kysymys: miksi minä?

Kuulumisia

Ei mitään uutta niskarintamalla. Aamusta heti alkoi tuttu huojuminen mutta pakotin itseni liikkeeseen. Käytiin siskon kanssa hakemassa sen loput kamat kämpiltä, josta se muutti tänään. Kannoin patjaa 10 metriä, mikä oli selkeästi niskalle liikaa. Tuli niin huono olo, kun pääsin kotiin, että meinasin kuolla jo matkalla autoon. Iltapäivällä oli parempi fiilis, kävin teetättämässä toiset avaimet Audiin, koska ne yhdet on aina sen tyypin takataskussa, missä niiden ei pitäis olla. Siitäkin tuli niin huono olo, että oli pakko tulla lepään kotiin. No, kolmas yritys ulostautua tapahtui illalla, kun lähdettiin Verkkokauppaan ostaan mustetta, että saatiin siskon kandityö pihalle. Ulostautuminen onnistui, mutta sieltä tie veikin suoraan sängyn pohjalle himaan makaamaan.

Oireiden puolesta on ollut erikoinen päivä. Eka päivä ilman näköhäiriöitä. Enemmän korvien soimista kuin ennen, pistelyt, viillot ja tärinät normaalisti, kävelyn epävarmuus seuraa lähes koko ajan ja perinteinen 'en muista, tajua, enkä ymmärrä mitään' -olotila on päällä koko ajan. Näillä mennään, sanois Jutila.

Etanan vaikee elämä

On muuten vaikee olla ja elää kun etana. Etenkin kun ennen on elänyt kuin höyryjuna. Tää on hyvää treenii nyt! Elää hitaasti ja hievahtamatta - 24/7. Vähänkin jos hosuu, se kostautuu kyllä. Elämä tällä hetkellä kuvaa fraasi: Kuin olisi koko ajan paskat housussa ja rautakanki niskassa. Cool.

Nyt vasta tajuu, kuinka vaikeeta onkaan olla kääntämättä päätä, kun joku huutaa sun nimee sivulla? Jos käännät päätä, jalat lähtee alta. Tai kuinka mahdotonta on olla kääntämättä päätä alaspäin, kun näet kaverin leffassa sun alapuoleisella rivillä ja se moikkaa sua? Jos katsot alaspäin, koko kroppa kaatuu pään liikkeen mukana.Tai kuinka vaikeeta on ajaa autoa ilman, et näkee sivuilleen? Tai kirjoittaa koneella tekstiä ilman, että katsoo alaspäin. Nop!

Kaikista vaikeinta on pitää mieli virkeenä ja ajatukset kirkkaina ja uskoa, että nämä kaikki vitun hirveet oireet johtuu niskasta. Jos vähän varvasta kolottaa, se johtuu niskasta. Tai jos lonkkaan sattuu, se tulee niskasta. Tai jos pää puutuu, se tulee niskasta. Outoo, outoo, outoo.

Paranemista?

Hip hei, tänään on ollut suht ok päivä. Huojuminen ja heiluminen on ollut läsnä vain silloin tällöin. Välillä tuntuu siltä, että pyörryn ja välillä olo on kuin ennen vanhaan. Oikea puoli lapaa ja niskaa jumittelee omia aikojaan säännöllisesti, samoin kasvot puutuilee toisinaan. Välillä ei jalat kanna ja toisinaan tulee hirveä hiki ja vilu vuorotellen. Ihmeellistä mutta ilmeisesti kaikki on mahdollista, jos selkäydin on nyrjähtänyt. Kuulemma selkäydin pitää ajatella pitkänä sukkana, jossa putken toisen pään venytys venyttää putkea kokonaan. Kaikki oireet käsissä, jaloissa, rinnassa ja päässä selittyvät sillä, että ytimen hermosolut ovat nyt säikähtäneet ja ne pitää saada palautettua ennalleen. Siihen auttaa vaan harjoitteet ja aika.

