lauantai 26. joulukuuta 2009

Valintoja

Vaikka pääasiassa pyrin suojelemaan kehoani kaikelta vääränlaiselta rasitukselta ja riekkumiselta, tänään mielen hyvinvointi meni fysiikan ohi. Oli pakko täydentää koiruusvarastoja, kun ei olla nähty "pikkuisen" kanssa muutamaan kuukauteen. Lenkittämään tai leikkimään en sentään lähtenyt. Kärsitään nyt sit oikein kunnolla, jos niinkseen tulee. Mut ainakin on ollut kiva joulu. Ei voi taas vähään aikaan valittaa, ettei pysty tekeen mitään, koska pystyyhän sitä. Ja päivä päivältä enemmän ja pienemmällä palautumisajalla.

Ja voihan se olla, ettei tää ehkä rankaisekaan. Luulen, että Hyalgan tekee tehtävänsä, sillä hetki sitten jumiin jäänyt C2 luiskahti takaisin paikoilleen. Siistii. Mut nollaa en kyllä saa itse riviin, eli ei passaa innostua liikaa. Onneks 31.12. on seuraava CST. Joskin, jos oon hyvässä kunnossa, en mene hoitoon. Näitä kalvoja ei tosiaan kannata käsitellä yhtään enempää ku mitä on must.

Mää oon taas vähän ku selvityksen tehnyt matkustajakone kiitoradan päässä valmiina nousuun. Tehot on tökätty täysille, mut jarrut on vielä pohjassa. Mut auta armias, ku nostaa vähänkin kytkintä, niin se lähtee vyörymään rankalla kiihdytyksellä eteenpäin, ja silloin kriittiset V1:t pädekään.

<3

Anoppilaan

Tää tyttö läks nyt anoppilaan. Ja hyvin pystyi istuun 10 minsaa autossa. Eikä palele, ku on kaiks joululahjat päällä lapasista paitoihin... Morjens!

Joulun käytetyimmät lahjukset

Näin yhden päivän kokemuksella joulun käytetyimmät ja siis käytännöllisimmät lahjat ovat:

1. Tyylikkäät villasukat (voiko moista yhdistelmää edes olla?) liukuesteillä
2. Jääpussi hermojen rauhoittamiseen
3. Sininen puuvillapaita, joka ei kiristä eikä kihistä (Mustin kieltä: kihistä = kutittaa).

Katsotaan, mihin suuntaan lista päivittyy tulevaisuudessa. Lenita-kirja odottaa vain rykäisyäni, samoin nuo siskokullan antamat siveettömämmät joululahjat. <3

perjantai 25. joulukuuta 2009

Virtuaalimaailmassa

Tänään on ollut erityisen raskas päivä. Olen aiheuttanut tämän tuskan ihan itse. Olisin voinut valita nimittäin myös toisin. Mutta ei. Olen kiduttanut itseäni tietoisesti ja ajan kulua kaihtamatta. Tiedättekö, mitä olen tehnyt? Minä poloinen menin viettämään puolikkaan päivän Facebookissa, tuolla vallattomassa virtuaalimaailmassa.

Facebook on paikka, missä monelta perusjärkevältä ja ajattelevaiselta ihmiseltä katoaa kaikki tilanne- ja elämäntajua, toisten ihmisten huomioonottaminen ja kunnioittaminen, yksityisyyden suojausvaisto sekä totutut sosiaalisen elämän käytöstavat. Tuosta tuskin voi syyttää sen kummemmin ketään, vaan täytyy ainoastaan pyrkiä ymmärtämään, että sosiaaliset mediat ovat rantautuneet Suomeen vasta hetki sitten, eikä ihmisiltä voi vaatia, että niitä osattaisiin vielä käyttää.

Varmaan sama ilmiö on ollut aikaisemmin kännyköiden, meilin ja blogien kanssa. Ja oikeastaan, kukapa tuon käyttötarkoituksen tai -tyylin edes voisi määritellä niin, että se olisi ainoa oikea malli? Ei kukaan. Facebookissa ja feisbuukkaajissa sinänsä ei ole mitään kammoksuttavaa, vaan siinä, kuinka FB saa niin monet käyttäytymään siellä niin epätyypillisesti verrattuna siihen, miten he muussa arjessaan elävät. Toisinaan tuntuu, että monessa ihmisessä elää kaksi persoonaa: nettiminä ja tosielämän minä. Tämä havainto on mielestäni pelottava ja huolestuttava. Kuinka moni todella kuvitteleekaan, että se, mitä netissä tulee sanottua tai tehtyä, jotenkin mitätöityisi täysin tosielämässä? Kuinkahan moni tietää, että Facebookin muutettua yksityisyysasetuksiaan hetki sitten, kaikki salaamattomat FB-keskustelut löytyy Googlesta? Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos olet kommannut jotain täysin ääliötä vaikkapa jonkun salaamattoman henkilöprofiilin tai groupin seinälle, tämä kommenttisi on Googlen löydettävissä nimelläsi. Erityisen hienon tosta tekee se, että yhä useampi ihminen googlaa tuntemattoman tyypin nimen aivan ensimmäisenä, ja että sitä kautta syntyvään ensivaikutelmaan on aika vaikea vaikuttaa jälkikäteen.

Kuvittelepa tilanne, jossa olet hakemassa vaikkapa uutta työpaikkaa, ja hausta vastaava henkilö googlaa nimesi. Mikäli sinusta ei löydy mitään tietoja, haastattelija selvittänee taustaasi jotain kautta. Riippuu toki pestistä ja rekrytoijasta, kuinka paljon hakijoiden taustoja edes jatkaa selvittää. Mutta mitä suurempi riski henkilövalintaan liittyy, eli mitä tärkeämpi tehtävä on kyseessä, sitä enemmän tietojasi etsiskellään.

Sen sijaan, ettei Google kerrokaan sinusta mitään, se voi myös paljastaan jotain sellaista, jota et halua edes äitisi tietävän. Google voi kertoa, kuinka kuulut FB-ryhmään nimeltä "Jammu-setä on hyvä äijä", "Haistakaa koko Helsinki vittu" tai "Räjäytetään Messilän laskettelukeskus". Vaikka ryhmien toiminta olisi kuinka laillista ja huumoriväritteistä, rekrytoija ei sitä välttämättä ymmärrä tai tiedä.

