Toki kääntöpuolena on aina se, että etääntyy myös omasta kumppanistaan. Jotenkin sitä ei osaa edes kaivata sen toisen seuraa niin hirveästi, kun päivät pitkät möllii keskenään. Ja ne hetket, kun se toinen on kotona, ei meillä kuitenkaan mitään tekemistä ole. Mua ei kiinnosta maata sohvalla ja katsoa töllöä, enkä pysty lähteen mihinkään. Sitä toista ei taas huvita 'vaan' mölliä. Välillä tulee aina sellainen fiilis, että ollaan kaksi ihmistä samassa kämpässä muttei tunneta toisiamme ollenkaan, kun elämä muuttui niin kerta heitolla. Molemmista on tullut esiin puolia, joita ei varmaan muuten olisi löytänyt, jollen olisi heittänyt tyylikkäitä lippoja ja joutunut vuoteen omaksi näin pitkäksi aikaa. Aikamoinen sopeutuminen on ollut molemmilla tähän tilaan: mulla omaani ja miehellä sekä mun, että omaansa.
No, hiljalleen se muuttuu taas entiselleen varmasti mutta ei sitä osaa edes kuvitella vielä! Niin kaukaiselta tuntuu ajatus siitä, että voisi vaikka lähteä leffaan tai baariin, tai nyt tehdä jotain ylipäätään.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti