Kriisit, osa 1

Olen monesti miettinyt, miten ympärilläni olevat ihmiset ovat kuin jakautuneet muutamaan eri leiriin tämän sairauteni myötä: Niihin, jotka ovat läsnä ja joiden läheisyyden koen miellyttävänä, niihin, jotka eivät ole läsnä, mutta joiden haluaisin olevan sekä niihin, joiden läheisyyttä en kaipaa juuri nyt ja jotka eivät olisi läsnä muutenkaan. Joskus sairasteluni alussa ajattelin, että tämä johtuu taatusti minusta henkilönä. Kuinka suhtaudun sairauteeni, muiden rooliin sairaan tukena. Sitten aloin miettiä asiaa sossun ajatusmaailman kautta ja totesin, että olennaisempaa kuin minä ihmisenä, onkin ehkä muut ihmisinä ja heidän roolinsa kriisissä olevan tukena.

Ihmiset käsittelevät kriisejä hyvin eri tavalla olivatpa he sitten itse kriisissä tai tukemassa toisia. Ennen kuin jatkan pidemmälle lienee hyvä määritellä tämä paljon käytetty, mutta monille epäselvä termi kriisi.
"Kriisi (tai traumaattinen kriisi) tarkoittaa reaktiota, jonka synnyttää äkillinen ja yksilölle epätyypillisen voimakas, kenelle tahansa kärsimystä/hätää/pelkoa/ahdistusta herättävä tapahtuma. Tapahtuma on kontrolloimaton ja aiheuttaa psyykkisiä seuraamuksia (=pahoinvointia) vielä itse tapahtuman päättymisen jälkeen. Seuraamukset kohtaavat paitsi uhria, myös hänen lähipiiriään (omaisia, ystäviä, puolisoa, työkavereita) ja auttajiaan (pelastushenkilökuntaa, lääkäreitä, psykologia, sosiaalityöntekijää). Ennakkoon on mahdoton täysin tietää, miten tapahtuman kohdanneet ihmiset reagoivat ja oirehtivat tapahtuman jälkeen. Tutkimusten mukaan n. 10-25 %:a oirehtii voimakkaasti vuosienkin jälkeen ja hakeutuu saamaan apua".

Sosiaalityön ja psykologian taustoista on ollut tämän sairastelushown (kriisin) aikana merkittävästi hyötyä. Olen jollain tasolla ymmärtänyt jatkuvasti, miksi elämä on tuntunut sellaiselta, miltä se nyt on tuntunut 29.2.2008 jälkeen. Olen opiskellut kriisipsykologiaa, hoitotyön psykologiaa, debriefingiä ja motivointia/valmennusta ja tunnetyötä. Tiedän ja tunnen kriisinkäsittelyn perusteet sekä kriisipotilaan että auttajan näkökulmasta. Ensimmäistä en ole aikaisemmin näin laajassa ja pitkäkestoisessa kriisissä päässyt käsittelemään henkilökohtaisella tasolla, mutta kerta se on ensimmäinenkin! Eikä taatusti ole viimeinen. Koska olen osannut odottaa tietyntyyppistä käytöstä itseltäni kriisitilanteessa, olen pysynyt koko paskan ajan tervejärkisenä ja elämässä kiinni. Olen osannut katsoa elämääni kriisin eri vaiheiden näkökulmasta, vaikka välillä se on ollut todella vaikeaa, lähes mahdotonta. Enkä sano, että tämä olisi ollut miellyttävääkään, mutta uskon tämän olevan hedelmällisempi vaihtoehto kuin, että tilanne olisi yllättänyt minut täysin, enkä olisi tuntenut yhtään kriisityön kenttää. Yhden asian olen kuitenkin sivuuttanut liiaksi: ymmärryksen siitä, että kaikki eivät kohtaa kriisejä samalla tavalla ja että eri ihmisillä on hyvin erilaiset kriisijohtamisen taidot. Itsepintaisesti olen funtsinut, että ilmeisesti minussa on jotain vikaa, kun tietyt ihmiset ovat "kadonneet"piiristäni tämän sairastamisen myötä, mutta eipä se välttämättä olekaan niin. He ovat kenties kadonneet, koska eivät osaa suhtautua tilanteeseen. Ehkä he ovat yhtä lailla joutuneet kriisiin, mutta vain erilaisessa roolissa.

(Asialähteet tarkastettu teoksesta Salli Saari, Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kriisit ja niistä selviytyminen, 2003)

Jatkuu joskus teemalla kriisin vaiheet ja kriisissä olevan ihmisen ja kriisipotilaan lähipiirin tyypillinen käyttäytyminen ja suhtautuminen kriisin eri vaiheissa. Ja aivoartikkeliinkin tulee jatkoa joku päivä ens viikolla. :)

Öitä! Nyt niska käskee lopettaa nettailun! <3