Tai entä sitten, kun Google tuo rekrytoijan silmiin kommentin, jossa satutkin haukkumaan kaikki rekrytointikonsultit "yksiksi helvetin idiooteiksi, jotka pitäis lopettaa maan päältä niskalaukauksella"? Tai entäpä se ainejärjestön sivuilta löytyvät valokuva, jossa olet varsin edustavassa kuosissa ja varustuksessa laivan kannella vappuna -99. Onkohan siitä jotain haittaa työnhaussa, että kuvassa päässäsi sattui olemaan kaasunaamari, ylläsi pelkät karkkistringit, rinnassasi huulipunateksti "Ekonomi1999" ja toisessa kädessä skumppapullo ja toisessa täyteen puhallettu Durex? Niin, jokainen voi itse miettiä, mitä moiset kuukkelilöydökset kertovat itsestään. Tulkinnoista ei voi kiistellä, mutta ainakin kannattaa ehkä kahdesti miettiä, mitä sinne omaan julkiseen Facebookkiin jatkossa kirjoittaa.

Tänään mm. seuraavat statukset herättivät hilpeyttä ja/tai suurta myötähäpeää:

1. Vitun joulu. Loppuis jo. Niin vitun perseestä, ettei mikään ikinä. Mä vihaan teitä kaikkia joulun viettäjiä. Tai no, melkein kaikkia.

2. Pikku-Juusolta tuli tänään kahdeksan kertaa kakka. Yhden kerran se oli aivan löysää ja keltaista ja sitä oli ainakin puoli litraa.

3. Voiko enää surkeampaa kohtaloa olla, kuin sairastaa flunssa jouluaattona. Selviän ehkä hengissä. Hyvää joulua teille, jotka voitte joulusta nauttia. Minä kärsin. Onneksi sentään kinkku pysyy sisällä.

4. Kiitos lahjoista, vaikka suurin osa niistä oli tylsiä, rumia tai turhia. Ensi vuonna rahaa.

5. Antaa sikojen kärsiä. Tämä on sen arvoista. Kinkkua napaan siis. Mars, mars.

Ehkä enemmänkin pitäisi miettiä, mitkä ovat ne tunteet ja motiivit tämäntyyppisten kirjoitusten taustalla. Kuinka monessa olikin kyseessä sisäpiiriläppä, jota 99 %:a frendeistä ei ymmärrä halutusti? Kuinkahan moni liittyi johonkin aikaisempaan sutjautukseen ja oli tulkittavissa oikein ainoastaan siltä pohjalta? Kuinka moni status oli päivitetty pienissä joulusievissä? Kuinka monessa tapauksessa kirjoittajan koneelle oli tunkeuduttu ja huomenna statuksissa lukee: "Anteeksi. Tuo ei ollut minun ajatukseni, vaan sen kirjoitti ilkeä Tonttu-Torvinen".

Ps. Em. statukset oli kevyesti mukailtu tunnistamattomiksi sanomaa tuhoamatta. ;)

Äiti toi joulun

Äitiseni, kun luet tätä, tiedän, että pääsit turvallisesti kotiin. :)

Äidit on parhaita. Tai ei ehkä pidä yleistää. Mun äiti on ainakin ihan paras. Harvoja ihmisiä elämässä kunnioitan, arvostan ja rakastan niin paljon kuin äitiäni. Suhteeni äitiin on aivan ainutlaatuinen. Niin kai äidin ja lapsen suhde usein onkin. Voin vain toivoa, että osaisin joskus olla samanlainen äiti omille lapsilleni, mikäli sellaisia minulle suodaan. Silloin tietäisin, ettei tarvitsisi murehtia turhaan pikkuisteni selviytymisestä elämässä.

Loistavaa äiti, sä toit joulun niin sydämeen kuin konkreettisesti tänne susirajalle. Äiti on kaiken mahdollisen keskus, ydin, energia ja liikkeelle paneva voima.

Kiitos myös muille nassukoille perhepiirissä. En muista, milloin olen nauranut viimeksi näin hartaasti, pitkään ja aidosti. Seuraavan kerran sit taas ens jouluna. ;)

<3

Joulupäiväkuvatuksia

Kappas, ilmahan on oikein kaunis ja jouluinen. Kyllä vuodenajat vaan on hyvä juttu. <3

Joulupvää!

Kummallista. Alkaakohan Hyalgan vaikuttaa, kuten kuulemma nuorilla saattaa käydä. Eli sen suurin teho tulee ilmi vasta viikkojen jlk. Jaksoin olla koko eilisen jalkeilla ja hermostokaan ei lauennut, vaikka kuvattiin ni maan pirusti. Olin ollut myös erittäin kiltti. Kiitos vaan kaikille! :)

torstai 24. joulukuuta 2009

Hou hou hou

Leppoisaa aattoiltaa. <3

Kannustava viesti

Luin pitkästä aikaa Tahdonvoimaa -meiliäni. Boksissa odotti erittäin kannustava viesti. Ensin viestissä kuvailtiin, kuinka kirjoittajan vaimo oli löytänyt niskavammaansa apua tämän blogin vihjeitä noudattaen. Erinomaista! :) Tämän jälkeen kirjoittaja kertoi, kuinka paljon hän arvostaa omalla nimellä rohkeasti bloggaavia ihmisiä. Hän oli erityisen iloinen siitä, että myös yrittäjä uskaltaa avata myös yksityiselämänsä portteja ja valottaa elämän epäoikeudenmukaisuutta häpeilemättä. Ehkä tuo viimeinen tarkoitti sitä, että tämä blogi kertoo tästä niskavammakuntoutumisesta eikä vaikkapa päivän bisnesvaatevalinnoista? ;) Korjaa, jos olen väärässä.