Normi päivä

Ihmeellinen maailma. Tänään aamulla heräsin perinteiseen viiltely-pistelyyn klo 13. Ja silti väsytti niin pirusti. Nyt kun kello on 19.30, oon ihan valmis meneen taas nukkumaan. Tuntuu, että koko keho käy ihan etanakellon mukaan. Tosin niinhän mun käskettiinkin elää. 10-prosenttisella teholla normaalista. Se tosin on niin kovin vaikeaa. Olotila on jotenkin hassu. Välillä on ihan normaali olo ja välillä lähtee jalat alta. Kun kävelen puoli kilsaa, niin koko niska, pää ja käsi puutuu. Hah! Heti, kun pääsee istuun tai makaan, niin helpottaa. Paskinta tässä onkin just, että päivät on keskenään niin erilaisia. Koskaan ei tiedä, milloin joutuu ottaa seinistä tukea. Mutta toisaalta joukkoon mahtuu myös todella hyvät 3 viikkoa. Jatketaan ihmettelyä!

Seikkailua

Tänään alkoi uusi show. Lattia ei lähde enää jalkojen alta - paitsi silloin tällöin. Sen sijaan uusi juttu on eri ruumiinosien 'jälkiaaltoliike'. Kun liikutan käsiä tai jalkoja, tuntuu että ne liikkuisi vielä kaksi sekuntia sen jälkeen, kun pysäytän liikkeen. Outo tunne! Mutta koska fyssari sanoi, että kaikki on mahdollista ja johtuu oikeasti niskoista ja että tulen kohtaamaan mitä erikoisempia oireita jatkossakin, osaan jo suhtautua näihin huumorilla. Vaikeinta on vaan uskoa, että kaikki todella voi johtua retkahduksesta mutta toisaalta, jos selkäydin venähtää, niin kai sitä voi tulla mitä vaan ihme juttuja. Kai ne hermosolut hakee nyt paikkaansa ja muotoutuu siellä uudelleen? Sitä ootellessa.

Oman tilan hyväksyminen

Tänään oli ensimmäinen päivä, jolloin myönsin itselleni, että niskat ei tästä toivu määräänsä nopeammin, vaikka miettisin asiaa 24/7. Hermokudoksen palautuminen ennallaan on hidas prosessi ja siinä ei auta vippaskeino. CST:llä kehoa voidaan auttaa palauttamaan normaalikuntonsa muttei sekään hetkessä tapahdu.

Niskan ja kaularangan hallinnan harjoittelu tulee olemaan vielä pidempi tie. Syvien tukilihasten treenaaminen on hidasta mutta olen siihen valmis. Mitäpä sitä ei tekisi, että pääsis kiinni ns. normaaliin elämään. Aikaahan tää varmaan ottaa mutta jos lopputulos on hyvä, niin miksei sitä aikaa tähän uhraisi? Näin terveyden menetettyään sitä vasta huomaa sen merkityksen. Koko elämä pysähtyy kuin seinään, kun terveys menee. Millään ei ole mitään väliä, jossei ole terveyttä. Töihin ei pääse, palkkaa ei voi kuluttaa, ystävien kanssa ei pysty hengailemaan, kaikki hauskanpito rakkaan kanssa jää, matkustaa ei uskalla ja muutenkin elämä on pausella.

Sitä oppii nauttimaan ihan uusista asioista: omasta seurasta, auringosta, pienistä kävelylenkeistä, muutamista hyvistä hetkistä, siitä että saa jutella vieraiden ihmisten kanssa yms. Vaikeinta on kuitenkin myöntää itselleen, että tässä minä 26 vee nuori, aktiivinen, positiivinen ja elämänmyönteinen yrittäjä makaan sohvalla, koska olen käynyt 200 metrin kävelylenkillä, joka oli selkeästi liikaa ja meinasi taju lähteä. Tai pyytää miestä laittaan kengän nauhat kiinni, käymään kaupassa, siivoamaan, ajamaan rauhallisemmin, hakemaan sitä ja tätä. Tai joutua soittaan äitille joka päivä tsemppauspuhelun, ettei menetä toivoaan paranemiseen. Tai elää päivä kerrallaan, antaen ajan hoitaa tehtäviään. Kova kouluhan tämä on ollut! Ja jos tästä selviää, niin kyllä on taas entistä vahvempi.