Vaikeutettu vartalonhallintaliike (TV)

Kai täs nyt sit jotain edistystäkin on tullut, kun pystyy kuitenkin oleen pystyssä, vaikka yläniska on ihan tööt. Ei se järkevää liene sitä vaan rasittaa, mutta kun ei se pahemmaksikaan mee, niin miksei treenais? Koukistajia ei viitti tehdä mut limellä unelmalla oon vedellyt polviltani.

Jos ny ens kerralla sais ton jumiin kävellyn yläniskan auki ens fyssarilla, niin taas homma toimis taas. ;)

United Colours of TV

Vaikka olisi kuinka kurjassa kuosissa, pitää muistaa, että kudos vahvistuu käytössä. Hipskukkuu, pikkuisen takapihalle jaloittelemaan siis. Kylläpä onkin kauniit värit keväällä. Ruoho on jo ihan vihreetä. Kukat alkaa hiljalleen kukkia. Puutkin saavat lehtensä vähitellen. Ei passaa itsekään siis mustaan pukeutua. Niin jalkaan siniset mikrot, alle harmaat sukkikset, päälle valkoinen pitkähihainen paita ja sen päälle aniliininpunainen t-paita. Vielä lime huivi kaulaan ja päälle kaulatuki, josta löytyvät kaikkien em. värien lisäksi mm. oranssi, pinkki, metsänvihreä, turkoosi jne. Nyt sopii luonnon iloisiin väreihin tämä neiti.

Kiikkuu (TV)

Iloisesti kiikun etiäpäin tästä päivästä 27.5. asti. Voihan vittu. Nyt saa kirota. Yläniska petti mut totaalisesti ja jokainen hetki ylhäällä pistää C0:aa enemmän ja enemmän jumiin oikeelle. Voi pylly.

Painaa niin pirusti oikeelle päähän ja alkaa mukavasti rullata koko oikeeta puolta jumiin. The old bad times. Voe, voe. Kyllä pitää ft sellaisen saarnan, kun ens kerralla menen. Ihan itte omaa tyhmyyttään aiheutettu tila ja en saa yhtään sääliä. Kuulemma hullu saa muttei tyhmä. Hienoo, hienoo. Kulu aika kulu.

Siskokin tossa vieressä makailee ja mobilisoi etusormella kitalakeaan. Sillä(kin) tilttas niska tänään, kun oli 20 minuuttia väittelemässä - siis ryhmätilanne yhtä opiskelupaikkaa varten, ei tohtoripromootio. No, innostui puhumaan, huonossa asennossa. Ensin hepas hermosto ja sitten niska. Hyvä me yhteenlaskettu ikä 49.

Heikoilla jäillä - Whiplash ja parisuhde (TV)

Oon miettinyt monena päivänä, voinko kirjoittaa tästä aiheesta, mistä nyt aion. Tänään totesin, että voin. Toivottavasti nämä ajatukset antavat muille perspektiiviä, kun funtsitte omaa parisuhdettanne ja puolisonne suhtautumista sairauteenne.

Tänään totesin, että exä saattoi olla oikeessa, kun se on hokenut viimeiset kuukaudet, että mä en parane, mun elämä on perseestä ja että jos se olis mä, olis tappanut itsensä aikoja sitten. Ja siinä on kuitenkin (päällepäin) suhteellisen vahva mies, joka on kestänyt mm. avioerolapsen aseman, nähnyt paljon pahaa rauhanturvaajan tehtävissä yms. Jos noin "vahva" tyyppi sanoo noin, niin joko se
- ei tiedä rakkaudesta mitään
- on tunneälytön
- on todella katkera
- on todella vihainen, koska omakin elämänsä meni pilalle tämän sairauden myötä
- sitten mä oikeesti oon ollut heikossa hapessa tai
- joku muu syy X, josta mielelläni kuulisin muiltakin näkemyksiä
- tai kaikki mainitut syyt ja vielä paljon muutakin, mitä meikäläinen ei ees osaa ajatella

No, luulen, että tyyppi tuntee piston sydämessään, jos mua ens jouluna hautaan lasketaan hiukan yli 28- veenä. Asiaan...

Kun ilmoitin huhtikuussa, että mä en täällä negatiivisuuden pesässä enää asu, niin kaveri kattoi haavi auki ja totesi myöhemmin: "Eihän tän näin päin pitänyt mennä, että sä jätät mut. Ethän sä selviä yksin". Kysyinkin häneltä, että tuliko tämä jotenkin yllätyksenä, kun oon 7 kuukautta jankannut, että homma ei nyt ihan voi toimi niin, kuin se nyt meillä toiminut - ei molemmat voi lamaantua niin täysin toisen sairaudesta, ettei muka se tervekään pysty tekeen mitään. Vai voiko? Niin, ja kuulemma tuli yllätyksenä. Niinhän se aina on, että silmät aukeaa liian myöhään...

No, tyyppi vielä puolusteli tuota mielipidettään asiaan (siis miksi mä jätän hänet) sillä, että "kaikki kaveritkin on sanonut, että ne ois mun tilassa lempannut noin sairaan aikoja sitten". Luuli kai raukka että toi jotenkin saanut mut pitämään häntä jonain suurena sankarinakin. Huh, huh. No, mä totesin, että on sulla hyvät ystävät, jos ne todella noin on koko ajan ajatellut ja mulle (ja sullekin) päin naamaa leikkinyt jotain parasta kaveria. Kertoo tosi paljon ystäväpiirin arvoista ja näin ollen koko äijästä.

