Mutta kun nopeesti ei koskaan ole nopeesti, siis mulle. Suunnitelmat muuttuu lähes 99 prosenttisesti vähemmän nopeaksi toiminnaksi. Aina tulee joku mutka matkaan ja "ihan nopeesti" muuttuu tehdään-nyt-kun-on-aloitettu -ajatteluksi. Ja sekös kuulkaas on pirullinen tapa ajatella ja toimia! Tunnustan edelleenkin tekeväni vaikka mitä asioita tuohon tyyliin. Eli aloitetut jutut viedään loppuun, vaikka hampaat irvessä. Mä en halua jättää asioita puolitiehen, vaikka NYT jos ikinä tämä pitäisi hallita, sillä Seuraukset siitä, että jatkaa hommaa väkisin, on aina järkyttävät: vitutus, särky ja hönö olo.
Otetaanpas esimerkki eiliseltä ja tältä päivältä. Eilen lupasin ottaa kuvan miekkosesta hänen tärkeään paperiin. Näin heti kättelyssä, että valo ei riitä kunnon kasvokuvan saamiseen. Oli ilta ja iltavalosta ei ole mihinkään peruspokkarilla. Vaikka onkin hyvä pokkari, niin tiesin, että kuvasta tulee ok, muttei täydellinen. No ensin kokeiltiin olkkarissa. Kaikki spotit valkoiseen seinään ja kaihtimet auki. Ei toiminut, sekavalo oli paska. Sitten kokeilin erilaisilla automaattiohjelmilla, josko salamaa säätämällä ja autoasetuksilla tulis tulosta. Paskan marjat. Kasvot alkoi palaa puhki. Ei hyvä. No, otetaan sit manuaaliasetuksilla ja vaaleammilla vaatteilla, josko heijastuva valo riittäisi valottamaan myös kasvot kunnolla. Ei riittänyt. No kokeillaan sit keittiössä, missä on spottivalot matalammalla ja valkoinen seinä, jos saisi varjot häivytettyä oikeilla asetuksilla. Ja taas samat kokeilut, säädöt ja yritykset siellä. Ihan nopeesti vaan oli jo muuttunut "tää on pakko saada tehtyä" -muotoon.
Malli alkoi selkeesti menettää mielenkiintoaan pikku kuvausessioomme, koska näki mun tuskan irvistyksen kasvavan kuin keski-ikäisen pälvikaljun päälaella. Tämä "malli" nääs tietää, milloin mua sattuu, niin henkisesti kuin fyysisesti. Hän tietää, että "ihan nopeasti vaan" ei oikeasti koskaan pidä paikkaansa ja että teen silti, kunnes homma on viety loppuun kunnialla. Perfektionismini ilmenee etenkintällaisissa visuaalisissa jutuissa ja pahimmissa mahdollisessa muodossa: väkisin tekemisenä. Annan sen itselleni anteeksi, kukaan ei ole täydellinen.
Lopulta kuva saatiin purkkiin, joskin tiesin, että joudun näkemään sen eteen melkoisesti työtä, että se saataisiin printteristä ulos hyvälaatuisena. Mutta ei hätää! "Ihan nopeesti vaan" käsittelen värit, kontrastit ja kylläisyydet. Enhän mä niistä juurikaan ymmärrä, mut sen verran, että keskinkertaisella valolla otetusta (joskin komeasta ja rakastettavasta mallista:) saataisiin riittävän hyvä kuva tarkoitukseensa. Niinpä sitten tänään aloin mulkata kuvaa, ihan nopeesti vaan.
Tunti meni, ja sama kaava toistui: malli alkoi taas potea huonoa omaatuntoa siitä, että mä tekisin taas enemmän kuin mitä pystyn. Mä hoin hänelle, että "ihan nopeesti kato vaan", "ei tässä ole ongelmaa" ja "kun on aloitettu, niin ei tätä voi lopettaa". Ja vielä kyrpämäisyyttäni mainitsin, että aikooko hän itse sitten tehdä tän vai jätetäänkö kokonaan tekemättä. Siis nuo ei ollut edes oikeita vaihtoehtoja, kunhan halusin olla mulkku. Anteeksi. Ois pitänyt pitää turpa vaan kiinni, mutta tänään on vituttanut muutenkin, joten sallin tämänkin paskapäivän itselleni.
Kun kuva oli käsitelty, se piti ihan nopeesti vaan tulostaa valokuvapaperille. Ei ollutkaan sitten ihan niin nopeeta kuin kuvittelin. Ensinnäkin mulla ei ole kunnollista työtuolia ja printteri oli siirretty keittiöön mikron alle maan tasoon. Perkele sentään. Tuo on suora kehotus, että mä istuisin lattialla kone sylissä, jotta kaapeli ylttyisi printteriin. No, näin tein. Talouspaperirulla perseen alle ja siinä oli oikke jees kökkiä, niinkuin kuvasta näkyy. ;) Meni muuten 45 minuuttia, ennen kuin sain yhtäkään vitunaikaista valokuvapaprua ulos printteristä. Ja sentään asetukset ja ajurit oli kunnossa, kun tappelin niiden kanssa yhden päivän heinäkuussa Rauhiksessa. Ja kaapelitkin löytyi välittömästi, ja mallini toi myös musteita ja valokuvapapereita pyynnöstäni.
Ihan nopeesti vaan tämän yhden kuvan ottamiseen, käsittelyyn ja tulostamiseen meni sitten kolme tuntia. Ja mikä pahinta, kun olin menossa istumaan toisen kerran maahan tulostimen ääreen, en huomannut takani ollutta roskapönttöä (itse jätin sen siihen), vaan iskin sitten suloisen ja luisevan pikkuperseeni siihen aivan saatanan kovaa. Siis istuin roskapöntön päälle täydellä vauhdilla, mikä tietenkin "hieman" sattui päähän, sekä yläpäähän että kantapäähän. Edelleen oikea kanta aivan pirun kipeä, kun se tietty tuikkas viiltävän kivun lantiosta reittä ja pohjetta pitkin alas. Myös silmä on aivan perkeleen kipeä, oikea. Mutta ei se mitään.
Onneks mä tein ton vaan "ihan nopeasti" ja sillä seurauksella, että vedin täällä pienet itkuraivarit ja peruin koko joulun, omalta osaltani. Mä mökötän enkä syö mitään aattona, muut saa tehdä, mitä lystää, kunhan on hiljaa eikä leiki yltiöpositiivista, saatana. Mut arvatkaas, mikä on hyvä juttu tässäkin vitutuskohtauksessa ja mökötyksessä? Mä teen sen ihan nopeesti vaan. Oikeastaan olen jo nyt leppynyt, vaikka sattuukin niin saatanasti päähän.
Heipsun! Nyt mä meen pyytään anteeksi tolta malliltani... Siihen kyllä kulutan aikaa oikein huolella. <3
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti