Jos jalan nostoa ennen tapahtuu jalan nykäys tai jalka ei vaan nouse silloin, kuin aivot käskee, on syvät vatsalihakset surkeat ja ei kannata edes nostaa jalkaa, vaan kuvitella nostavansa. Se riittää harjoitukseksi.
Ps. Ton liikkeen jälkeen ei ole tärissyt jalat. Ja ala/ristiselkäkin on ollut vähän parempi. Aina jotain positiivista!
Pps. Mikä on ihmisen suurin/pisin hermo? No tietty aihepiiriin sopien: lonkkahermo!
'Ensimmäinen fysioterapia kerta takana. Antoi pari kotitehtävää ja venytteli kalvoja eli semmosta kevyttä manipulaatiota, tuli kyllä hassuja fiiliksiä. Mm. välillä ei ollut keskivartaloa ja jalat meni metrin sivuun ja takaisin (tuntui siis, ihan paikallani pysyin oikeesti). Eli käytännössä se kävi läpi hermoihin jääneitä jälkiä ja se sit aiheutti tuntemuksia vähän jokapuolella. En viitsi tarkemmin noita juttuja sanella, kun oon kuitenkin sitä mieltä että jokainen on yksilö ja tarvii henk.koht. liikkeet ja jutut mitä tehdä jotta paranee'.
--
Herran jestas! Joko tämä tyyppi on käynyt mun fyssarilla tai sitten Suomessa todistetusti on muitakin kalvojen päälle ajattelevia ihmisiä, jotka hallitsevat myös diagnosoinnin ja harjoittelunohjauksen. Hienoo!!! Tuli oikein hyvä mieli.
Toi niska on kyllä hassu, kun se aina välillä on ihan kuosissa ja välillä ihan päin peetä. Eikä sitä edes huomaa, kuinka se huomaamatta jumittaa koko kehon. Nytkin C0:n virheasennon myötä koko kroppa on ihan sementtiä. Ensin paukkui jumiin hartiat, sitten lantio/lonkat ja nyt jopa jalkapohjat. No, ensi viikolla saa taas elvytystä.
Tänään oli mummin hautajaisetkin. Sekin toki saattoi vaikuttaa alitajuisesti!
Ihminen kun on kokonaisuus. Ja oonhan mä nyt ensimmäistä kertaa jaloillani 7 päivään. Vähän koittanut istua ja käppäillä ja lisännyt treenin määrääkin samalla. Kattellaan, mihin tilanne menee! Höntyillä ei voi. :)
Kun puhuin pumpulikävelystä kommentissani, niin itselleni tehtiin Semontin manööveri vasempaan korvaan. Siihen loppu. Nyt ku oireet tuli uudestaan, soitin Rahkolle (vanha potilas) ja tein manööverit puhelinvalvonnassa. ;) Loppui!
Semont auttaa yleensä heti/parin kerran jälkeen, jos auttaa. Itse ei kannata alkaa tehdä, koska tarvitset lekurilta diagnoosin, onko ees asentohuimausta ja toisaalta jos on, niin mistä kaarikäytävästä johtuvaa. Juuri tuota 'kelluvuutta' ei yleensä tajuta asentohuimaukseksi, kun tyypillisimmin se on 'pyörittävää'/liittyy pään asennon vaihtamiseen, kyljeltä kyljelle kääntymiseen jne.
Suosittelen diagnosointiin Rahkoa, vaikka osa on sitä mieltä, että on huuhuuta koko manööverit. Monet sanoo myös tajuavansa hyvänl. asentohuimauksen päälle mutteivat tajua oikeasti.
Rahko on pioneeri, entinen Taysin guru, lukuisten tutk.- ja hoitomenetelmien kehittäjä, eikä se voi ihan huru-ukko olla. ;) Ainakin sillä on tuhansia kiitollisia potilaita.
Nykyään ottaa vastaan vaan yksityisesti Terveystalossa (Tre), niinkuin sanoinkin.
Mutta kannattaa miettiä ensin, onko nuppi tai niska saanut pahankin kolahduksen, koska noikin manööverit on suht rankkoja, jos on esim. whiplash-vamma alla.
Ja sitten mukana voi olla myös keskushermostoperäistä/asentotuntohäiriöstä johtuvaa 'huimausta', joka on juttu erikseen.
Ps. Hoitamattomana hyvänlaatuinen asentohuimaus kestää yleensä n. 1 v ja sitten katoaa. Mutta se on vaan 'yleensä'...
