Päivän agenda

Step by step.

Stepperi

Tuo stepperi on äärimmäisen kätevä vehje! Jee, ei enää ikinä uimahalliin. :) :) Polkuliike avaa kalvoja todella hyvin. Oikein tuntee takaraivossa, kuinka kalvot liikkuu ees, taa, ylös ja alas. Vielä kun saadaan vinssattu nuppi auki, niin kyllä tää. Tosiaan nolla aukes hoidossa, mutta poikittaiskalvo jäi hiukan jumppeliin. Tuntuu kuin pitäis hikipantaa 24/7.

Fyssari selitti viime kerralla aika hyvin, mistä tuo päätunne syntyy. Kun pitää puhelinta kädessä ja katsoo silmillä alaspäin, yläniskaan tulee "eteentaivutus". Vaikka se onkin vain millin, se riittää. Ja tähän kun lisää sen, että kädetkin kiskoo yläniskan kalvoja alaspäin, jumi on suht varma.

Jaahas, josko sit pakkais valmistusjaislahjat ja kuuntelis vanhaa tv -viihdettä uusintana. Lopetti DVD yhteistyön eilen, mut onneks netti pelaa. No, kohtahan se auttaja tulee elvyttään töllönkin.

Steppii ja namuja

Pää on ollut parempi. Ei vielä normaali, mutta parempi. Pikkuisen vetää nenään, korvat on lukossa ja kurkkuun sattuu, mutta ehkä se saadaan vapautumaan ens kerralla sit. Mitä tästä opimme? Ei passaa painaa yläniskaa tyynyyn, eikä venyttää kalvoja turhaan.

Tänään otin stepperin käyttöön, kun ei viitti lähtee keräämään uimhalliin pöpöjä. Oikein jees ratkaisu! Ja kun ei päästä askelmaa rysähtämään, niin niska kestää tämän erinomaisesti. Ja lenkkarit ku pistää jalkaa, tuntuma on vieläkin parempi. Stepperissä on myös vastuskumit käsille, joten tuolla voi tehdä sitten myös C7:n vahvistusliikkeet. Ja itseasiassa seisoma-asento on paljon helpompi pitää, jos ottaa tukea vastuskumeista. Ihan niinkuin aluksi jumppapalollakin istuessa.

Ai että sain hyviä namuja fyssarilta... ;) Suomi-mustikka-itsenäisyyspäiväkonvehteja. Ei tosin jää ny montaa itsenäisyyspäivälle.

Jethroa lainaten: Nyt tuli joulu.

Lumenen neljännesvuosikorruptiopaketti saapui! Onpahan meikkejä, mitä himassa pitää. ;)

Taas mennään!

Nyt vaan vähän isommalla kaaralla ku yleensä. Ja jatkossa varmaan mennään tällä vielä useammin, koska aattelin myydä oman autoni vekka. En mää sitä tartte mihinkään tällä hetkellä.

Fyssaria odotellessa...

Mikä ei kuulu joukkoon?

Niskavammainen sisko näyttää mallia... ;)

Mustin uus korurasia.

Mikä löytyi?

Vihje1:
Scart-johdon sisällä.

Vihje2:
<3

Vihje3:
Wuf wuf

Enää neljä päivää!

Jos olisin Sigmunt Freud, alkaisin selvittää erästä sosiaalisten medioitten ja mikrobloggaamisen myötä syntynyttä ilmiötä, nimittäin 3-päiväistä viikkoa, joka alkaa perjantaina ja loppuu sunnuntaihin. Ja vaikken olekaan Freud (joskin melkein sukua), niin mietin silti, mikä ihme vaivaa näitä ihmisiä, jotka laskee feissareissa, twittereissä ja blogeissaan päiviä siihen, että työpaikan ovi menee kiinni perjantaina klo 16? Onko kyse siitä, että viikonloppu tuo useimmille vapaat? Vai onko arki vaan ni paskaa, ettei se ole elämää ollenkaan?