Vaikken sais ruokaa viikkoon tai eläisin ilman lääkkeitä kuukauden, asun mieluummin yksin, kun tuommoisia sammakoita suustaan päästelevän kanssa. Pitäköön tunkkinsa. Tollaset ihmiset on juuri niitä reppuloita, jotka ei todellakaan pystyisi tällaisessa true-life-helvetissä elämään. Eli kaveri oli siinäkin oikeessa, että varmaan todella tappais ittensä, jos olisi mun tilassa, koska on oikeesti niin heikko.

Se ei oo nähnytkään Jukka-poikaa, joka aina sanoo, että elämä on taistelun arvoinen... Kattellaan kauan tässä jaksaa taistella. Ja nyt sitten odotellaan niitä kommentteja, jossa sanotaan, ettei toista saa dissata näin suoraan? No, saako kotona sitten neljän seinän sisällä heittää em. lauseita ihmiselle, joka on melkein kuollut? SAAKO???!!!

KOMMENTEISTA:

Tämä ei ole haukkumista, vaan keskustelua aiheesta whiplash ja parisuhde. Eli mitään haukkumakommentteja, jotka ainoastaan loukkaa jotain, ei nyt hyväksytä. Poistan ne saman tien, ketä tahansa niissä dissataankaan. Vain perusteltuja näkemyksiä ja tarkennuksia asiaan, kiitos. Tuosaahan oli vain mun fiilarit asiasta. Voin tietysti olla ihan outo, kun tulkitsin tilanteen itselleni epäreiluksi.

Jos asianomainen haluaa jotenkin kommentoida tätä kirjoitusta, antaa tulla vaan. Tähän astihan "et ole halunnut lukea blogia, kun et halua edes tietää, kuinka paskaa mun elämä oikeasti on ja kuinka paljon kärsin". Niin se on ollut varmaan helpompaa, ymmärrän hyvin.

Ehkä jatkossa kannattaisi lukea, niin voit oppia paljon tulevaa varten. Mä en kuitenkaan ole maailman ainoa sairas ihminen. Kuten huomattu, kenen tahansa elämä voi romuttua hetkessä tuhansiksi p----n päreiksi ja jotta siitä toisen sairaudesta selviää perheenä, se vaatii aika pirun paljon.

Katos, nehän petti (TV)

Eipä olisi uskonut, että tässä enää näin kävisi. Mutta niin se nyt vaan on niin, että kävellessä keikkuu ja pomppii oikein huolella. Samoin pistää C0-välistä meneviin hermoihin. Nyt ollaan jo lokakuun tasolla. Vielä 13 päivää fyssariin. Jos vointi laskee samaa vauhtia, voidaan kohta aloittaa homma alusta. Mitähän tuolla yläniskassa oikein tapahtuu? Ilmeisesti yläniska on täysin tiltissä ja nivel jumissa oikealla, kun noin kiikuttaa.

Ei voi olla totta.
Ei voi olla totta.
Ei voi olla totta.

Mutta kyllä vaan on.
Voi vittu.

Nyt mä oon muuten oikeesti tosi maassa. Kaikki henkiset tikarit ja lyijyliivi on taas kaivettu esiin. Turha niitä oli pistää poiskaan. Kyllä mä olin hölmö, kun jotain muuta kuvittelin. Tervetuloa märkäpuku ja helteet. Meikä makaa himassa seuraavat kaksi viikkoa.

Nyt alkoi järvikävelykausi (TV)

Tilasin tänään Mareksen märkäpuvun, ihan perussetin 148 e postikuluineen. Tulee maanantaina. Luvannut helteitä ens viikoksi, niin aattelin aloittaa vesipolkukauden. ;) Tilattuani puvun tajusin, etten ees jaksa kantaa sitä, mutta hittooks väliä. Eipähän ainakaan jäädy järveen, vaikk muuten saattaa kyllä henki lähteä.

Sitä se tiesi... (TV)

Siis se, että sacrum oli kipeä. Yläniska on räsähtänyt oikein kunnolla lyttyyn ja vetänyt koko pään suppuun. Päälaki ja takaraivo on yhtä jumittavaa kalvoa ja olo on kurja. Tuntuu siltä, että pää tippuu taas kaularankaan - tuttu juttu. Ei nuppi käännykään mihinkään, kun C0 oli hypännyt pois paikoiltaan viime yönä. Aamulla kun heräsin, niska oli ihan hönö päässä ja tiesin heti, ettei se viime kertainen hoito riittänyt avaan niskaa, vaan tarttetaan toinen vielä perään. Riittävästi kun yläniska väsyy, syvistä lihaksista ei ole tukemaan niveltä, koska on yhtä kivikovaa krampannutta kökköä. Sit se nivel vaan liukuu oikeelle jumiin ja vetää koko kuulan, ja oikean puolen, tukkoon. Juurikin sellainen samanlainen olo, kuin mitä oli marraskuussa 08. Yhteydet pään ja muun kropan välillä pätkii pahasti.

Tämä on THE Tila, jolloin ei kannata nousta sängystä tai poistua asunnosta. Täytyy siirtää muuttoa ja kaikkia muitakin v-loppusuunnitelmia ja koittaa jotenkin keskittyä tuhlaamaan tätä nk. elämäänsä. Enemmän jumiin pollaa ei kannata kävellä/istua, koska muuten se ei aukea seuraavallakaan ft-käynnillä ja sit tulee vittumainen kesä.

Näin se menee totutusti. Just kun pääsi vähän elämään kiinni, rysähti. Tuntuu niin turhauttavalta. Usko siihen, että niska kestäis normaalielämää, on mennyt, mutta jos nyt ees vähän pääsis tekeen jotain, niin olisi kiva.

