Jokainen päivä, kun olen ollut valmis lyömään hanskat naulaan ja kaivanut henkiset tikarit tai lyijyliivit esille, muistan kuinka äiti sanoi kerran, että mä paranen tästä. Eikä sanonut vaan kertaa, vaan ainakin tsiljoona kertaa. Nyt olen jo kieltänyt jauhamasta tota, koska sen hokeminen saa tämän hetkisen elämäni vaikuttamaan vaan yhdeltä isolta, karvaiselta, rumalta ja syvältä ahterin aukolta.
Siis suomeksi: elämäni on perseestä ja paraneminen niin kaukainen haave, ettei siitä jaksa joka päivä ees kuulla.
Toki uskon tuohon, onhan äiti hokenut tota siis n. 12 kuukautta. Ei äitee koskaan ole osannut selittää, kuinka se tietää asiat ennalta, mutta eipä ole mennyt kovin harhaan tietämykset. En ole uskaltanut kysyä, tiesikö mun kaatumisesta. Jos tiesi, olisi voinut vähän varoittaa. Tosin kohtaloon ei paljon passaa mennä sorkkimaan, tai elämä voi suistua raiteiltaan. Tälläkin kaatumisella on ollut niin monta tarkoitusta, etten jaksa ees luetella niitä kaikkia. Jokaisen tämän blogin kirjoituksen lienee saanut niistä jonkun kuvan.
Meillä on tämä outo tietämys mennyt suvussa. Mummo, rauha hänen sielulleen, tiesi kaiken. Aina kun me lapset oltiin sairaina tai tulossa sairaiksi, mummi soitti sieltä toisesta päästä Suomea ja kertoi nähneensä 'mustikkaunia'. Mustikat tiesi huonoa ja mummi näki, milloin niitä on odotettavissa. Täytyykin heivaa muuten mustikkakeitto viemäriin just nyt.
Tiesipä tuo uskottomattoman viisas nainen myös miehensä kuoleman. Kamalaa sinänsä. Ehkä siihen oli helpompi valmistautua, kun osasi sitä odottaa? Eräänä kauniina päivänä mummin ja papan hääkuva oli tippunut seinältä. Ei tuulenvirettä, ei kissaa käpälöimässä kuvaa alas. Ei mitään syytä moiseen. Kannattimet vain jäi, kun iso lasinen kuva räsähti maahan.
Mummi kertoi siinä siruja keränneensä ja todenneensa itselleen: 'Ei kyllä vielä olisi aika mutta minkäs teet'. Ei mennyt montaa kuukautta, kun pappa kuoli keuhkosyöpään. Nopeasti menikin. En ollut minäkään vielä syntynyt.Mummilla on ollut monia antoisia hetkiä papan kanssa vielä kuoleman jälkeenkin. Ne ovatkin sitten toisen tarinan paikka, mutta sen verran paljastan, että meidän mökillä Koivulassa ne on yleensä kohdannut...
Saas nähdä, mitä sitä omilla herkistyneillä aisteillaan vielä joskus kokee. Ootan innolla!
Niin, takaisin äitiin! Kiitos, että mun suosikkijäde Magnum odotti pakkasessa, kun kaivelin sieltä sun tekemää keittoa. Vain todella paljon lastansa rakastava äiti jaksaa joka kerta vuoden jokaisena päivänä, ja enemmänkin, yllättää niinkuin sinä aina teet. Äitee, tunne on molemminpuolinen. Ny Magnumia.
Tekstit
2 kommenttia:
Sorry äiti, en mä voikaan sanoa, että sä olet ihmisistä tärkein, koska on paljon tärkeitä ihmisiä, ja en voi luokitella heitä noin tarkkaan. ;) Mutta kyllä sä siellä tärkeimmistön joukossa olet. ;)
Kyllä keskimääräisen kehityksen käsitteen mulle luonut kaveri on kanssa tosi tärkeä. Samoin Lavin, sen oppipoika ja PH. Niin, ja Sex and The Cityn likat ja Sorkkiheimin kööri. Ja LL, Fedja, DD...
Hitto, näitä tulis niin paljon, että unohtakaa koko juttu.
Lämmin tunne täytti mieleni kun luin tyttäreni kirjoituksen "Ihmisistä tärkein".
Vaikka tyttäreni loukkaantuminen on ollut elämäni surullisinta aikaa, silti toivo terveemmästä elämästä ei ole koskaan sammunut. Eikä ainoastaan toivo, vaan tämä ihmeellinen voimakas tunne, joka on seurannut kuukaudesta toiseen ja antanut uskoa että jonakin päivänä koettelemukset ovat takana päin ja elämällä on muutakin annettavaa kuin kärsimystä ja epätoivoa.
Mistä olen saanut tämän "tietämisen lahjan", siihen on vaikea vastata, mutta oma äitinikin tiesi ennalta paljon asioita. Joskus siitä on iloa, toisinaan se on taakka. Tiedän muutamaa minuuttia aikaisemmin tyttärieni puhelinsoitot, olemme usein soittaneet toisillemme sekunnilleen samaan aikaan tai tekstailleet asiasta josta emme ole aiemmin
puhuneet halaistua sanaa.
Ylittäessäni suojatietä eräänä päivänä, edelläni käveli tyttö, joka kantoi pyöräilykypärää. Katsoin kypärää ja ajattelin että pitäisit nyt lujemmin kiinni, koska se voi pudota. En ollut saanut ajatusta kunnolla loppuun, kun kypärä putosi tytön kädestä kadulle.
Viime kesänä lähdimme mökiltä ajeleen kotiin päin, kun muutaman kilsan ajeltuamme pyysin miestäni hiljentämään vauhtia, koska minulla oli tunne että hirvi on lähellä. Ja siinähän se seisoa kökötti tien penkareella, vain parin metrin päässä autostamme.
Näitä tietämyksiä voisi kirjoittaa vaikka koko seuraava yö, mutta säästettäköön lukijakunta enemmältä...
Kun näin nuo hopeiset ranneketjut liikkeessä ja siihen liitettävän toivo laatan, tunsin että juuri nuo minun pitää ostaa tyttärilleni. Ne ovat toivon ja onnen korut, joita pitämällä he vielä jonain päivänä saavat takaisin terveytensä.
Ja totta kai äiti muisti suosikki jäätelös ja halusi yllättää sinut juuri kun ajattelit että eihän siellä pakkasessa ole enää mitään hyvää...
Ja niin kuin sinäkin kirjoitit, on vaikea sanoa kuka ihmisistä on kaikkein tärkein, rakkain, mutta kyllä omat lapset ja mies, siis oma perhe on se läpi elämän kantava voima....
Lähetä kommentti