Laita Googleen hyvänlaatuinen asentohuimaus hakusanaksi ja lue esim. eka linkki. Siellä puhutaan 'kelluvasta' tunteesta ja siihen hoitona oli mulla ainakin Semont.
Toki kääntöpuolena on aina se, että etääntyy myös omasta kumppanistaan. Jotenkin sitä ei osaa edes kaivata sen toisen seuraa niin hirveästi, kun päivät pitkät möllii keskenään. Ja ne hetket, kun se toinen on kotona, ei meillä kuitenkaan mitään tekemistä ole. Mua ei kiinnosta maata sohvalla ja katsoa töllöä, enkä pysty lähteen mihinkään. Sitä toista ei taas huvita 'vaan' mölliä. Välillä tulee aina sellainen fiilis, että ollaan kaksi ihmistä samassa kämpässä muttei tunneta toisiamme ollenkaan, kun elämä muuttui niin kerta heitolla. Molemmista on tullut esiin puolia, joita ei varmaan muuten olisi löytänyt, jollen olisi heittänyt tyylikkäitä lippoja ja joutunut vuoteen omaksi näin pitkäksi aikaa. Aikamoinen sopeutuminen on ollut molemmilla tähän tilaan: mulla omaani ja miehellä sekä mun, että omaansa.
No, hiljalleen se muuttuu taas entiselleen varmasti mutta ei sitä osaa edes kuvitella vielä! Niin kaukaiselta tuntuu ajatus siitä, että voisi vaikka lähteä leffaan tai baariin, tai nyt tehdä jotain ylipäätään.
Oon alkanut aktiivisesti tehdä syviä lihaksia, mikä on vähän auttanut. Niin se fyssari sanoikin, että kun on tällaiset yliliikkuvat nivelet, niin kroppa hakee tuen pinnallisista lihaksista ja silloin on ihan jumissa koko ajan. Sitä mukaan, kun tukea tulee syvemmältä, jumituskin helpottaa.
Ainakin kaularangan kanssa se on ollut kyllä ihan totta. Ei toi yläniska ole läheskään niin jumissa, kun siellä on lihasta tukena. Mutta ei se kyllä vieläkään riitä, kun puuttuu se muu fyllinki. Vähitellen!
Tänään piti etsiä hyvä purentafysiologi Tampereelta, mikä osoittautui vaikeaksi tehtäväksi. Täytyy kysyä siltä frendiltä, joka kanssa loukkasi niskansa. Hän varmasti tietää, kun hänellä oli niitä leukaluuongelmia erityisesti.
Tänään unohtivat riistää muuten 6 eskoa multa kokonaan! Luikin coolista sivuovesta ulos, niin vältin respan/kassan myös poistuessa... ;) Tai sitten se kiva nainen unohti ns. tahallaan? Tiiä sit!
Äskön tekstailtiin siskon kanssa, että kun ollaan terveitä, niin lähdetään Aasiaan vaeltaan. Otetaan painavimmat rinkat, mitä niska sietää ja tullaan entistä pahemmassa kunnossa takas. No, ei vaan! ;) Mut ulkomaille mennään kuitenkin!
Wau, mikä riimi!
Ei ole allas aiheuttanut - vieläkään - hermostosepareita. Sen oon huomannut, että kurkku ei tykkää jostain liikkeestä altaalla, koska se tulee aina oikealta puolelta kipeäksi. Samoin perseen vetää ihan jumiin, siis pakarat.
Mutta niska kestää altaalla, kun oon ihan leukaa myöten vedessä, kun treenaan. Silloin veden tuki ulottuu mahdollisimman ylös. Ehkä teinkin sen virheen, että matalassa altaalla mulla oli liikaa kehoa veden pinnalla, ilman tukea, ja siksi tuntui, että kroppa vaan meni enemmän ja enemmän jumiin? Ei voi tietää!
Tänään just mietin, että kuinka siistiä ois olla TERVE (katkeruutta aiheuttava sana) ja extrana päästä eroon vielä korvien kitinästä ja kaikista puutuiluista, jotka on ollut 6 vuotta elinkumppanina! Pisin suhde ever. ;) Saavutus se sekin!