Lopuksi hän kirjoitti, että kaltaistani ihmistä, joka on muutakin kuin kasvot web-sivuilla tai puhelinnumero Enirossa, on todella helppo lähestyä firman asioissa. Olen kuulemma "inhimillinen ihminen, jolla selkeästi on mielessä muutakin kuin kivikovat arvot ja rahanteko". No joo, osui kyllä oikeaan. Ja vielä sokerina pohdalla hän kertoi, että on lukenut blogiani alusta asti ja elänyt kanssani kaikki pahimmatkin hetket, mutten ole koskaan viitsinyt kommata, koska ei hänellä ole ollut antaa konkreettisia neuvoja. Se nyt ei haittaa, vaikkei neuvoja antaisikaan. Niitähän satelee kaikkialta, mutta erään viisaan ajatuksin: "Otan neuvoja muilta, mutta päätän itse". Toimii!

Kiitos vielä kerran palautteesta, joka oli mieltä lämmittävä ja myös hieman imarteleva. Noh, pääasia, että vaimosi voi paremmin ja hienoa, että minusta on ollut apua tässä. Ja lopuksi vastaus viimeiseen kysymykseesi: kyllä, olen ajatellut jatkaa bloggaamista myös kuntouduttuani, mutta tämä pysyy edelleen henkilökohtaisena blogina ja firman jutut menee sitten muihin osoitteisiin. Hyvää joulua vielä kerran! :)

Paketointi-project

Päätin hieman harjoittaa käden ja silmän yhteistyötä ja paketoin aivan omin pienin tärisevin sormin kuusi joululahjaa. Jihaa, mikä saavutus! Kuten kuvasta näkyy, ei edes tullut järin rumia. Ja mitäs sen on väliä, ajatus tärkein. Tämä paketointi oli suuri kädenojennus joululle! Ensin meinasin feidata koko joulun, mut nyt tuntuu yhä varmemmin siltä, että tästä joulustahan voi tulla oikein onnistunut ja hauska! Totesin, et helvettiiks sitä periaatteesta murjottamaan, jos kerta pystyy jo tekemäänkin jotain, ilman, että hermosto räjähtää. Niinpä kajautin ilmoille pianolla joululaulurallin. Kaikki tuhannet nuotit on hävinnyt johonkin, niin täytyi treenata huomiseks muistiaan. Sieltähän ne tuli, vaikken ole pariin vuoteen joulubiisejä veisannut. Ja vielä kaiken kukkuraksi, JOS pää on huomenna yhtä hyvä kuin tänään, ajattelin kokeilla, pystyisinkö lähteä mummolaan joulupäivänä. Pitääpi katsoa, eihän sinne aja kuin 20 minuuttia. Mutta viisastuneena en lähde, jos on vähänkin hönö olo. Sehän voi olla, et tämänpäiväinen paketointikin rankaisee huomenna. ;)

No, olipa niin tai näin, pitää nyt yrittää nauttia niistä eväistä, mitä on on tarjolla tällä hetkellä. Ja ensi joulu on taatusti aivan erilainen kuin tämä. ;) ;) Joskin ... Kuulin tänään piipahtaneelta yhtiökumppaniltani niin jännittäviä uutisia firmaamme liittyen, etten hetkeen taas olekaan iloinnut näin täysillä. Tai no, vissiin silloin, kun kuulin, etten joudu palauttamaan niitä monen tonnin verorästejä.

Nyt öitä, että jaksaa huomenna valvoa. Meidän perhe ei tunnetusti nuku ennen klo 04 jouluyönä... Ja ei saakeli, mullahan on joulusauna!!! <3

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Mehevää joulua ja toimivaa niskanhallintaa vuodelle 2010!

Kiitos kanssaeläjille, lukijoille ja kommentoijille kuluneesta vuodesta ja parempaa Uutta Vuotta 2010. Vaikkei kroppa toimi kuten tahtoo, niin onneks mieli toimii. Mieli pyysi välittämään kaikille lämpimiä ajatuksia, onnea, rakkautta ja energiaa kaikille.

<3
Päivi aka Tahdonvoimaa

Elämää, opettelua ja sovellettua arkea

Tänään huomasin hassun pikkuisen jutun. Sitähän pystyy jo toisinaan elämään ilman, että jatkuvasti joutuu pelkäämään, milloin kosahtaa. Jos muistaa pitää asennon hyvänä eikä kumartele, nostele tai venytä selkäydin, alkaa selvitä arjen pikkuaskareista. Saa ruokaa, pystyy vähän soitteleen synaa, ihan pikkuisen istuun koneella ja joka päivä pääsee ihmisten ilmoille ulos. Tosin eipä täällä perämetsissä juuri muita kuin liito-oravia, kettuja ja vanhuksia koiravanhuksineen liiku. Ja tietenkin vähän lapsia kulkee kouluun. Aika usein harjoitukseksi riittää lumien puistelu toisen auton päältä, roskapussin vieminen tai pikkuinen kävelyhengaus omalla pihalla. <3

Toisinaan lihakset sippaa varoittamatta ja koko kropan hallinta häiriintyy niin, että on pakko levätä. Se voimattomuus tai kokovartalospasmi voi tulla ihan mistä vaan ja varoittamatta. Ja suuresta se tulee varmasti. Mutta sitä oppii aika huolelliseksi näiden asioiden kanssa, kun tiedostaa itse rajoitteensa ja seuraukset siitä, mikäli ei kuuntele kehoaan. Minä olen pärjännyt näillä arjen nikseillä:

1. Ei koskaan istu kovalla alustalla.

Jos joudun lattialla istumaan, tuloksena on välitön selkäytimen kramppi. Tämähän johtuu siitä, että hermosto on herkistynyt tuntoärsykkeille ja kovalla istuminen on juurikin sellainen. Aivan alussa, kun selkäydin oli vielä shokissa, enkä pysynyt mitenkään päin missään asennossa, pystyin istumaan ainoastaan kovalla alustalla. Mutta se muuttui sn. 7 kuukauden päästä ytimen vammautumisesta. Nykyään tyynyt, vaatteet, AquaJocker, talouspaperirulla tai joskus pelkklä paksu matto kelpaa hanurin alle. Paras on sängyn reuna tai kunnon työtuoli, jossa (selkäytimeen kohdistuvaa) painetta pystyy säätelemään. Herranjestas, ne on muuten kalliita! Ja tämä kovan alustan välttely koskee myös sänkyä, sohvaa yms. Silloin kun hermosto on pahimmillaan, nukun edelleen pehmeämmällä petarilla. Kovalla ei pysty olemaan, koska sänky ahdistaa kaikkialta.

