Päivä paistelee

Taas vaihteeksi on niin nättiä ulkona, että tekis mieli vaan lähteä pitkälle - tai edes lyhyelle - kävelylle. Mutta turha toivo. Ei uskalla, kun just on kuuden päivän makaamisella saanut itseään vähän ees takaisin kuntoon.
Kunnallisvaalienkin äänestys ois sunnutaina. Saat nähdä, pystyykö sitä käydä jättämässä mielipidettä. Hyvälle tyypille menis mutta saas nähdä...

Tällain pitkäaikaissairaana sitä huomaa tippuvansa kaiken ulkopuolelle. Pahinta on se, ettei ole mitään elämää. Jos voisi edes tehdä jotain mutta kun ei. Kyllähän mä pärjäisin vallan mainiosti, jos voisin istua pianon ääressä, kuvata tai vaikka siivota, mutta kun kaikki tekeminen on helvetin hankalaa ja aina tulee huono olo.

Istumisesta menee ihan jumiin/korvat lukkoon, seisominen ei vaan ole mahdollista, kun ei jaksa, makaaminen on helvetin tylsää ja muutakaan ei oikein ole. Ja vaikka kuinka koittaa tsempata itseään, niin tuntuu kyllä tosi kaukaiselta ajatus, että tervehtyisin ja pystyisin elämään ns. normaalisti.

Tossa kattelin äsken yliopiston opetustarjontaakin, jos alkais tekemään koulua, mutta lähes kaikki aine- ja syventävät opinnot vaatii sitä läsnäoloa luennoilla - no thanks. Jotain pystyis tekeen tenttimällä sähköisesti mutta aineet taas ei natsaa mun kiinnostuksen kohteisiin.

Kyllä elämä voikin olla perseestä. Tai eihän tätä voi sanoa elämäksi. Sanon aina kaikille, että olen elävä/ajatteleva ruumis. Nuppi toimii, keho ei. Aika vaan juoksee ja muut saa elää ihanaa nuoruuttaan. Ystävät ympärillä valmistuu, saa lapsia, menee naimisiin, rakentaa taloja, tekee töitä, harrastaa, matkustaa ja tekee kaikkea kivaa.

Itse joudut miettimään päivät pitkät himassa sitä, mistä kaikesta jäät jokaisena ihanana päivänä paitsi. Vitutus kasvaa joka päivä ja joskus raja tulee täyteen. Toistaiseksi oon jaksanut mutta kyllä aika äärirajoilla mennään.

Sitä vaan odottaa jotain merkkiä siitä, että voisi ees vähän paremmin. Että pystyis istuun ilman jumitusta, tai ees vähän kävelemään ilman, että aina sattuu johonkin tai tippuu, vajoaa tai putooa tai joustaa. Taitaa olla turha toivo ja hyväksyä vaan, ettei sellaista ehkä koskaan tule, jos on onnistunut rikkomaan selkäytimensä hermot kunnolla. Toki olo on parempi kun ihan alussa mutta kun ihmiseltä on viety kyky istua, seisoa ja liikkua, niin eipä se paljon lohduta.

Herään joka aamuun samaan painajaiseen, jossa ihmiset on kokoontunut mun hautajaisiin ja päivittelevät kimpassa 'Voi kaamea, kuinka noin nuoren ja aktiivisen elämä piti päättyä noin'.

Ja sitten alkaa ne bileet, jotka oon vannottanut pitämään, koska en halua, että mun hautajaisiin tullaan vetään 'ranteet auki Adagion tahtiin'. ;) Siellä pidetään kivaa ja iloitaan siitä, kuinka ihana elämä mulla oli.

Vaikka päälle päin ehkä näyttää suht iloiselta ja toiveikkaalta tän suhteen, niin tuollain unissa sen huomaa, mitä oikeasti alitajunnassa pyörii. Ja nyt ollaan fyssarin mukaan puolimatkassa kudosten uusiutumisessa. Tosin aika vaikea uskoa häntäkään, koska tiedän tiedän, että tottakai fyssarin tehtävä on kannustaa eteenpäin, vaikka potilas ois yhtä toivoton kuin meikäläinen superherkkine hermostoineen, joka sai jo toisen kovan kolauksen.

No, ei auta valittaa. Taidan lähteä altaalle ja katsoa, mitä käy. Ei oikeastaan ole väliä, koska olen jo niin tottunut siihen, että aina on huono olo. Sama se sitten, onko se vähän vai todella huono. Perseestä kuitenkin. Vähän sama juttu, jos miettii, onko omaisuus 10 vai 20 miljardia euroa. Ei sillä ole väliä enää.