Mutta sitten taas sanoin itselleni, että unohda noi ajatukset. Petyt vaan kahta enemmän, jos et siihen pääse. Tavoitteeni on siis päästä kiinni suht normaaliin elämään. Tervettä tällaisesta ruoskasta tällä hermostolla tuskin koskaan kukaan saa leivottua. ;)
Olin vain 20min ja aloitin hyvin rauhallisesti. Huomennahan sen näkee sitten, mikä oli vaikutus. Jalkapohjat aina tulee kipeeksi, en tiedä miksi. Täytyy kysyä fyssarilta ensi viikolla, kun törkätään C0:aa taas kohdilleen. Samoin korvat huutaa ja menee lukkoon heti, kun vähänkin seisoo. Toi on vaivannut sen katastrofiviikon jälkeen koko ajan. Ihan sama.
Kylläpä sai pieni asia hyvälle tuulelle. Kattoin just yhdelle asiakkaalle tekemämme tv-mainoksen ja meinasin tikahtua nauruun. Oli oikeasti hauska ja laatu nousi edellisen toimiston tekemiin verrattuna moninkertaisesti. ;)
Kampanja oli muutenkin saanut kehuja ihan rva Tasavallan Presidenttiä myöten. Wau! Vitsi, kun pääsis duuniin nyt vaan mahd. pian!
Tällain pitkäaikaissairaana sitä huomaa tippuvansa kaiken ulkopuolelle. Pahinta on se, ettei ole mitään elämää. Jos voisi edes tehdä jotain mutta kun ei. Kyllähän mä pärjäisin vallan mainiosti, jos voisin istua pianon ääressä, kuvata tai vaikka siivota, mutta kun kaikki tekeminen on helvetin hankalaa ja aina tulee huono olo.
Istumisesta menee ihan jumiin/korvat lukkoon, seisominen ei vaan ole mahdollista, kun ei jaksa, makaaminen on helvetin tylsää ja muutakaan ei oikein ole. Ja vaikka kuinka koittaa tsempata itseään, niin tuntuu kyllä tosi kaukaiselta ajatus, että tervehtyisin ja pystyisin elämään ns. normaalisti.
Tossa kattelin äsken yliopiston opetustarjontaakin, jos alkais tekemään koulua, mutta lähes kaikki aine- ja syventävät opinnot vaatii sitä läsnäoloa luennoilla - no thanks. Jotain pystyis tekeen tenttimällä sähköisesti mutta aineet taas ei natsaa mun kiinnostuksen kohteisiin.
Kyllä elämä voikin olla perseestä. Tai eihän tätä voi sanoa elämäksi. Sanon aina kaikille, että olen elävä/ajatteleva ruumis. Nuppi toimii, keho ei. Aika vaan juoksee ja muut saa elää ihanaa nuoruuttaan. Ystävät ympärillä valmistuu, saa lapsia, menee naimisiin, rakentaa taloja, tekee töitä, harrastaa, matkustaa ja tekee kaikkea kivaa.
Itse joudut miettimään päivät pitkät himassa sitä, mistä kaikesta jäät jokaisena ihanana päivänä paitsi. Vitutus kasvaa joka päivä ja joskus raja tulee täyteen. Toistaiseksi oon jaksanut mutta kyllä aika äärirajoilla mennään.
Sitä vaan odottaa jotain merkkiä siitä, että voisi ees vähän paremmin. Että pystyis istuun ilman jumitusta, tai ees vähän kävelemään ilman, että aina sattuu johonkin tai tippuu, vajoaa tai putooa tai joustaa. Taitaa olla turha toivo ja hyväksyä vaan, ettei sellaista ehkä koskaan tule, jos on onnistunut rikkomaan selkäytimensä hermot kunnolla. Toki olo on parempi kun ihan alussa mutta kun ihmiseltä on viety kyky istua, seisoa ja liikkua, niin eipä se paljon lohduta.
Herään joka aamuun samaan painajaiseen, jossa ihmiset on kokoontunut mun hautajaisiin ja päivittelevät kimpassa 'Voi kaamea, kuinka noin nuoren ja aktiivisen elämä piti päättyä noin'.
Ja sitten alkaa ne bileet, jotka oon vannottanut pitämään, koska en halua, että mun hautajaisiin tullaan vetään 'ranteet auki Adagion tahtiin'. ;) Siellä pidetään kivaa ja iloitaan siitä, kuinka ihana elämä mulla oli.