Jaahas, pistetään kaihtimet kiinni, haetaan kylmäpussi ja otetaan pari Buranaa hedariin. kohtahan tämä päivä on jo ohi.

Oon muuten kuunnellut maanantaista asti 24/7 Cosmoradiota, siis kreikkalaista molotusta. Se on ollut koko ajan auki tossa taustalla. Vaikka en tajua kuin sanoja sieltä täältä, niin sanapaino, eri lausetyypit ja peruspronomini- ja verbitaivutus alkaa olla hyvin hallussa!

Tahdonvoimaan Minämarkkinat -tekstistä lähtöisin oleva vastineenalku + tarpeetonta rönsyilyä. (Lois Lane)

On totta, että Facebookissa harvemmin levitellään niitä elämän paskalasteja ja siihen on syitä varmasti yhtä paljon kuin on käyttäjiäkin. Itselläni kyseisessä palvelussa "kavereita" on kertynyt lähes 400, ja koko FB toimii enemmän yhteydenpitofoorumina sekä eräänlaisena vuorovaikutteisena käyntikorttina.

Tunnen toki kaikki kaverit, mutta murto-osan lopulta haluaisin tietävän elämääni syvemmin koskettavista tapahtumista. Saatan puhua selästäni jonkun verran, sillä se koskee vain ja ainoastaan minua. Muut vaikeat asiat kuitenkin vaikuttavat lähes poikkeuksetta myös muihin ihmisiin, enkä koe olevani oikeutettu päättämään muiden puolesta onko asioista soveliasta yleisesti puhua – jokainen on kuitenkin loppukädessä vastuussa vain omista tekemisistään.

Saatan hehkuttaa FB:ssä euroviisustudioitani, mukavaa viikonloppua, hyvää mieltä tai perusvitutusta. Kaikki statuksessani esiintyvät asiat pyrin kuitenkin esittämään kerta toisensa jälkeen ympäripyöreinä ja mahdollisimman epäinformatiivisina – halukkaat tiedustelevat kyllä henkilökohtaisesti tarkemmin.

Sen sijaan IM (Instant Messaging) ja IRC (Internet Relay Chat) -softien turvaama nimettömyys on kaikin puolin kätevää, mutta samalla vaarallisempaa. Nimimerkin taakse on helppo piiloutua ja kehittää halutunlainen nettiminä; ei ole mitään mahdollisuutta varmistua siitä minkälainen ihminen nimimerkin taakse kätkeytyy. IM-viestimissä on helppo valehdella, sillä kukaan ei kuule äänenpainojasi tai näe kasvojesi ilmeitä. Joillekin ihmisille tuo minä tarjoaa rajattomasti mahdollisuuksia, jotka olisivat muuten syystä tai toisesta mahdottomia, ja täten myös tähän "elämäntapaan" on helppo jäädä koukkuun.

Itse koin Internetin anonyymiyden tuomat paskat jo nuoressa iässä, kun uppouduin tuohon maailmaan turhankin tiiviisti ja erään "ystävyyden" päätteeksi sain perääni sosiopaatin, joka uhkasi satuttaa minua ja läheisiäni sekä lopulta tappaa itsensä. Tarina on pitkä, mutta sitä ei ole mielestäni täällä tämän tarkemmin sopivaa jakaa. Tuolloin kuitenkin opin monta tärkeää läksyä ja päädyin vaihtamaan puhelinnumeroni salaiseksi, tunnukseni ja salasanani lähes jokaiseen käyttämääni palveluun sekä lopettamaan irkkaamisen ja lisäksi rajoittamaan IM-aktiivisuuttani.

Internetissä piilee erilaisia uhkia, eikä mediassa mielestäni turhaan varoitella sen vaaroista. Kuten tässäkin blogissa olemme saaneet huomata, anonyymina kirjoittelu on helppoa kuin heinän teko – ei tarvitse olla vastuussa tuottamastaan tekstistä, vaan voi huudella mitä sylki suuhun tuo, seurauksista välittämättä. Nimimerkkiä sentään voi aina muuttaa ja aloittaa Internetin syövereissä alusta, vaikka mokailisi miten pahasti. Tai vielä parempi, jos nimimerkkiä ei ole alun perinkään ollut – kukaan ei saa ikinä tarkemmin tietää kuka on vastuussa pahoitetuista mielistä ja tarpeettoman paskan kylvämisestä.

Kun ihminen puolestaan FB:ssä esiintyy omalla nimellään ja kuvillaan, ovat panoksetkin kovemmat, eikä virheisiin ole varaa. Ehkä juuri tämän seikan vuoksi enemmistö käyttäjistä syynää tarkasti mitä tietoja itsestään muiden nähtäväksi jakaa; muiden mielipiteillä vaikuttaisi jälleen kerran olevan väliä. ;)

Outo viime yö (TV)

Ensinnäkin sacrumia särki kolmeen asti, niin ettei pystynyt nukkuun. C0 on siis oikein kunnolla jumissa - edelleen. Noh, aamulla heräsin tosi outoon uneen.

--
Jostain ihmeen syystä olin isäni hautajaisissa. Tosin myöhemmin selvisi, ettei isäni ollutkaan kuollut. Noh, hautajaiset ei mennyt ihan perusluterilaisen kaavan mukaan. Pappi tuli kirkkoon fillarilla - kyllä alttarille asti. Vaivaja tuntiin sellaisilla Pieni talo preerialla -hevosvankkureilla ja asetettiin kaikkien penkkien taakse pöydälle - arkussaan. Arkku oli tehty ruostumattomasta teräksestä ja painoi kuin synti.

