Minä muiden silmin

Hauskaa huomata, kuinka kaikki muut uskoo täysillä siihen, että parannun tästä. Olen kuullut niin monta kertaa lauseet: 'Sä oot just sellain tyyppi, joka selvii', 'Sä oot taistelija', 'Sä oot niin vahva nainen, että kyl se siitä', 'Oot vaan kärsivällinen' jne. Kuinka ihanaa huomata, että muiden silmissä olet niin vahva, pärjäävä ja taisteluhenkinen mutta omassa päässä pyörii ihan erilaiset ajatukset. 'Mä kuulun just siihen 10 prosenttiin, jolle jää joitain oireita eli huimaus', 'Mä oon niitä ns. vaikeita tapauksia, joiden kuntouttaminen vaatii vuosia ja moniammatillista yhteistyötä', 'Miten ihmeessä tästä voi muka päästä työkuntoon, kun ei pysty istuun puolta tuntia kauempaa' jne.

Nämä ajatukset on vallannut mielen varmaan just sen takia, että oot yksin himassa päivästä toiseen selällään ja mietit koko ajan omaa tilaas. Sitä ei pitäis tehdä. Mutta, se onkin helpommin sanottu kun tehty! Jos ei elämässä oikein oo muutakaan tällä hetkellä, niin minkäs teet. Aattelin jo viime viikolla, että vihdoin pääsis duuniin osaksi päivää mutta paskan marjat. Sitten alkoi tämä jäätävä alamäki. Toiveet normaalielämään palaamisesta romahti taas täysin. Saas nähdä keskiviikkona, mitä fyssari sanoo, kun on toinen tapaaminen. Ootan sitä innolla!