2. Kävelee kaikkialla hyvissä kengissä.

Aluksi oli, yllättäen, pakko olla paljain jaloin, koska silloin tunsi edes hieman, missä lattia on. Ja siltikin saattoi joka askeleella pudota viisi metriä. Kuin olisi kävellyt vieterikengät jalassa upottavassa suossa neljän promillen humalassa. Aika ahdistavaa. Staattinen seisominen ei onnistunut ollenkaan, vaan jaloilla oli koko ajan tehtävä pientä steppausta. En mä vieläkään miksikään kuorotytöks alkaisi, koska paikallaan oleminen pystyasennossa on todella raskasta. Asentoa ylläpitävät pikkulihakset rangassa ei jaksa, koska nehän menetti kaiken hermotuksensa vamman myötä. Nyt voima ja koordinaatio rakennetaan alusta asti uudelleen. Onneksi on urheilutaustaa, saattais muuten olla jäänyt projekti kesken.

3. Rauhallisesti, ja huonommassa kunnossa, sitäkin rauhallisemmin.

Kaiken mitä tekee, tekee rauhallisesti. Ei äkkinäisiä liikkeelle lähtöjä, pysäytyksiä, pomppuja, käännöksiä tai muutakaan höntöilyä, niin hermosto pysyy mukana. Aluksihan en pystynyt liikkumaan ollenkaan. En osannut edes kääntyä kyljeltä toiselle ilman, että annoin kropalle tietoisen käskyn toimia. Ja sittenkin liike oli hirveen hankalaa ja rasittavaa. Toisinaan pelkkä istumaan nousu pisti puuskuttamaan ja sydämen läpättämään. Nämä on niitä autonomisen hermoston vaurioitumisen aiheuttamia hankaluuksia, jotka syntyy usein selkäydinvammoissa, jotka on korkeammalla kuin T6 (thorax)-tasolla. Mulla varsinaiset löydökset oli C6/7:ssa, vaikka koko ydinhän tässä pääsi venähtämään.

Voitte muuten kuvitella, kuinka vaikeaa oli aluksi, kun en osannut kääntyä. Siis konkreettisesti en pystynyt pyörähtämään akselin ympäri, koska keho ei lähtenyt liikkeelle. Oli suht hankalaa vaikka ottaa ruokaa liedeltä ja sit peruuttaa siitä pois, koska peruuttaminen sujui, mutta kääntyminen ei. Fyssari selitti kyllä, mistä toi johtui, mutta en muista enää. Nooh, aina piti toimia niin, että ensin sanoin mielessäni aivoissa kääntykää, sit nostin käden haluamaani suuntaan sivulle ja muu kroppa pyörähti sit perässä. Joskus treenasin niinkin, että joku toinen ihminen kosketti vaikka sille olalle, minkä puolelle halusin kääntyä ja siitä sit pyörähdin ympäri. Hitto, et se oli vaikeaa. Edelleen toisinaan, kun menetän täysin vartalonhallinnan tuo pintapaineen aktivointi kosketuksella auttaa hahmottamaan suuntia. Esim. jos haluan kääntää päätä sivulle, laitan etusormen sille puolelle leukaa, mihin pään pitäisi mennä ja sit homma rokkaa. Tosin tällä hetkellä pää ei käänny mihinkään, koska yläniska on ylirasituksen takia lakossa. Kaikki liike lähtee hartioista.

4. Turvallisuus

Kaikki arjen ratkaisut täytyy tehdä turvallisesti. Nostelut, kantamiset, kuuman ja kylmän kanssa puljaaminen, liukkaat paikat peittoon, kuopat piiloon, etäisyydet kuntoon jne. että kaikki tekeminen on helppoa ja turvallista. Onneksi ei ole pieniä lapsia tai isoja eläimiä. Ei pystyis hoitamaan tässä kunnossa. Tippuis vauvat lattialle ja eläimet varmaan unohtuis johonkin tolpan mieleen... Tarkkaavaisuus on POP! Ja kuinka monta kertaa silti olenkaan meinannut astua suihkuhuoneen lattiakaivoon, jonka joku tyhmä sisärakennesuunnittelija on keksinyt vajottaa n. 15 sentin syvyyteen. Tai sitten vessan lattia on uusittu ja viemäri upotettu syystä X.

Toinen tärkeä juttu on tämä etäisyyksien oikea hahmotus. Pitää liikkua niin hitaasti, että aivot pysyy mukana. Jos tekisin kuperkeikan tai kärrynpyörän, varmaankin pyörtyisin. Tai itse asiassa, en mä osaa niitä enää, vaikka ennen olen ollut aikamoinen akrobaatti. Oppiihan ne tietty uudestaan, jos haluaa oppia. Tällä hetkellä en ajatellut alkaa harrastaa mitään tuollaista, jossa voisin teloa itseni uudelleen. Nenyahan on varoittava esimerkki, kuinka niskansa voi teloa myös joogassa kupsahdettuaan päälläseisonnasta "ympäri". Autsautsauts. Ei se paljon siis tarvitse.

Nyt pää toimii paremmin, mutta aluksi törmäilin jatkuvasti ihmisiin, esineisiin ja itseeni. Jos piti niistää nenä, käsi oli otsassa. Tai jos piti taivuttaa ripset, taivutin usein luomea myöten. Onneks en käytä ripsaria tai harrasta itseni parturointia. Jos täytyi saada jalat kenkiin, ne meni aina kenkien viereen. Ihan kuin pieni lapsi pukisi, vähän sinne päin, mutta yritys hyvä kymppi.

Kaikki toiminnot olet opetellut uudestaan alusta asti, mutta pikakelauksena. Harva saa tilaisuutta elää lapsuutensa konkreettisesti uudelleen. Ja mikä parasta, nyt kun psykososiaaliset taidot on aikuisen tasoa, nää Erikssonin palvomat kehityskriisitkään ei tunnu niin ylitsepääsemättömiltä. Paitsi toisinaan.