Muistan kuin pappani, joka on siis kuollut jo 10 vuotta sitten, sekä pohjolainen yrittäjä-puhuja Esko Reinonpoika Alanko (kyllä, tiedän hänet mutta ei kuulu lähipiiriini) kantoivat arkun kirkkoon, fillaroivan papin jäljissä. Pappa huusi tullessaan: "Mä olen koko elämäni kantanut vettä navetalta. Miksi nyt vielä pitää ruumiita kannella? Mun tässä ois pitänyt kuolla".

Yhtäkkiä isäni tulikin jostain mun viereen ja totesi: "Älä välitä tästä showsta. Hullun hommaa. Enhän mä ole edes kuollut".

Sitten Esko piti puheen seurakuntien eettisestä sijoittamisesta, pappa olikin se kuollut. Isä ja mä lähdettiin kirkosta niin pian, kun Eskon puhe oli ohi. Sitten heräsin.

--
En edes yritä tulkita tätä...

Kreikassa (TV)

Puhelimessani vilkkuu punainen valo (das Blinklicht;), kun akku on loppumassa. Jokainen yö vilkkuvalo tuo pimeässä mieleen saman assosiaation:
Kun laskeuduttiin v. 2000 Lufthansalla Kreikan Venizelos -kentälle. Istuin, asiaan kuuluvasti ginihuuruissani tietty, siinä siiven lähellä, niin punainen valo tuikki silmiin. Tuolloin matkustin vain humalan voimalla lentokoneessa. Nyt menee ilmankin.

Vaikka yöllä tultiinkin, ei saatu heti lupaa laskeutua, vaan pörrättiin hyvän aikaa Ateenan yläpuolella. Ajankuluksi kattelin koneesta Ateenan suurimman kadun, muistaakseni nimeltään Leoforos Kifisou, tuhansia valoja ja muistan ajatelleeni, että tästä maasta mä tykkään. Näytti hienolta.

Samoin Pireuksen satama näkyi monesti ihan alla. Silloin oli hirveä tuuli ja laivat keikkui satamassa. Niiden yössä loistavat valot näytti myös kutsuvilta.

Asuin Ateenassa jonkin aikaa (Hotel Tony) ja yksi lempipuuhistani oli kömpiä pimeän tullen Acropoli-kukkulan päälle katteleen nousevia ja laskeutuvia koneita. En sitä montaa kertaa ehtinyt tehdä, koska yleensä oli aamulla niin aikainen herätys, ettei jaksanut valvoa. Ja jos nyt sattui viihteellä olemaan, niin siellähän sit oltiin aamuun asti. ;)

Kesäpäivänä Acropolilta näki vain savusumupaskapilven, joka peitti kuopassa olevan kaupungin yhtenä isona kupuna. Muistaakseni Ateenan "keskustan" pituus on n. 40 km:a ja oikein saasteisina päivinä, juurikin kesällä, kaupungista näkyi vain matalimmat rakennukset. Kaikki muu oli peittynyt likaan.

Ateena oli ihana paikka. Vielä joskus muutan sinne.Kaupungissa oli ihan loistavia klubeja ja ravintoloita. Muistan yhdenkin, olisko ollut Privilegde (tai Privilege), mikä oli aivan törkeen magea. Siellä kuulemma hengas Ateenan kerma, ja näin ollen me mallihommissa olevat päädyimme paikallisten PR-tyyppien seurassa sinne. Priviledge oli veden äärellä, n. 25 minuuttia Akropolilta suuntaan X. Valitettavasti Privilegden keikkoja väritti kuningas alkomaholi, niin ei pysty muistaan tarkemmin. Kreikkalainen anisviina maistui. ;)

Sen kuukauden aikana mitä olin Ateenassa, kävin esittäytymässä n. 70 asiakkaalla. Siitä voi laskea paljon se teki per arkipäivä. Oli siinä Suomen plikalla totuttelua Ateenan julkiseen liikenteeseen. Ateenaan oltiin just rakentamassa uutta metroyhteyttä Olympialaisia varten ja kaupungin julkinen liikenne oli väliaikaistilassa, eli kaaoksessa.

No, kätsästi kuitenkin surrattiin trammeillä, busseilla, metrolla ja jalkaisin ympäri Ateenaa. Kartalle oli raksittu numeroin kohteet, jotka piti kiertää ja mehän kierrettiin. Huh, huh. No, ainakin osaan liikkua edelleen Ateenassa. Sama homma on Hampurin ja Pariisin kanssa. Vaikka joutuisin mihin vaan noista kolmesta kaupungista, muistaisin niiden kaupunkirakenteen suhteellisen hyvin. No, Saksan reissusta ei nyt kauaa ole mutta Pariisin keikka oli ennen Ateenaa.

Hauskoja matkoja. Toivottavasti pääsis vielä joskus reissaamaan. Nyt ei siltä tunnu, kun on jumitus ahterissa asti.

Ps. Ja tiedän S62! Ne kuvat on edelleen mulla, neljättä kertaa hukassa. No seuraavassa muutossa löytyy taas! Laitan ne aina liian hyvään talteen.

Nyt nukkumaan uudella yrityksellä, joka on hankalaan kun ranka on ihan väsynyt. Kalvot aukea hetkeksi ja sit ne taas tilttas. Ihan bimboo. Taidan mennä hakeen lakritsijädeä ja kahvia.

Outoo (TV)

Nyt muuten aukes kalvot. Mut nyt sattuu myös sacrumiin. Ilmeisesti C7 on niin väsynyt, että paino on ahterissa. Ei muuta kuin lonkkia pumppaamaan. Outo keho.