Vaikka päälle päin ehkä näyttää suht iloiselta ja toiveikkaalta tän suhteen, niin tuollain unissa sen huomaa, mitä oikeasti alitajunnassa pyörii. Ja nyt ollaan fyssarin mukaan puolimatkassa kudosten uusiutumisessa. Tosin aika vaikea uskoa häntäkään, koska tiedän tiedän, että tottakai fyssarin tehtävä on kannustaa eteenpäin, vaikka potilas ois yhtä toivoton kuin meikäläinen superherkkine hermostoineen, joka sai jo toisen kovan kolauksen.
No, ei auta valittaa. Taidan lähteä altaalle ja katsoa, mitä käy. Ei oikeastaan ole väliä, koska olen jo niin tottunut siihen, että aina on huono olo. Sama se sitten, onko se vähän vai todella huono. Perseestä kuitenkin. Vähän sama juttu, jos miettii, onko omaisuus 10 vai 20 miljardia euroa. Ei sillä ole väliä enää.
Suurin osa retkahdusvammapotilaista on oikeuksistaan pihalla kuin lumiukot ja tarvitsevat myös henkistä psyykkausta, joten ko.palvelulle olisi varmasti kysyntää. Myös jurisen puolen osaajia löytyisi lähipiiristä.
Mun rooli/homman sisältö olisi psyykkisen toimintakyvyn palauttamista, työelämään valmentamista, etuus- ja tukiasioissa avustamista ja muita terapiapalveluita tarpeen mukaan.
Ainoa investointi olisi pieni työhuone sekä aikaa kehittää erilaisia työkaluja kartoituksiin, hoitoprosessiin, motivointiin jne. Hmm. Siinä voisi samalla tehdä muita hommia ja hoitaa muutamana päivänä viikossa tota terapiapuolta. Tosin ihan ensin pitäis repäistä sossun opinnot loppuun, että sain sosiaalityöntekijän pätevyyden.
Tosin mun aktiivisuudella ja yrittäjätaustalla ja asiantuntijoiden erityispätevyydellä meillä olisi hyvin pian yksityinen retkahdusvammapotilaiden kuntoutuskeskus pystyssä.
Joka btw pieksis ammattitaidossa, kuntoutuksen intensiivisyydessä ja monipuolisuudessa sekä sydämellä tekemisessä Peurungan, Ikaalisen ja Ortonin sata-nolla. ;)
Tai ehkäpä kyyryselkäiset nörtit juuri välittävätkin varoittavaa sanomaa näyttepäätetyöstä, joka opettaa luonnostaan ihmiseen huonoon ryhtiin. Ihmistä ei ole luotu pelkästään istumaan.
Perheen tutkijoiden mukaan tietokoneet ja netti on 'tunkeutuneet' ihmisten arkeen työn lisäksi. Positiivisempaan sävyyn kotikoneisiin suhtautuvat muut yhteiskuntatieteilijät, jotka puhuvat uuden kommunikaation ja viestintävälineiden arkipäiväistymisestä ja elämän helpottumisesta. Tasa-arvotutkijat taas ovat sitä mieltä, että kone, verkko ja vertaisryhmät sisältävät lupauksen vapaudesta, itse määritellystä identiteetistä, jota ei rajoita sukupuoli, ikä tai aineelliset puitteet. Oli niin tai näin, niin ihmistä ei ole luotu viettämään arkea tuollaisessa asennossa.
Eroa miesten ja naisten koneella istumisajoissa ei ole. Konetta käytetään useasti ja lähes kaikkeen! Ihan liian paljon, jotta ihmiset näyttävät juuri tuolta, kuin tuo kaveri kannessa kyfoottisine pakkolaskuasentoineen. ;)
Ei ihme, että on TULE-vaivoja, jos lähtökohtana on ko. työasento. Ja sama istuminen jatkuu tv:n, viinilasin ja työkoneen ääressä...
En ole ollut 3 päivään ulkona ja nyt menin hakeen lekurilta puumerkkejä reseptiin. Tuntuipa hassulta kävellä - ja olla ulkona. Kyllä sitä aina miettii, että jos tästä selviän, niin osaa kyllä nauttia ihan eri tavalla pienistä asioista. Nytkin oli ihana, kun sataa ropisi tuulitakin huppuun! ;)
Pikkujuttuja, vaikea selittää!
Samaa se fyssari oli hänellekin päivitellyt, että piru, kun teillä on niin herkkä hermosto. Se on hyvä asia niin kauan, kun se toimii mutta sitten kun siihen tulee jotain ongelmia, niin ei paljon naurata. Normaali-ihmiselle tollainen kaatuminen ei olisi tehnyt mitään mutta kun on tällainen separi, niin minkäs teet.