Mut nyt täytyy kehittää jostain unta palloon. Jostain onnistuin tosin hankkimaan hirveen paineen nenään, joten voipi olla nukkuminen vaikeaa. Huominen painetaan sit meitin 13-kiloisen kinkun kokoisin silmäpussein vaikka väkisin ja sit onkin aatto ja saa taas levätä illalla, ku pukki on käynyt ja perhe toivottavasti rahoittunut. Ollaan vaan kaikki tällaista suht eläväistä sakkia, että saas nähdä kenen hermosto ekana laukeaa, kun hengataan seitsemän ihmisen (ja tietty pukin) voimin meitsin pikkuapartomentoksessa.

Tervettä Joulua odotellen edelleen mutta tästäkin mahdollisimman paljon nauttien ja iloiten. On tää nyt sata kertaa kivempi joulu kuin edellinen. Se on varma. Tervetuloa vaan kotijoukot! Täällä ollaan jo koristelemassa kuusen alaoksia, ripustamassa jouluverhoja ja murskaamassa lanttuja laatikoihin. Ja paskanmarjat. ;)

tiistai 22. joulukuuta 2009

Testi

Tämä on linkkitesti:

<a href="http://www.taistelijat.blogspot.com">http://www.taistelijat.blogspot.com</a>

I wish a Merry Xmas

Loistava huumorintaju äitillä. Tuo kynttilä... Ei jestas! Sehän palaa päästä/niskasta. Tällaisen vitsailun sallin vain niiltä ihmisiltä, jotka oikeasti on nähnyt kaiken mun kärsimyksen ja tuskan. Tai kuullut, kun itken kivusta, kun tuntuu siltä, että aivot on tulessa...

Mutta on tossa muutakin sanomaa: Tänä jouluna ei polteta kynttilää molemmista päistä! :)

Jaahas, nyt alkoi kirvellä taas kasvoja, joten... Heipsun kaikki!

Piiri pieni pyörii - Joulu ku joulu perkele

Kyllähän mulla paremmin jo menee, ku viime jouluna. Joo, joo, menee, menee. The Power of Denial.

http://taistelijat.blogspot.com/2008/12/ei-voi-olla-totta-tahdonvoimaa.html

Edellinen joulu on sellaista yhtä sumua. Muistan kyllä kaiken, mitä tein, mutta muistan myös sen, kuinka saatanasti sattui päähän ja kuinka kävely oli sellaista ihmeellistä keikuntaa. Aivan kuin olisi ontunut toista jalkaansa, ku niska antoi askeleella periksi oikealta puolelta. Eikä mulla oikeastaan edes ollut mitään erityistä joulua. Kun ei itse pysty puuhastelemaan mitään, se on päivä muiden joukossa. Ja toisaalta, nyt kun olen päässyt irti tästä perinteisestä kulutus/koristelu/höösäysjoulusta, voi keskittyä ihka oikeaan joulusanomaan. Olla läheisten kanssa ja nauttia elämästä niin hyvin, ku se tällä ketutuksen määrällä on mahdollista.

Viime jouluna lähdin vastentahtoisesti seuraksi pienen matkan päähän joulunviettoon ja ketutti alusta asti, että lähdin. Olisin halunnut vaan olla himassa rauhassa, yksin ja syödä sen maksalaatikkoni kynttilän valossa. Mutta ei, kun piti olla tyhmä ja tehdä muiden mieliks. Sit makasin huoneessani kuunnellen, ku muut suunnitteli matkaansa ja katteli kuvia olkkarissa edelliseltä reissulta. Itse vedin pimeessä huoneessa ja söin aivan saatanasti lääkkeitä, mun joulukarkit. Lopultahan joulu päättyi katastrofiin ja Iso E:n piikkeihin.

Lisäks väänsin Kelan kanssa niistä loka-marraskuun saikkupäivärahoista ja sainkin ne, vajaa kolmelta kuukaudelta. Marraskuun 2008 jälkeen sieltä ei olekaan sitten herunut mitään. Pohjola sentään maksoi vielä joulukuun 08 lääkärikäynnin (130 e) ja sen jälkeen loppui avustukset sieltäkin suunnalta. Yllättävän hyvin sitä on pärjännyt kohta vuoden ilman tuloja, tosin seuraavaa joulua en enää näe. Ei se Pyhä henki ikuisesti mua ruoki. Etenki ku erosin kirkostakin, koska sillä instituutiolla ei ole ollut mulle enää pitkään aikaan mitään annettavaa.

Jaahas, josko sit kokeilis keitellä kahvit ja miettis jotain keinoa vapauttaa kasvohermot. Eilisestä lähtien puutunut taas nollasta. Se on totaalisen vinossa, mut ei aukea sit niin millään, kun onnistuin käveleen ja riuhtoon sen lyttyyn. Varmaan hajos lopullisesti. No, ens kerralla jatketaan taas. Sen jälkeen fyssari varmaan heittää mut vesilinnuille.

Jippijaijee, tänään saan H&M-pakettini. Tilasin pirusti uusia vaatteita, ihan vaan huvin vuoks. Voi sit näyttää himassa ihmiseltä. ;) Ja lopuksi vielä viime vuoden pukkikuva ilahduttamaan joulunalusaikaanne! Savolaisella tyylillä mennään...

Käytännön vinkki: Omatekoinen kylmäpussi

Jos ei satu olemaan kaapissa kylmäpussia, niin sisältä foliopintainen ja Minigrip-tyylisellä kiinnityksellä varustettu karkkipussi toimii tilapäisesti. Pitää vedet sisällä ja pysyy kylmällä, eikä tartte raiskaa luontoa heittämällä pusseja aina roskiin tyhjentymisen jälkeen. :) Oikein hyvä keksintö. Ja mikä parasta, auttaa suuttuneen hermot kihelmöintiin.

maanantai 21. joulukuuta 2009

"Ihan nopeesti vaan".