Jossei vielä ole käynyt selväksi, niin elämäni on yhtä:
lonkan ja rintarangan kiertoa, pulloon puhaltelua, stabiliteettiharjoituksia, koukistajatreeniä, vatsalihaksia, limeä kuminauhaa, outoa oloa, erikoisia tuntemuksia kasvoissa, löysiä nivelsiteitä, paineen tunnetta milloin missäkin ja tällä hetkellä kipua pikkulantiossa eli aunuksen luissa. Eikä oo harrastettu mitään pervouksia. Kitalaen mobbaukseen hankittu Kaalimatoki on kadonnut.

Nyt saa minämarkkinat jäädä. Herään joka aamu klo 10, vaikka en haluais. Tuleepaha tehtyä duunia ihmisten aikoihin. ;) Öitä.

Minämarkkinat (TV)

Kun on ollut vuoden poissa reality-elämästä, osaa arvostaa verkossa olevaa elämää. Verkkoon synnytettyä näennäisosiaalista identiteettiä rakennetaan ns. minämarkkinoilla. Jokainen esittää verkossa itseään, joskin pyrkien antamaan itsestään mahdollisimman positiivisen kuvan. Sama lainalaisuus pätee tosin reality-elämässäkin.

Erityisen paljon ja säännöllisesti tätä minän rakennusta tapahtuu Facebookissa, josta on tullut ihmisten lähes koko sosiaalinen elämä. Siellä minää on helppo rakentaa erilaisten visuaalisten objektien, kuten kuvien ja videoiden avulla. Facebookin lisäksi identiteetti muotoutuu mm. keskustelufoorumeilla, omilla kotisivuilla, verkkoyhteisöissä, blogeissa jne. Verkkoon, etenkin suoituimpiin verkkoyhteisöihin, onkin syntynyt monia vakioverkkohengareita, jotka pörräävät kaikissa edellä mainitsemissani minämarkkinapaikoissa joillain tietyillä nimimerkillä. Mielenkiinnon kohteet, tapa nähdä toiset ihmiset, vaikuttamiskeinot, argumentointityyli jne. paljastavat nämä vakionimet, siis nimimerkin lisäksi tietenkin.

Facebook eroaa kuitenkin muista mainitsemistani minämarkkinapaikoista. Siellä jokainen esiintyy omana itsenään eli rakentaa aitoa minuuttaan, eikä piiloudu nimimerkin taakse. Vai hetkonen. Esiintyvätkö ihmiset sittenkään FB:ssä omina itsenään, vaikka nimi näkyykin kaikille sievästi siellä vasemmassa yläkulmassa?

Suurin osa taitaa rakentaa FB:iin mahdollisimman viehättävää, trendikästä, hyvinvoivaa ja ihailtavaa verkkominää. Näin sanoo Tampereen yliopistossa tehty tutkimus FB-yhteisöstä. Voiko tuo tutkimus olla oikeassa? Kyllä se ainakin graduseminaarissa on hyväksytty. Hmm. Tästähän täytyy ottaa selvää, aikaa kun on.

Käytännön minitutkimus FB:ssä tapahtuvasta minän rakentamisesta

Selailin aikani kuluksi 356 kaverini profiilit läpi tänään. Mieleeni nousi yksi ajatus:
Miten lähes kaikilla kavereillani on elämä niin täydellisesti?

Eikö kukaan todellakaan ole surullinen, huolissaan, tuskastanut, ahdistunut, vittuuntunut, loukattu, jätetty, petetty, hyljätty, unohdettu tai muuten vaan huonolla tuulella? Alan uskoa yhä enemmän tuohon tukimukseen, kun se väittää, että sosiaalinen verkkoidentiteetti on ylipositiivinen toisinto tosielämästä. Katsoin tarkemmin frendieni statuksia.

- "töissä menee hyvin"
- "häät tulossa, ihanaa"
- "vauva syntyy milloin vaan"
- "tänään gradu painoon"
- "äitini 60-vee kemut mallillaan"
- "mieheni osti uuden auton" jne.
- "kesäbilekutsut lähti matkaan"

Elämä on verkossa superpositiivista

Näin se täytyy olla, että FB:ssä todella halutaan rakentaa täysin tietoisesti mahdollisimman ihailtavaa, arvostettavaa ja hyväksyttävää identiteettiä. Mutta eihän silloin ole enää kyse todellisen minän esittämisestä, kun elämää suuremmat huolet tuntuivat olevan aamuruuhkat, kevätflunssa, liian kalliit vaipat ja talvivaatteiden peseminen/pakkaaminen. Eihän tämä voi olla mahdollista, että kaikilla menee vaan ja ainoastaan tasaisen hyvin. Mutta pakko se on uskoa, jos he niin kerta sanovat.

Kuva kertoo totuuden...
... juuri sellaisena, kuin sen postaaja haluaa

Nopea katsaus frendien valokuva-albumeihin. Ehkä siellä on näitä elämän ryvettämiä, ei niin hehkeiltä näyttäviä kuvia todellisuudesta? Ei hitto, ei ollut. Lähes poikkeuksetta kuvakategorioista löytyi tällaista settiä:

- Minä ja puolisoni (häät, häämatkat, kihlajaiset, uusi koti, matkat, happy-happy)
- Lapset (synnytysosastolta, ultrakuvaa, ensimmäiset askeleet, lapset ulkomailla, lapset eläintarhassa, lapset yksin, yhdessä ja vanhempien kanssa)
- Työjuttuja (valmistujaiset, ylennysbileet, minä edustuskekkereissä, minä työmatkalla, minä ja työkaverit, meidän konttori jne.)
- Frendit (bilettämässä, ulkomailla, hauskaa pitämässä) ja
- muuta sekalaista.

