Kiitos minä!

Ystäväni sanoi tänään puhelimessa, että "Oot sää kyllä helvetin kova mimmi. Moni muu ois jo luovuttanut aikoja sitten. Kyllä mä ihmettelen, miten sä olet tämän kaiken tehnyt? Tajuutkohan sä itsekään, mitä olet saanut aikaan tämän 1,5 vuoden sairastelusi aikana?".

En mä kyllä tajua. Tuleehan sitä joskus ihmeteltyä itsekin, kuinka keksiläs, sisukas, pitkäpinnainen, oivaltava, vahva ja ennen kaikkea mukautuva tuo ihmismieli lopulta on, mutta en mä osaa sitä mitenkään ihmeellisenä asiana pitää. Olen aina ollut tällainen taistelija ja mukautuja. Tää on tää mentaliteetti "läpi harmaan kiven". Joskus se on tosi turhauttavaa, koska myöhemmin olen huomannut, että sen harmaan kiven ois voinut vaan siirtää syrjään kulkemaltani polulta, mutta tehty jo mikä tehty - reikä siis, siihen kiveen. ;)

Ystäväni oli varmasti oikeassa täydentäessään lausettaan vielä sillä faktalla, että kaikki eivät varmastikaan pystyisi samaan. Kuulemma vaatii helvetistä etenkin henkistä pääomaa, että pystyy luovimaan tällaisesta tilanteesta eteenpäin. Kysyinkin häneltä uteliaana, että mitä hän tarkoitti termillä "tällaisesta tilanteesta"? Hän selvensi, että puhui "toivottomasta ja mysteerimäisestä lähtökohdasta". Hmm... Niin, enpä ole tuota vähään aikaan ajatellutkaan. Siis lähtökohtia kaikelle. Kieltämättä lähtökohdat oli aika heikot ennen kuin löysin Suvantokadulle. Kyseistä vammaa ei ollut enemmistön mielestä olemassa, eikä kukaan tajunnut mitään, mitä yritin oireista selittää. Olin terve kuin pukki (tutkimusten mukaan) ja vain itse tiesin, että nyt ei kannatta olla samaa mieltä enemmistön kanssa. Pidin pääni tässä asiassa, että joku mua vaivaa. Ja onneksi pidin, koska löytyihän niitä ymmärtäjiä vihdoin. Ja mikä parasta, nyt vastaavaan tilaan ajautuneet eivät toivottavasti koe olevansa mitään kummajaisia, kun ymmärrys ja tieto tästä niskavammasta on levinnyt Suomessa kulovalkean lailla viimeisen vuoden sisään! Hyvä me, Googlesta alkaa löytyä paljon materiaalia hakusanoilla retkahdusvamma, niskavamma, hermoston shokkitila, kalvoteoria jne. :)

Tämän ystävän kanssa käydyn keskustelun perusteella innostuin kirjoittelemaan aiheesta foorumillekin, mutta pistetään nyt tännekin vähän kiitoksia itselleen. Eiköhän jokainen tästä vammasta itsensä voitolle luovinut ole kiitoksensa ansainnut? Siis kiitoksen jaksamisestaan, luovuudestaan, kärsivällisyydestään, kehittymisestään ja lopulta kuntoutumisestaan. Sitä tulee nääs vaistomaisesti kiiteltyä kyllä muita, mutta välillä on hyvä muistaa, että viime kädessä oma pää, kroppa ja sydänhän tämän kaiken mahdollistanut. Ja vaikka muiden rooli on suuri, se ei kuitenkaan yksin riittäisi mihinkään. Kuten eräältä Peteltä lainattu blogin tunnuslauseeni kuuluu, jossei itse usko omaan paranemiseensa, ei muiden ajatuksilla ole mitään väliä. Ja sama toisin päin, vaikka kaikki muut uskoo sun paranemiseen, mutta josset itse usko, tilanne on heikko.

Aloin miettimään, mitä kaikkea mä sitten olen tehnyt itseni eteen, ja vastaus olikin simppeli: KAIKEN. En enempää, enkä vähempää kuin kaiken mahdollisen ja mahdottoman, konkreettisen ja abstraktin. Okei, vielä puuttuu itkumuurin rukoilusessiot ja UFO-matkat oraakkelin luo Terveiden planeetalle, mut jos niihin pitää lähteä, niin ehkä tulevaisuudessa sit. Mitä toi kaikki sit on?

- Ainakin opiskelin about kymmenen kirjallista hermojen fysiologiaa, ihmisen anatomiaa, biologiaa ja psykologiaa, jotta tajuaisin, mistä tässä vammassa on kyse. Tai laajemmin, mistä tässä elämässä on oikein kyse. Kun tietää mistä materiaalista talon kukin osa on rakennettu, sitä osaa hankkia oikeita korjausaineksia, kun tarve vaatii. Opiskelut jatkuu edelleen kalvojen ja CST:n merkeissä.

- Etsin käsiini muutaman ulkomaisen kohtalotoverin satunnaisten whiplash-artikkeleiden perusteella. En ollut vielä löytänyt foorumia silloin, kun kaikki alkoi, vaan foorumi aktivoitiin vasta pikkuhiljaa heinä/elokuussa 08. Nyt siellä alkaakin olla kolmattatuhatta viestiä ja lähes sata rekisteröityä käyttäjää, ja vierailijoita sitäkin enemmän. Välillä mietin, että jos tuollainen foorumi olisi löytynyt 1,5 vuotta sitten, kuinka paljon helpommalla sitä olisikaan tietyiltä osin päässyt. No, nyt se on! :)

- Perustin tämän blogin terveyspäiväkirjaksi ja yhteydenpitovälineeksi muuhun maailmaan, etten ihan mökkihöperöityisi, eikä muut ihmiset alkaisi pitää mua ilmana. Täytyyhän tässä ajatella myös työelämää, ystävyyssuhteita, perhettä kaukana yms. Lisäksi halusin myös levittää sanomaa näistä hermovammoista sekä epäkohdista, mitä terveydenhuoltosektorilla niihin liittyy. Ilmeisesti olen onnistunut siinä melko hyvin. Ja siitäkin huolimatta, että kaiken maailman anonyymit on yrittänyt monta kertaa lyödä mun ajatukset avoimesta paranemispäiväkirjasta lyttyyn, olen tätä jaksanut kirjoittaa ja osittain mahdollistaa sillä sekä oman, että monien muidenkin ihmisten kuntoutumisen. Se lämmittää mieltä eniten, kun saa tuntemattomilta ihmisiltä sähköposteja, joissa kiitellään siitä, että joku on pistänyt niskavammapioneerina tällaisen blogin pystyyn ja että muut ovat seuranneet perässä samoja jalanjälkiä.

Joo, nää nyt oli muutamia juttuja, eikä ikinä vedä vertoja sille, miten olen joutunut mulkkaamaan koko arkisen elämäni uusiksi. Muutot, ihmissuhdejärjestelyt, pään pitäminen koossa, elämän uudelleenrytmitys, fysikaaliset hoidot, harjoitteet jne. Ei niitä jaksa edes luetella, eikä tarttekaan. Itse kun tietää, se riittää. Oikeastaan olen muokannut kaiken sen, mitä olen ollut ja miten olen ollut aiemmin. Vaikka olen Chisua lainaten "vielä sama nainen", niin silti kaikki on muuttunut. Vaikea sitä on selittää, mutta ainakin saman tyyppisiä kriisejä läpikäyneet tietävät, mistä puhun. :)