Lause, jonka mun suusta on kuullut sairauden aikana suht monesti: "Ihan nopeesti vaan". Siis mä ihan nopeesti vaan teen ruokaa, käyn saunassa, tulostan pari työjuttua, suunnittelen rekryasioita, meikkaan, käyn autolla, ripustan jouluvalot, soitan kitaraa, ompelen miehen revenneet housut/paidan, suunnittelen joulukortin, vaihdan lampun, ripustan pyykit, kirjoitan blogia, luen väikkärin, pidän puhelinpalaveri, rasvaan ihon tai vaikkapa tutustun Naistenpankin toimintaan. IHAN NOPEESTI VAAN!

Mutta kun nopeesti ei koskaan ole nopeesti, siis mulle. Suunnitelmat muuttuu lähes 99 prosenttisesti vähemmän nopeaksi toiminnaksi. Aina tulee joku mutka matkaan ja "ihan nopeesti" muuttuu tehdään-nyt-kun-on-aloitettu -ajatteluksi. Ja sekös kuulkaas on pirullinen tapa ajatella ja toimia! Tunnustan edelleenkin tekeväni vaikka mitä asioita tuohon tyyliin. Eli aloitetut jutut viedään loppuun, vaikka hampaat irvessä. Mä en halua jättää asioita puolitiehen, vaikka NYT jos ikinä tämä pitäisi hallita, sillä Seuraukset siitä, että jatkaa hommaa väkisin, on aina järkyttävät: vitutus, särky ja hönö olo.
Otetaanpas esimerkki eiliseltä ja tältä päivältä. Eilen lupasin ottaa kuvan miekkosesta hänen tärkeään paperiin. Näin heti kättelyssä, että valo ei riitä kunnon kasvokuvan saamiseen. Oli ilta ja iltavalosta ei ole mihinkään peruspokkarilla. Vaikka onkin hyvä pokkari, niin tiesin, että kuvasta tulee ok, muttei täydellinen. No ensin kokeiltiin olkkarissa. Kaikki spotit valkoiseen seinään ja kaihtimet auki. Ei toiminut, sekavalo oli paska. Sitten kokeilin erilaisilla automaattiohjelmilla, josko salamaa säätämällä ja autoasetuksilla tulis tulosta. Paskan marjat. Kasvot alkoi palaa puhki. Ei hyvä. No, otetaan sit manuaaliasetuksilla ja vaaleammilla vaatteilla, josko heijastuva valo riittäisi valottamaan myös kasvot kunnolla. Ei riittänyt. No kokeillaan sit keittiössä, missä on spottivalot matalammalla ja valkoinen seinä, jos saisi varjot häivytettyä oikeilla asetuksilla. Ja taas samat kokeilut, säädöt ja yritykset siellä. Ihan nopeesti vaan oli jo muuttunut "tää on pakko saada tehtyä" -muotoon.

Malli alkoi selkeesti menettää mielenkiintoaan pikku kuvausessioomme, koska näki mun tuskan irvistyksen kasvavan kuin keski-ikäisen pälvikaljun päälaella. Tämä "malli" nääs tietää, milloin mua sattuu, niin henkisesti kuin fyysisesti. Hän tietää, että "ihan nopeasti vaan" ei oikeasti koskaan pidä paikkaansa ja että teen silti, kunnes homma on viety loppuun kunnialla. Perfektionismini ilmenee etenkintällaisissa visuaalisissa jutuissa ja pahimmissa mahdollisessa muodossa: väkisin tekemisenä. Annan sen itselleni anteeksi, kukaan ei ole täydellinen.

Lopulta kuva saatiin purkkiin, joskin tiesin, että joudun näkemään sen eteen melkoisesti työtä, että se saataisiin printteristä ulos hyvälaatuisena. Mutta ei hätää! "Ihan nopeesti vaan" käsittelen värit, kontrastit ja kylläisyydet. Enhän mä niistä juurikaan ymmärrä, mut sen verran, että keskinkertaisella valolla otetusta (joskin komeasta ja rakastettavasta mallista:) saataisiin riittävän hyvä kuva tarkoitukseensa. Niinpä sitten tänään aloin mulkata kuvaa, ihan nopeesti vaan.

Tunti meni, ja sama kaava toistui: malli alkoi taas potea huonoa omaatuntoa siitä, että mä tekisin taas enemmän kuin mitä pystyn. Mä hoin hänelle, että "ihan nopeesti kato vaan", "ei tässä ole ongelmaa" ja "kun on aloitettu, niin ei tätä voi lopettaa". Ja vielä kyrpämäisyyttäni mainitsin, että aikooko hän itse sitten tehdä tän vai jätetäänkö kokonaan tekemättä. Siis nuo ei ollut edes oikeita vaihtoehtoja, kunhan halusin olla mulkku. Anteeksi. Ois pitänyt pitää turpa vaan kiinni, mutta tänään on vituttanut muutenkin, joten sallin tämänkin paskapäivän itselleni.

Kun kuva oli käsitelty, se piti ihan nopeesti vaan tulostaa valokuvapaperille. Ei ollutkaan sitten ihan niin nopeeta kuin kuvittelin. Ensinnäkin mulla ei ole kunnollista työtuolia ja printteri oli siirretty keittiöön mikron alle maan tasoon. Perkele sentään. Tuo on suora kehotus, että mä istuisin lattialla kone sylissä, jotta kaapeli ylttyisi printteriin. No, näin tein. Talouspaperirulla perseen alle ja siinä oli oikke jees kökkiä, niinkuin kuvasta näkyy. ;) Meni muuten 45 minuuttia, ennen kuin sain yhtäkään vitunaikaista valokuvapaprua ulos printteristä. Ja sentään asetukset ja ajurit oli kunnossa, kun tappelin niiden kanssa yhden päivän heinäkuussa Rauhiksessa. Ja kaapelitkin löytyi välittömästi, ja mallini toi myös musteita ja valokuvapapereita pyynnöstäni.

Ihan nopeesti vaan tämän yhden kuvan ottamiseen, käsittelyyn ja tulostamiseen meni sitten kolme tuntia. Ja mikä pahinta, kun olin menossa istumaan toisen kerran maahan tulostimen ääreen, en huomannut takani ollutta roskapönttöä (itse jätin sen siihen), vaan iskin sitten suloisen ja luisevan pikkuperseeni siihen aivan saatanan kovaa. Siis istuin roskapöntön päälle täydellä vauhdilla, mikä tietenkin "hieman" sattui päähän, sekä yläpäähän että kantapäähän. Edelleen oikea kanta aivan pirun kipeä, kun se tietty tuikkas viiltävän kivun lantiosta reittä ja pohjetta pitkin alas. Myös silmä on aivan perkeleen kipeä, oikea. Mutta ei se mitään.

Onneks mä tein ton vaan "ihan nopeasti" ja sillä seurauksella, että vedin täällä pienet itkuraivarit ja peruin koko joulun, omalta osaltani. Mä mökötän enkä syö mitään aattona, muut saa tehdä, mitä lystää, kunhan on hiljaa eikä leiki yltiöpositiivista, saatana. Mut arvatkaas, mikä on hyvä juttu tässäkin vitutuskohtauksessa ja mökötyksessä? Mä teen sen ihan nopeesti vaan. Oikeastaan olen jo nyt leppynyt, vaikka sattuukin niin saatanasti päähän.

Heipsun! Nyt mä meen pyytään anteeksi tolta malliltani... Siihen kyllä kulutan aikaa oikein huolella. <3

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Joulupuu on rakennettu.

Huikea panostus viime vuoden sijaan! ;)

Toimivan yläniskan muistoa kunnioittaen.

Fyssari sanoo, että sitä ei pidä murehtia, mitä ei enää voi tehdä, vaan pitää yrittää iloita siitä, mitä vielä voi kaikesta huolimatta puuhailla. Ja toisaalta, olla ylpeä siitä, mitä kaikkea on ollut ilo aikaisemmin päästä tekemään. Viisas nainen, viisaat ajatukset.

Ihan heti en voi sännätä kuvauksiin, koska yläniska ei yksinkertaisesti toimi kuten ennen. Pää ei pyöri, eikä eteen/taaksetaivutus ole vielä mahdollinen ilman huimausta. Ja tosiaan, nuo staattiset asennot kaula pitkällä, katse taivaalle, katse maahan, katse vinossa ja kierrossa toiseen ihmiseen, kasvot valoon, kasvot salamaan, korkkarit ja hyppy, kumartelu ja kierto, trampoliinihyppy + lenkkareihin katsominen jne. ei vain ole mahdollisia enää/vielä. Mutta saahan sitä silti fiilistellä ja miettiä, että voi kumpa vielä joskus pystyis tekeen kuvauksia, ompelemaan ja soittamaan pianoa niin, että katsoo käsiinsä. Nyt täytyy vetää kaikki näppituntumalla, mikä sekin onnistuu, muttei ole kivaa. Kun soittaessaan näkee myös koskettimet, tulee jotenkin parempi draivi. Vaikea selittää...

Kaikkihan nämä on jo nähnyt, joten pistetääs ilmoille uudestaab niskakuvien parhaimmistoa! Ei niitä aikoja, kun oli vielä nuori ja terve! Nyt on vain "ja". ;)

Kuvat:
Copyright by Taistelijat. Elikkäs ei saa pölliä tai käyttää muualla.

Aikamoinen adventtikynttilä

Tämä kynttilä kyllä todella näyttää, mihin siinä on! Ei edes tyhjä tonnikalapurkki ja raastinraudan kuppi riittänyt estämään valumista. ;) Aikamoinen taideteos siitä sitten kuoriutui lopulta. Saas nähdä, mitä jouluaattona on luvassa. ;)

Ja päätä kiristää edelleen nollavälistä... Sanonko mitä. En viitsi. Kärvistelen vaan. On se nyt taas pikkuisen parempi, muttei vieläkään kondiksessa. Kummallista, kummallista. Mutta niin normaalia ja tuttua. Nooh, ehkä joku päivä se vaan loksahtaa kohdilleen myös yläniskasta.

Kiitos minä!

Ystäväni sanoi tänään puhelimessa, että "Oot sää kyllä helvetin kova mimmi. Moni muu ois jo luovuttanut aikoja sitten. Kyllä mä ihmettelen, miten sä olet tämän kaiken tehnyt? Tajuutkohan sä itsekään, mitä olet saanut aikaan tämän 1,5 vuoden sairastelusi aikana?".

En mä kyllä tajua. Tuleehan sitä joskus ihmeteltyä itsekin, kuinka keksiläs, sisukas, pitkäpinnainen, oivaltava, vahva ja ennen kaikkea mukautuva tuo ihmismieli lopulta on, mutta en mä osaa sitä mitenkään ihmeellisenä asiana pitää. Olen aina ollut tällainen taistelija ja mukautuja. Tää on tää mentaliteetti "läpi harmaan kiven". Joskus se on tosi turhauttavaa, koska myöhemmin olen huomannut, että sen harmaan kiven ois voinut vaan siirtää syrjään kulkemaltani polulta, mutta tehty jo mikä tehty - reikä siis, siihen kiveen. ;)

Ystäväni oli varmasti oikeassa täydentäessään lausettaan vielä sillä faktalla, että kaikki eivät varmastikaan pystyisi samaan. Kuulemma vaatii helvetistä etenkin henkistä pääomaa, että pystyy luovimaan tällaisesta tilanteesta eteenpäin. Kysyinkin häneltä uteliaana, että mitä hän tarkoitti termillä "tällaisesta tilanteesta"? Hän selvensi, että puhui "toivottomasta ja mysteerimäisestä lähtökohdasta". Hmm... Niin, enpä ole tuota vähään aikaan ajatellutkaan. Siis lähtökohtia kaikelle. Kieltämättä lähtökohdat oli aika heikot ennen kuin löysin Suvantokadulle. Kyseistä vammaa ei ollut enemmistön mielestä olemassa, eikä kukaan tajunnut mitään, mitä yritin oireista selittää. Olin terve kuin pukki (tutkimusten mukaan) ja vain itse tiesin, että nyt ei kannatta olla samaa mieltä enemmistön kanssa. Pidin pääni tässä asiassa, että joku mua vaivaa. Ja onneksi pidin, koska löytyihän niitä ymmärtäjiä vihdoin. Ja mikä parasta, nyt vastaavaan tilaan ajautuneet eivät toivottavasti koe olevansa mitään kummajaisia, kun ymmärrys ja tieto tästä niskavammasta on levinnyt Suomessa kulovalkean lailla viimeisen vuoden sisään! Hyvä me, Googlesta alkaa löytyä paljon materiaalia hakusanoilla retkahdusvamma, niskavamma, hermoston shokkitila, kalvoteoria jne. :)