Oli motiivi mikä tahansa, niin monien laskureiden statuksista saa sen kuvan, että nää ihmiset elää vaan viikonlopuille ja/tai viikonloppuisin. Niin no, toisaalta miksei? Säästäähän siinä paljon rahaa ja energiaa, jos safkaa, paskoo ja kuluttaa vain perjantaista sunnuntaihin. Mut luulis kyllä tommoisen loputtoman laskemisen alkavan rasittaa jossain vaiheessa, kun hitaimmatkin koneiston omistajat tajuaa, kuinka viikonloppu kyllä tulee, mutta myös menee. Elämä päättyy sunnuntaina, ja seuraavan perjantain odottaminen alkaa yhä uudelleen maanantaisin. Boring.

Mitä jos niistä arkipäivistäkin koittaisi tehdä nauttimisen arvoisia, tai edes siedettäviä, ja alkaisi elää 7 päivää viikossa? Vai olisiko se sitten jo liian raskasta? Vaikea sanoa, koska sitä nauttii nykyään elämänsä jokaisesta minuutista kuin viimeisestään. <3

Öitä! Tosin kohtahan äitee ja sisko ryysiikin jo tänne ja pitää taas herätä... Yllättäen särkeny päätä ni paljon, ettei nukkumisesta ole tullut mitään.

Oikea persoona voitti Diilin!

Hyvä Hjallis! Kuten FB-profiiliin kommailinkin, oikea tekijä voitti Diilin. Hjalliksen valinta oli hyvä avaus keskustelulle, kumpi on kovempaa valuuttaa myyntimarkkinoilla: aito, ihmisläheinen, inhimillinen ja toisia kunnioittava vaiko kalseahko ja teennäinen ajattelu- ja toimintamalli sekä johtamistyyli. Tässä tapauksessa ensimmäinen pieksi.

Heidi Luumilla oli 12 viikkoa aikaan näyttää, millainen persoona hän on ja hän käytti sen, etenkin alussa, kovasanaiseen arvosteluun, juonitteluun ja turhaan uhoamiseen. Heidistä sai hirvittävän kovan ja tunteettoman pyrkyrin mielikuvan. Antti taas valitsi hieman toisen linjan ja pyrki miellyttämään tasaisesti kaikkia. Pidemmän päälle tämä ei välttämättä toimi, sillä välillä on toki osattava olla kova, ikävä ja ilmaista suorasanaisesti, mistä tykkää ja mistä ei.

Vaikka perinteisten näkymysten mukaan uskotaan, että ensin pitää olla kova ja sitten kiva, niin Heidin hopeasija oli erinomainen osoitus siitä, että kovasta kivaksi muuttuminen ei onnistu kovinkaan helposti. Väitän, että miellyttävän ja pidetyn ihmisen, jota kunnioitetaan ja arvostetaan laajasti, on helpompi olla jatkossa auktoriteetti, kuin toisin päin. Inhottavasta ja luotaantyöntävästä tyypistä ei saa tekemälläkään arvostettua ja ihailtua. Mielipiteet ja ennakkoluulot istuvat tiukassa.

Erityisen tyytyväinen olen Helena Karihtalan finaalissa antamasta ammattimaisesta kannanotosta, joka meni jotenkin näin: "Antti voittakoon, sillä hän on tästä kaksikosta se, jolla ei ole vihamiehiä". Okei, okei, nyt taas epäilijät ajattelee, että Hjallis (tai tuotanto) on laittanut sanat kauniin naisen suuhun, ja ettei hän itse osaisi olla mitään mieltä asiasta. Höpönlöpö. Kaunis nainen voi olla yhtä aikaa fiksu ja omata nasevia mielipiteitä. Itse asiassa suurin osa upeista tuntemistani naisista on äärettömän viisaita ja ihmisinä todella miellyttäviä. Pisteet teille arvon leidit! :)

Onnenhippu

Askartelin tänään ehkä parhaan lahjan ever valmistujaisyllätykseksi. En siis pääse (yllättäen;) valmistujaisiin, koska ne on vähän turhan kaukana. Mut haluan olla hengessä mukana, joten ryhdyin toimiin. Leivoin omenakaurapaistosta, jonka pistin pikkuseen rasiaan. Rasian päälle sydänikimerkki sekä pieni strassi mun iltapuvusta minigrip-pussiin, jossa oli myös lahjanantajan osoite ja pyyntö lähettää paketti takas ko. osoitteeseen, jos se löytyy jostain muualta kuin mistä pitäis. Pikkuhippunen minigrip-pussissa ohjeistettiin siis laittamaan puvun sisätaskuun ja sit myöhemmin virka-asun. Iha paras pala meitsiä. :)

Aivot, 2

Tiedemiehet uskoivat pitkään, että ruumis ja sielu ovat erillisä yksiköitä. Se ei kuitenkaan estänyt pohtimasta, oliko joillain tietyillä kehon osilla, kuten juuri aivoilla, yhteyksiä psyykkisiin toimintoihin. Kun aivojen perusanatomia hahmottui vähitellen 1700-1800-luvuilla, alettiin pohtia tarkemmin, millä kehon osilla tarkkaan ottaen tuo yhteys löytyisi. Erityisen kuuluisaksi tässä paikantamisessa tuli Franz Gall ja hänen frenologiaksi kutsuttu oppinsa.

Gallin mukaan ihmisen psyykkiset kyvyt sijaitsee eri osissa aivokuoressa. Jos ihminen erityisesti harjoitti jotain kykyään, vaikkapa muistia, kyseinen aivoalue laajenisi ja aiheittaisi päähän kyhmyn. Aikamoista! :) Gallin meni hommassaan niin pitkälle, että pystyi nimeämään 27 psyykkistä kykyä ja näin ollen myös kyhmyä. Luomiskyky paikallistettiin ohimoihin. Hyvyys, itsevarmuus ja rohkeus sijoittuivat pitkin kalloa päälaelle edestä taakse asti. Romanttinen rakkaus oli löydettävissä kallon alaosasta. Niin, ettäs tiedätte ny sitten, ku ens kerralla kokeilette niitä päässä olevia patteja. ;)

Frenologia tyydytti tiedonjanoiset tiedemiehet ja osan lääkärikunnasta pitkäksi aikaa, ja frenologian (paikkansapitämättömiä) oppeja saattaa löytää vielä 1900-luvun alun oppikirjoista. Frenologian suosiosta kertoo myös se, että Iso-Britannian frenologinen seura lopetettiin vasta 1967.

--
Jatkuu joskus teemalla Paul Broca ja ensimmäiset paikallistamishavainnot menehtyneillä, päänsä loukanneilla ihmisillä 1861.

Kriisit, osa 1

Olen monesti miettinyt, miten ympärilläni olevat ihmiset ovat kuin jakautuneet muutamaan eri leiriin tämän sairauteni myötä: Niihin, jotka ovat läsnä ja joiden läheisyyden koen miellyttävänä, niihin, jotka eivät ole läsnä, mutta joiden haluaisin olevan sekä niihin, joiden läheisyyttä en kaipaa juuri nyt ja jotka eivät olisi läsnä muutenkaan. Joskus sairasteluni alussa ajattelin, että tämä johtuu taatusti minusta henkilönä. Kuinka suhtaudun sairauteeni, muiden rooliin sairaan tukena. Sitten aloin miettiä asiaa sossun ajatusmaailman kautta ja totesin, että olennaisempaa kuin minä ihmisenä, onkin ehkä muut ihmisinä ja heidän roolinsa kriisissä olevan tukena.

