Kohtaloita

Tänään menikin ilta suht ripsakasti. Puhuin vanhan ystävän kanssa pari tuntia. On se kyllä ihan mahdotonta yrittää keskittyä juoruamiseen, kun 3- ja 1,5-vuotiaat lapset on yksin hoidettavana ja nykii sua koko ajan hihasta, huutaa, kerää huomiota jne. Toinen uhmaiässä ja toinen kävelee/juoksee jo sujuvasti.

Ikävä kuulla - tämä ystäväni oli päätynyt asumuseroon muutama kuukausi sitten. Jokaisella on omat huolensa! Mutta kiva oli jutella pitkästä aikaa. Hän on tosi hyvä ystävä minulle, vaikkei paljon ole nähtykään, kun on aina asuttu eri kaupungeissa. 1998 tutustuttiin työkeikalla Ranskassa ja siitä lähtien on pidetty yhteyttä.

Kaveri valitsi vähän eri tien: naimisiin salamana, 2 lasta, koulut kesken, ei työtä jne. mutta on kovin onnellinen kahden lapsen äiti - ja nyt yksinhuoltaja ;)

Meitsillä ei ole lapsia, eikä papin aamentakaan ihan heti kuulu. Kattellaan sitten, jos voi seisoa omin jaloin koko päivän ja jos pystyy ikinä häävalssiaan tanssimaan. Sanoinkin just frendille, että jos mulla ois pieniä lapsia, niin tilanne ois järkyttävä. Joko mies ois joutunut jäämään himaan tai sitten oltais lasten kanssa muutettu mummulaan.

Ps. Tuttu lekuri (exäni) uusi tänään mun reseptin, kun uusitutin vahingossa ihan liian pienen määrän niitä Klotriphylejä omalla fysiatrilla. Jotain hyötyä siitäkin suhteesta, vaikka vituilleenhan se muuten meni. ;)