Ei ollut juurikaa negaa. Oonko mä nyt ainoa, joka pistää FB:iin ittestään aitoja kuvia elämänruntelemana, kuihtuneena ja laihtuneena varjona itsestään? No, hitto.

Näyn, olen siis olemassa

Kyllä se on pakko alkaa uskoa, että "Näyn, olen siis olemassa" -ajattelu on tullut jäädäkseen. Kun on olemassa verkossa - kivoina kuvina sekä tietyssä paikassa koko sosiaalisten suhteiden verkostossa - ja tietenkin jakaa henkilökohtaiset asiat, joita ei edes tosielämässä jakaisi, on vahvoilla FB:n minämarkkinoilla.

Mutta sen kyllä huomaan, ettei ole helppoa olla sinkku tuolla FB:n syövereissä. Eihän sitä koskaan voi tietää, onko FB:ssä esillä todellinen minä vai verkkominä, joka on siis useimmilla vain überpositiivinen toisinto todellisuudesta. Kun etsii FB:stä treffiseuraa tai kumppania, jo pelkästään nämä kysymykset askarruttavat pientä mieltä koko yön:

- Onko minä se, kuka hän sanoo olevansa? Täsmääkö henkilötunnus nimeen? Eihän FB:ssä tarvitse näyttää edes syntymäaikaansa.
- Näyttääkö tyyppi todella noin helvetin hyvältä luonnossa?
- Miksi hitossa se on Kirkan frendi, kun Kirka on jo taivaassa?
- Onko se tuon ikäinen, mitä väittää olevansa? Vai onkohan kakun kynttilämäärä sittenkin lavastettu?
- Miksi se kuuluu Taistelevat Koppelot -grouppiin? Mikä piru se edes on? Joku lintubongariseura? Vai lintuvihaajaseura?
- Onkohan se ihan tervejärkinen, kun sillä on Jaquarinsa kuvia noin 60 - julkisessa esittelyssä? Meneekö tuo harrastus nyt hiukkasen yli, vai ei?
- Miksi se on laittanut treenatusta yläkropastaan 5 kuvaa omaa albumiin?
- Miksei siitä näy kuin nimi ja kuva? Ovatko muut tiedot jotenkin liian pahoja kerrottavaksi? Vai onkohan se joku salainen agentti 007? Vai ihan muuten vaan outo? Vaiko vain persoonallinen?
- Miksi se hymyilee joka kuvassa onnellisena? Onko se aitoa vai tekaistua onnea? Onkohan tyyppi ihan feikki tai playeri?

Nyt joku aattelee, että minä oon ihan hullu muija, kun käytän frendien statuksia minicase-sosiaalitutkimuksen tekoon. Ei, en ole. Kiinnosti vain tämä minämarkkinat-aihe niin pirusti, että pakko ottaa selvää, puhuuko akateemikkojen tutkimukset ihan bullshittiä vai onko ne totta myös arjessa.

Kyllä ne näyttäisi totuutta kertovan. Hmm. Ei muuta kuin takaisin onlineen minämarkkinoille kavereiden kanssa chattaamaan. Johan tässä blogissa alkoikin olla vähän tylsää. ;)

Whiplash - paljon muutakin kuin niskavamma (TV)

Kuulin tutulta hassun jutun. Helsingin yöelämässä eli strippibaareissa vaikutti 80-luvulla suosittu strippari, jonka työnimi oli Whiplash. Mitenkään vammaamme aliarvioimatta tai asiayhteyttä sotkematta kysyn ihan mielenkiinnosta, tietääkö joku moisesta herrasta jotain enemmänkin, vai onko tämä vain urbaanilegenda?

Hyvä minä, hyvä me (TV)

Tänään on aihetta kehua itseään. Harva pystyy tekemään parissa päivässä kahteen tieteelliseen kirjalähteeseen perustuvaa esseetä aiheenaan feministinen tiedonkritiikki sovellettuna markkinoinnin tiedeyhteisöön Tampereen yliopiston kauppakorkeakoulussa. Ja kirjoittamaan sitä 11 sivua pääosin puhelimella vaakatasosta.

Hyvä minä, nyt taputan itselleni ja lepään loppupäivän.

Opinnot ei ollutkaan edenneet sitten 3 vuoteen. Nyt päästiin niissäkin eteenpäin, kun oli pakko lunastaa nuo Kelan pennoset opintotuen muodossa. Myös markkinoinnin harjoitteluraportti valmistui alta aikayksikön, kun oli pakko. Vielä yksi essee naistutkimukseen 30.5. ja sitten onkin enemmän noppia kasassa kuin vuosin 06-08 yhteensä. ;) Mutta on tää sairasta (siis nimenomaan!) sairastaa opintotuella. No, onneksi tältä kuulta tulee jo palkkakin, kun oon pystynyt tekeen duunia 12 tuntia viikossa. Jihaa.

Mutta kyllä mä edelleen sanon sille The Anonyymille, että voi tunkea avautumisensa siitä, ettei mitään saada/ haluta saada aikaiseksi, vaan ollaan ja valitetaan, todella syvälle takaisin sisuksiinsa. Anonyymi ei tiedäkään, kuinka uskomattoman sisukasta porukkaa niskavammaiset on.

Kun lueskelen tuota foorumia, jossa ihmiset voisivat ainoastaan valittaa kipujaan, rytmihäiriöitään, lämmönsäätelyongelmiaan, huimaustaan ja muistamattomuuttaan, niin kattia kanssa. Noista asioista kyllä puhutaan, mutta jokaisen kirjoittajan teksteistä henkii ihan uskomaton tsemppifiilis sekä halu uskoa siihen, että huominen on parempi ja oireistoon saadaan helpotusta.

Mä kyllä nostan hattua koko foorumin porukalle. Siellä on joukossa uskomattomia sankareita, joiden elämä ei todellakaan ole helppoa. Päin vastoin, yhtä helvettiä. Ja siitäkin huolimatta tyypit jaksaa olla työkokeiluissa, taistelee itselleen kuntoutusta, pyörittää arkea pienten lasten kanssa, opiskelee tutkintoja, näkee ystäviään ja harrastaakin kaikkea muuta kuin kotona itsesäälissä masentelua.

Tuolla jokainen sairas tekee parhaansa, ettei olisi enää niin kipeä ja että pystyisi elämään mahdollisimman normaalia elämää? Hatunnosto ja hymyt koko porukalle täällä! Olette uskomattoman vahvoja ihmisiä. Älkää välittäkö anonyymien suhtautumisesta tähän vammaan tai meihin niskavammaisiin. Se on tiedon puutetta ja ajattelemattomuutta. Ehkä onnistumme foorumilla ja blogilla muuttamaan edes pikkuisen näitä jakkiutuneita käytäntöjä. Siihen pyritään.

Ihmisistä tärkein (TV)

Olen monesti miettinyt, mikä on se voima, joka mut jatkamaan tätä piinassa rämpimistä. Nyt vastaus killuu vasemmassa ranteessani: äiti. Ei - äiti ei siis roiku ranteessa, vaan äitini ostama hopeinen koru, jossa lukee Hope. Sisko sai samanlaisen.

Jokainen päivä, kun olen ollut valmis lyömään hanskat naulaan ja kaivanut henkiset tikarit tai lyijyliivit esille, muistan kuinka äiti sanoi kerran, että mä paranen tästä. Eikä sanonut vaan kertaa, vaan ainakin tsiljoona kertaa. Nyt olen jo kieltänyt jauhamasta tota, koska sen hokeminen saa tämän hetkisen elämäni vaikuttamaan vaan yhdeltä isolta, karvaiselta, rumalta ja syvältä ahterin aukolta.

Siis suomeksi: elämäni on perseestä ja paraneminen niin kaukainen haave, ettei siitä jaksa joka päivä ees kuulla.

Toki uskon tuohon, onhan äiti hokenut tota siis n. 12 kuukautta. Ei äitee koskaan ole osannut selittää, kuinka se tietää asiat ennalta, mutta eipä ole mennyt kovin harhaan tietämykset. En ole uskaltanut kysyä, tiesikö mun kaatumisesta. Jos tiesi, olisi voinut vähän varoittaa. Tosin kohtaloon ei paljon passaa mennä sorkkimaan, tai elämä voi suistua raiteiltaan. Tälläkin kaatumisella on ollut niin monta tarkoitusta, etten jaksa ees luetella niitä kaikkia. Jokaisen tämän blogin kirjoituksen lienee saanut niistä jonkun kuvan.

Meillä on tämä outo tietämys mennyt suvussa. Mummo, rauha hänen sielulleen, tiesi kaiken. Aina kun me lapset oltiin sairaina tai tulossa sairaiksi, mummi soitti sieltä toisesta päästä Suomea ja kertoi nähneensä 'mustikkaunia'. Mustikat tiesi huonoa ja mummi näki, milloin niitä on odotettavissa. Täytyykin heivaa muuten mustikkakeitto viemäriin just nyt.

Tiesipä tuo uskottomattoman viisas nainen myös miehensä kuoleman. Kamalaa sinänsä. Ehkä siihen oli helpompi valmistautua, kun osasi sitä odottaa? Eräänä kauniina päivänä mummin ja papan hääkuva oli tippunut seinältä. Ei tuulenvirettä, ei kissaa käpälöimässä kuvaa alas. Ei mitään syytä moiseen. Kannattimet vain jäi, kun iso lasinen kuva räsähti maahan.

Mummi kertoi siinä siruja keränneensä ja todenneensa itselleen: 'Ei kyllä vielä olisi aika mutta minkäs teet'. Ei mennyt montaa kuukautta, kun pappa kuoli keuhkosyöpään. Nopeasti menikin. En ollut minäkään vielä syntynyt.Mummilla on ollut monia antoisia hetkiä papan kanssa vielä kuoleman jälkeenkin. Ne ovatkin sitten toisen tarinan paikka, mutta sen verran paljastan, että meidän mökillä Koivulassa ne on yleensä kohdannut...

Saas nähdä, mitä sitä omilla herkistyneillä aisteillaan vielä joskus kokee. Ootan innolla!

Niin, takaisin äitiin! Kiitos, että mun suosikkijäde Magnum odotti pakkasessa, kun kaivelin sieltä sun tekemää keittoa. Vain todella paljon lastansa rakastava äiti jaksaa joka kerta vuoden jokaisena päivänä, ja enemmänkin, yllättää niinkuin sinä aina teet. Äitee, tunne on molemminpuolinen. Ny Magnumia.

Ei kai taas (TV)

Ei hitto voi olla totta, että taas se hönttiolo päässä alkaa. Tätä ei ole ollut enää moneen kuukauteen, mutta kun yläniska on painunut oikeen kunnolla kasaan, se vaan pukkaa päälle. Kävin suihkussa ja yläniska kyrvähti lopullisesti. Ei tajuu vaihteeksi mistään mitään, kun ei kulje hissi ihan ylös asti. Sattuu vaan pirhaleesti silmiin, otsaan ja takaraivolle, eli yläniska on painunut kasaan.