Ihmiset käsittelevät kriisejä hyvin eri tavalla olivatpa he sitten itse kriisissä tai tukemassa toisia. Ennen kuin jatkan pidemmälle lienee hyvä määritellä tämä paljon käytetty, mutta monille epäselvä termi kriisi.
"Kriisi (tai traumaattinen kriisi) tarkoittaa reaktiota, jonka synnyttää äkillinen ja yksilölle epätyypillisen voimakas, kenelle tahansa kärsimystä/hätää/pelkoa/ahdistusta herättävä tapahtuma. Tapahtuma on kontrolloimaton ja aiheuttaa psyykkisiä seuraamuksia (=pahoinvointia) vielä itse tapahtuman päättymisen jälkeen. Seuraamukset kohtaavat paitsi uhria, myös hänen lähipiiriään (omaisia, ystäviä, puolisoa, työkavereita) ja auttajiaan (pelastushenkilökuntaa, lääkäreitä, psykologia, sosiaalityöntekijää). Ennakkoon on mahdoton täysin tietää, miten tapahtuman kohdanneet ihmiset reagoivat ja oirehtivat tapahtuman jälkeen. Tutkimusten mukaan n. 10-25 %:a oirehtii voimakkaasti vuosienkin jälkeen ja hakeutuu saamaan apua".

Sosiaalityön ja psykologian taustoista on ollut tämän sairastelushown (kriisin) aikana merkittävästi hyötyä. Olen jollain tasolla ymmärtänyt jatkuvasti, miksi elämä on tuntunut sellaiselta, miltä se nyt on tuntunut 29.2.2008 jälkeen. Olen opiskellut kriisipsykologiaa, hoitotyön psykologiaa, debriefingiä ja motivointia/valmennusta ja tunnetyötä. Tiedän ja tunnen kriisinkäsittelyn perusteet sekä kriisipotilaan että auttajan näkökulmasta. Ensimmäistä en ole aikaisemmin näin laajassa ja pitkäkestoisessa kriisissä päässyt käsittelemään henkilökohtaisella tasolla, mutta kerta se on ensimmäinenkin! Eikä taatusti ole viimeinen. Koska olen osannut odottaa tietyntyyppistä käytöstä itseltäni kriisitilanteessa, olen pysynyt koko paskan ajan tervejärkisenä ja elämässä kiinni. Olen osannut katsoa elämääni kriisin eri vaiheiden näkökulmasta, vaikka välillä se on ollut todella vaikeaa, lähes mahdotonta. Enkä sano, että tämä olisi ollut miellyttävääkään, mutta uskon tämän olevan hedelmällisempi vaihtoehto kuin, että tilanne olisi yllättänyt minut täysin, enkä olisi tuntenut yhtään kriisityön kenttää. Yhden asian olen kuitenkin sivuuttanut liiaksi: ymmärryksen siitä, että kaikki eivät kohtaa kriisejä samalla tavalla ja että eri ihmisillä on hyvin erilaiset kriisijohtamisen taidot. Itsepintaisesti olen funtsinut, että ilmeisesti minussa on jotain vikaa, kun tietyt ihmiset ovat "kadonneet"piiristäni tämän sairastamisen myötä, mutta eipä se välttämättä olekaan niin. He ovat kenties kadonneet, koska eivät osaa suhtautua tilanteeseen. Ehkä he ovat yhtä lailla joutuneet kriisiin, mutta vain erilaisessa roolissa.

(Asialähteet tarkastettu teoksesta Salli Saari, Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kriisit ja niistä selviytyminen, 2003)

Jatkuu joskus teemalla kriisin vaiheet ja kriisissä olevan ihmisen ja kriisipotilaan lähipiirin tyypillinen käyttäytyminen ja suhtautuminen kriisin eri vaiheissa. Ja aivoartikkeliinkin tulee jatkoa joku päivä ens viikolla. :)

Öitä! Nyt niska käskee lopettaa nettailun! <3