Jaahas, kohta pitäis jaksaa lähteä vääntäytyyn ulos hakeen siltä exältä puumerkit tohon reseptiin. Kaiffari ajaa tosta talon ohi!
Ps. Jos diggaa hyvästä teatraalisesta musasta, kannattaa ladata Chigacon soundtrack. Hauskoja biisejä!
Hirveetä, kuinka vähän lekureille opetetaan vuorovaikutustaitoja nykypäivänä. Muutama hassu kurssi. Ja nehän on sosiaalisesti herkässä ammatissa vielä.
Tuli vaan mieleen, että jos munkin lekurilla ois ollut enemmän tunne- ja ihmissilmää, niin tätä katastrofiviikkoa tuskin olisi syntynyt. Toisaalta, eipä mulla ole hirveän henk.koht. suhde lääkäriin vaan fysioterapeuttiin.
Mietinkin tässä, että ihmis- ja tunneosaamisella on tosi tärkeä rooli lääkärin työkalupakissa, kun kyse on kuntoutukseen erikoistuneesta hepusta. Pohdinpa vaan, kumpi on ns. oikea strategia palauttaa potilas työelämään, kun se nyt sattuu olemaan tälläinen aktiivinen ja HALUKAS mahd. pian takaisin töihin.
A) Kannustaa sinne vaan, eikä varoittaa, mitä siitä todennäköisesti seuraa, kun on tällainen suorittaja/työhönsä uoppoutuja ja ylitunnollinen ihminen, joka ei osaa lopettaa ajoissa, vaan vetää sisulla läpi harmaan Mount Everesting ja enemmänkin, kunnes kone sanoo tööt. Luonnollisesti pettymys on sitten hirveä, kun ei keho kestänytkään ja tuli kahta kauheampi olo pitkän hyvän ajan jälkeen. Se totaalinen takapakki masentaa, tämmöisen yritteliään ja aktiivisen persoonan.
B) Palauttaa potilas hiljalleen/maltillisesti töihin ja vannottaa sen nimeen, että aloittaa rauhallisesti ja ei yritä ylisuoriutua, vaan menee oman kropan ehdoilla ja lopettaa ennen kuin tulee niitä ylilyöntejä ja keho tiksaa. Tällöin potilaalla ei ehkä ole niin hirveetä painetta 'hoitaa hommia niska limassa', eikä työt mene överiksi, koska lekuri on rehellisesti kertonut, kuinka sairas keho on ja vannottanut ottamaan rauhassa, itseään kuunnellen.
Tietenkin strategia B on järkevämpi aktiivisen ja työelämään ehdottomasti takaisin haluavan potilaan mielenterveydenkin kannalta. Mutta se ei toimi, jos lekurin perusoletus on se, ettei potilas 'uskalla/halua' mennä työelämään eli on lusmu-nössö. Vätystelijät jää aina kotiin, jos siihen on mahdollisuus.
Tässä oiva esimerkki siitä, miksi kuntoutukseen erikoistuneella lekurilla pitäisi olla psykologin sydän ja sosiaalityöntekijän sielu. Etenkin kun suurin osa whiplash-potilaista ei pääse tarvitsemaansa moniammatilliseen kuntoutukseen, missä ko. taidot löytyisi 2-3 ihmiseltä, eikä lekurin tarvitsisi olla yli-Jumala ja hallita kaikkia osa-alueita.
Ehkä mä kuitenkin luen ne sosiaalityöntekijän opinnot loppuun ja perehdyn vaikka kuntoutuvien ohjaukseen ja työelämään valmentautumiseen.
Ikävä kuulla - tämä ystäväni oli päätynyt asumuseroon muutama kuukausi sitten. Jokaisella on omat huolensa! Mutta kiva oli jutella pitkästä aikaa. Hän on tosi hyvä ystävä minulle, vaikkei paljon ole nähtykään, kun on aina asuttu eri kaupungeissa. 1998 tutustuttiin työkeikalla Ranskassa ja siitä lähtien on pidetty yhteyttä.