Tämän ystävän kanssa käydyn keskustelun perusteella innostuin kirjoittelemaan aiheesta foorumillekin, mutta pistetään nyt tännekin vähän kiitoksia itselleen. Eiköhän jokainen tästä vammasta itsensä voitolle luovinut ole kiitoksensa ansainnut? Siis kiitoksen jaksamisestaan, luovuudestaan, kärsivällisyydestään, kehittymisestään ja lopulta kuntoutumisestaan. Sitä tulee nääs vaistomaisesti kiiteltyä kyllä muita, mutta välillä on hyvä muistaa, että viime kädessä oma pää, kroppa ja sydänhän tämän kaiken mahdollistanut. Ja vaikka muiden rooli on suuri, se ei kuitenkaan yksin riittäisi mihinkään. Kuten eräältä Peteltä lainattu blogin tunnuslauseeni kuuluu, jossei itse usko omaan paranemiseensa, ei muiden ajatuksilla ole mitään väliä. Ja sama toisin päin, vaikka kaikki muut uskoo sun paranemiseen, mutta josset itse usko, tilanne on heikko.

Aloin miettimään, mitä kaikkea mä sitten olen tehnyt itseni eteen, ja vastaus olikin simppeli: KAIKEN. En enempää, enkä vähempää kuin kaiken mahdollisen ja mahdottoman, konkreettisen ja abstraktin. Okei, vielä puuttuu itkumuurin rukoilusessiot ja UFO-matkat oraakkelin luo Terveiden planeetalle, mut jos niihin pitää lähteä, niin ehkä tulevaisuudessa sit. Mitä toi kaikki sit on?

- Ainakin opiskelin about kymmenen kirjallista hermojen fysiologiaa, ihmisen anatomiaa, biologiaa ja psykologiaa, jotta tajuaisin, mistä tässä vammassa on kyse. Tai laajemmin, mistä tässä elämässä on oikein kyse. Kun tietää mistä materiaalista talon kukin osa on rakennettu, sitä osaa hankkia oikeita korjausaineksia, kun tarve vaatii. Opiskelut jatkuu edelleen kalvojen ja CST:n merkeissä.

- Etsin käsiini muutaman ulkomaisen kohtalotoverin satunnaisten whiplash-artikkeleiden perusteella. En ollut vielä löytänyt foorumia silloin, kun kaikki alkoi, vaan foorumi aktivoitiin vasta pikkuhiljaa heinä/elokuussa 08. Nyt siellä alkaakin olla kolmattatuhatta viestiä ja lähes sata rekisteröityä käyttäjää, ja vierailijoita sitäkin enemmän. Välillä mietin, että jos tuollainen foorumi olisi löytynyt 1,5 vuotta sitten, kuinka paljon helpommalla sitä olisikaan tietyiltä osin päässyt. No, nyt se on! :)

- Perustin tämän blogin terveyspäiväkirjaksi ja yhteydenpitovälineeksi muuhun maailmaan, etten ihan mökkihöperöityisi, eikä muut ihmiset alkaisi pitää mua ilmana. Täytyyhän tässä ajatella myös työelämää, ystävyyssuhteita, perhettä kaukana yms. Lisäksi halusin myös levittää sanomaa näistä hermovammoista sekä epäkohdista, mitä terveydenhuoltosektorilla niihin liittyy. Ilmeisesti olen onnistunut siinä melko hyvin. Ja siitäkin huolimatta, että kaiken maailman anonyymit on yrittänyt monta kertaa lyödä mun ajatukset avoimesta paranemispäiväkirjasta lyttyyn, olen tätä jaksanut kirjoittaa ja osittain mahdollistaa sillä sekä oman, että monien muidenkin ihmisten kuntoutumisen. Se lämmittää mieltä eniten, kun saa tuntemattomilta ihmisiltä sähköposteja, joissa kiitellään siitä, että joku on pistänyt niskavammapioneerina tällaisen blogin pystyyn ja että muut ovat seuranneet perässä samoja jalanjälkiä.

Joo, nää nyt oli muutamia juttuja, eikä ikinä vedä vertoja sille, miten olen joutunut mulkkaamaan koko arkisen elämäni uusiksi. Muutot, ihmissuhdejärjestelyt, pään pitäminen koossa, elämän uudelleenrytmitys, fysikaaliset hoidot, harjoitteet jne. Ei niitä jaksa edes luetella, eikä tarttekaan. Itse kun tietää, se riittää. Oikeastaan olen muokannut kaiken sen, mitä olen ollut ja miten olen ollut aiemmin. Vaikka olen Chisua lainaten "vielä sama nainen", niin silti kaikki on muuttunut. Vaikea sitä on selittää, mutta ainakin saman tyyppisiä kriisejä läpikäyneet tietävät, mistä puhun. :)

Kierretään kehää...

Tänään kun heräsin, kävely oli vallan kummallista. Kuin pomppisi. Sitten muistin, että kappas, tämähän on jo kerran eletty. Aloin kaivaa blogista muistelmia ja sieltähän se post löytyi valitettavan kaukaa, joulukuulta 2008. Toivottavasti ei tällä kertaa mene ihan vuotta, että saavuttaa sen tason, millä oli... Tosin nyt kyllä onneks pompottaa hiukka eri tavalla. ;)

http://taistelijat.blogspot.com/2008/12/pompottaa-tahdonvoimaa.html

Pikkusen yrittäis tupata hedaria taas otsalle ja silmille. Ei kässää, kuinka se jumahti nyt tuonne ihan ylös. Huokaus. Tää ei ikinä lopu. Oireet vaan muuttuu, kiertää kehää ja aina liippaa läheltä, mut koskaan ei ole kunnossa. Jospas sitä vaihteeks nukkuis. Öitä! :)