Onneksi sain eilen tehtyä artikkelin, niin ei oo mitään, mihin pitäis keskittyä. Tai no... 15.5 ois dedis yhdellä naistutkimuksen esseellä, mutta sen pystyy just just kirjoittamaan 'ilman sen suurempaa aivotoimintaa'.

Samoin pitäis tehdä duunihommia tänään, mutta kun ei leikkaa, niin ei leikkaa. Menee hankalaksi.

Torstaina pitäis jollain ihmeellä jaksaa siirtyä evakkoon möksälle ja sit seuraavalla viikolla takaisin uuteen asuntoon. Ja tavaroiden muuttokin pitäis hoitaa jotenkin. Kun on seuraava fyssari 27.5 oonkin sit oon ihan hirveessä kuosissa.

Jaahas, kuinkas sitä tuhlais sitten aikaansa. Kyllä tämä on niin turhauttavaa. Silkkaa kidutusta kattella ikkunasta ulos, kun ihmiset mennä viipottaa kevättouhuissaan ja itte makaat himassa neljän seinän vankina tietäen, että kesä tulee ja menee niin, ettei ees tajua. Mieleen hiipii taas väistämättä ajatus, kiduttaako sitä itseään ihan turhaan, jos yläniska ei koskaan tule kestämään normaalia elämää?

Rasituksessahan se kunto punnitaan. Kaksi viikkoa vähän enemmän jalkeilla johti siihen, että romahdin takaisin lähtöpisteeseen yläniskan osalta. Ei järin kannustavaa.

Äh, ei jaksa sittenkään (TV)

Tulin kuitenkin siihen tulokseen, etten jaksakaan välittää anonyymin kommentista. Paljastui, että taustalla on hyvin erilaista suhtautumista osoittava alan "ammattilainen", jolla on täysin erilainen näkemys asiaan, niin se ei kyllä henkilökohtaisella piikittelyllä muutu mihinkään.

Sen sijaan siirsin koko keskustelun niskavammafoorumille, jossa aiheeseen saadaan toivottavasti laajempi (asiallinen) perspektiivi. Eli asiasta voi keskustella tässä osoitteessa jatkossa. Tuonne se keskustelu kuuluu ennemmin kuin muutaman ihmisen pitämään blogiin. Eli sinne mars ...

Vihamiehet on tyytyväisiä (TV)

Kyllä vihamiehet on nyt tyytyväisiä, kun lukevat taas, että takapakkia tulee tytölle oikein urakalla. Töissä sen sijaan ei ole kovinkaan iloisia, koska mulla ois tsiljoona hommaa tälle viikolle. Ne jää hoitamatta, koska tänään alkoi vanha tuttu ystäväni yläniskasta päähän säteilevän hedari. Eikä ole mitään tension neck -jyskyttävää hedaria tällä kertaa, vaan oikein kunnon hermokipua. Meinaa näet pää posahtaa, kun on niin paljon painetta.

Ketuiksi meni - taas - tämä kuntoutushomma. Koko yläniska on niin jumissa, ettei käänny pää mihinkään suuntaan. Tuttu juttu tämäkin kuntoutuksen alkuvaiheilta. Taas tulee kaularanka ulos aivoista. Ihan normit yläniskaoireet. Niin se rankaisee taas siitä mukavasta kaksiviikkoisesta, kun koitti hieman enemmän puuhastella. Ei muuta kuin petiin vaan, jos tämä jotenkin olisi vielä hillittävissä. Huhhuijaa, ja muuttokin olisi kohta. Ja kesä. Ja elämä. Niin, niin, antaa nyt niiden olla vaan. Kyllä tässä niin kuilussa syvällä taas huovataan, että saa nähdä, pystyykö ees uuteen asuntoon siirtymään. Näin se potkaisee takaisin joka kerta. Ja nyt ei ookaan mikään baby-fudu, vaan ihan kunnon monotus. Ei muuta kun nöyrä tunnus fysioterapeutille, että juuri näin siinä kävi, niinkuin arvelitkin. Ei auta itku markkinoilla. Jotenkin vain ois taas kärvisteltävä 27.5. asti. Long time.

Voi vidu (TV)

Niin siinä kuulkaas lapsoset kävi, että hyvin alkanut nousukausi on ohi. Niska humpsahti samaan tilaan, missä se on ollut viimeksi marraskuussa ja täällä ollaan. Pää jumissa, silmät kipeenä ja huimaa. Yläniska petti täysin.

Huomenna kriisisoitto fyssarille ja kysyn, että mitäs hittoo nyt tehdään, kun ei sängystä päästä ylös. Treenit seisoo, elämä seisoo, kaikki seisoo. Tämä olikin kovin vastaisku sitten sen, kun syksyllä tajusin, etten ikinä parane siihen kuntoon, kuin ennen. Suorastaan romahdus. Mutta näin se kattokaas menee. Jotkut elää kivan kesän, jotkut ei.

Maailma ei koskaan ole ollut järin reilu paikka mutta kyllä mä nyt oisin toivonut, että kivasta kahdesta viikosta ois hiukka paremman kiitoksen saanut, kuin tiputuksen marraskuun tasolle. No, jollei kesän intensiiviset vesikävelyt tuo tarvittavaa tukea niskalle, se on sitten siinä, eikä sitä mikään pelasta. Seuraavaksi on vaan alettava hyväksyä kuuluvansa siihen 10 prosenttiin, joko siksi, että kudokset ei uusiudu tai lääketieteellisesti selittämättömästä syystä. Ja joku anonyymi vielä kehtaa aukoa tässä blogissa päätänsä siitä, että 'vamma ei ole vakava'. Huh, huh.