Kaveri valitsi vähän eri tien: naimisiin salamana, 2 lasta, koulut kesken, ei työtä jne. mutta on kovin onnellinen kahden lapsen äiti - ja nyt yksinhuoltaja ;)
Meitsillä ei ole lapsia, eikä papin aamentakaan ihan heti kuulu. Kattellaan sitten, jos voi seisoa omin jaloin koko päivän ja jos pystyy ikinä häävalssiaan tanssimaan. Sanoinkin just frendille, että jos mulla ois pieniä lapsia, niin tilanne ois järkyttävä. Joko mies ois joutunut jäämään himaan tai sitten oltais lasten kanssa muutettu mummulaan.
Ps. Tuttu lekuri (exäni) uusi tänään mun reseptin, kun uusitutin vahingossa ihan liian pienen määrän niitä Klotriphylejä omalla fysiatrilla. Jotain hyötyä siitäkin suhteesta, vaikka vituilleenhan se muuten meni. ;)
Oon päättänyt levätä tän viikon ja ensi viikosta yritän altaalle uudelleen. Lepoa on kyllä selkeästi auttanut niskaan! Sinänsä positiivista. Tilanne on rauhoittumaan päin. Nyt täytyy vaan maltaa mielensä, ja vaikka onkin hyvä olo, niin ottaa iisisti.
Ristiselässä on jotain vikana. Mutta se onkin ainoa kohta, jota ei voi itse mobilisoida. Rintarangan kierrot ei ihan yltä sinne, ei myöskään lonkan kierrot. Vartalo painaa 100kg:a ristiselästä alaspäin ja nikamat rutisee niin maan pirusti, mikä kertoo siitä, että hermotus ei toimi, niinkuin pitäisi. Sekin tuli tosin istumisesta. Kaikki paino kasautui alaselkään.
Nyt aloitankin sitten päiväni joka aamu jumpalla, joka ei kuormita niskaa. Olen kehitellyt vaakatasosta toteutettavat liikkeet, joita höylään, kunnes pääsen taas altaalle/jaloilleen.
Kaiken järjen mukaan, jos saa painoa mahd. pian ja paljon pois nikamilta, niin olo helpottuu. Jänteet ja nivelsiteet ja kalvot uusiutuu sitten omia aikojaan mutta sitäkin nopeuttaa hyvä aineenvaihdunta, jota saa jumpalla. Teen koukistajat, vatsat, selät, loitontajat-lähentäjät, lantionpohjan lihakset sekä hartiat. On se kyllä taitolaji treenata niin, ettei venytä hermokudosta mutta saa silti lihaksia.
Ja ens kerralla saan lisäliikkeitä fyssarilta alakaularankaan/hartioihin.
Ei muuta voi todeta, kuin että onneksi on urheilijatausta. Muuten ois kyllä aika vaikea ruoskia itsensä tavoitteeseen, joka on jossain parin vuoden päässä. Jos sielläkään...
Facebookin kautta tulee pidettyä vanhoihinkin kavereiden yhteyttä ihan eri tavalla, kun on aikaa. Samoin ekaa kertaa viiteen vuoteen ehtii lukea joka pvä Kauppalehden. Siinä onkin mun tämänhetkinen lenkki. Hissillä alas postilaatikolle, 2 minuuttia ulkona ja takaisin. ;)
Oon miettinyt, että voisin alkaa puhelimessa päivystäväksi kriisityöntekijäksi esim. 12-16, kun ei tässä muutakaan tekemistä ole. ;) Tai sitten laittais blogiin sellaisen 'Whiplash-potilaan vertaistukea. Kysy tästä!' -palstan, jossa Paypal-tilin kautta laskuttais vaikka 10e vastaus.
Täytyy katsoa!
Oon ollut vaakatasossa nyt neljä päivää, niin alkaa helpottaan. Ihan helkutin puuduttavaa. Onneksi ei ole mitään aseita lähellä, sen verran masentaa. Kauheinta on ajatella, että jos loppuelämäni on tätä, niin se ei ole sitten hirveän pitkä. No, ei passaa miettiä sitä nyt.
Ranka alkaa taas liikkua, kun oon varovasti jumpaillut sitä auki. Tai eihän tossa vasemmassa puolessa mitään vikaa olekaan ollut, mut oikeessa. On tämä kuitenkin sellaista taiteilua tekemisen ja olemisen rajoilla.
En voi olla miettimättä, pilasikohan liian aikainen töihin meno koko tähän astisen kuntoutumisen vai onkohan tämä vaihe, joka olisi tullut jokatapauksessa?
Tekstit
Kaikki kommentit
