lauantai 30. tammikuuta 2010

Kvantitatiivisen lomaketutkimuksen prosessi

Niin ettäs tiedätte, että täällä on opiskeltu. Ei mitenkään mieltä innostava aihe, mutta tulipahan ainakin tehtyä jotain pientä. Nyt kun on tehnyt nää metodiesseet, ois järkevää miettiä gradujuttuja, mutta kappas kun ei todellakaan pysty.

Näin sitä tosin huomaa, että näillä silmillä ei vieläkään koneella työskennellä. En oikein tiedä, miten tähän pitäis suhtautua, kun koneella olo vaan mennyt vaikeemmaksi kuin ennen ja tuntuu, että hermosto on täysin villiintynyt tosta hartian kohdalta ja silmistä. Taitaa olla aika piipahtaa fysiatrilla ja pyytää lähete neurologille ja tsekkaa, löytyiskö tuolta silmien korkeudelta mitään selittävää tekijää. Kuulemma hyvin todennäköisesti ei mutta jokuhan siinä on, ettei pysty valoa katsomaan eikä tasapaino toimi normaalisti kävellessä. Täytyy murehtia näitä vasta ens viikolla. Nyt ei vaan jaksa, kun pitää huolehtia tän puhelimen asetuksia. ;)




Villi Veikkaus

Vedin Lottorivin kehiin. Tai oikeestaan 6 riviä. Melkein meinas loppua asiakassuhde Veikkauksen kanssa ennen ku se ees alkoi. Meni 55 minuuttia ennen kuin sain.rekattuani itseni niiden nettipalveluun ja siirrettyä pelitilille rahaa. Hiphei hurraa tietoyhteiskunta, jonka pitäisi helpottaa ihmisen elämää. Vaan kun ei. ;)

Jahka sain luotua tunnukset, nettipalvelu kieltäytyi päästämästä mua niillä sisään enää. Ja en todellakaan unohtanut salasanaani, koska kaukaa viisaana tulostin ne paperille Veikkauksen vinkin mukaan. Sit vaihdettiin salasanat. No seuraava ei toiminut verkkopankki. Yhteys alhaalla. Taas meinasin luovuttaa. Ootin hetken, että yhteys nousi, ja onnistuin saamaan pelitilille rahat. Melkein tosin sain verkkopankkinikin matkan varrella lukkoon, koska tunnukset ei taaskaan ollut ajantasalla. No, nyt on 6 ruutua vetämässä ja ois parempi osua.

En ole vaivautunut lottoamaan noin 5 vuoteen, koska todennäköisyydet ei muka ole ollut mun puolella. Nyt on uusi tilanne tän sairauden myötä. Jos kerta kaatumalla saa itsensä melkein hengiltä ja kuuluu kroonistuneiden minimaaliseen ryhmään, niin miksei samantien lottoais?

Pääkin on edelleen kuin "pallo" ja silmät aivan saatanan kipeät. Ihan sama mitä tekee, niin aina on päälaen kalvot jumissa. Eikä sitä ainakaan helpota se, että joutuu stressaan ihan saatanasti jonku seitsemän miljoonan takia.

Painajainen

Sanan varsinaisessa merkityksessä. Miten helvetissä ton saa kahtia ilman, että painaa hartialla veistä. Mikroon vaan koko köntti. Tai kaffenkeittimen päälle sulamaan...

perjantai 29. tammikuuta 2010

Oloja ja oloja

Tuntuu.että tää kroppa menee vaan hassummaksi päivä päivältä. Toisaalta on parempi olo, toisaalta oudompi, koska olo on niin lähellä tavallista. Ei paljon puuttuis että oisin ihan hyvä olla muttei kuitenkaan. Todella erikoista.

Oireisto on keskittynyt tuonne ojentajien päihin, aivan päälaelle. Oisko ne sit splenius capitikset, en muista. Jotkut jotka nousee tonne aivan päälaelle ja aiheuttavat hassuja tuntemuksia nimenomaan päähän ja päälaelle. Ja lisäksi sit jakkiin joutuu suuri takaraivohermo, joka menee juuri tuolla about korvan korvaudella ja hiukka ylempänäkin. Nuo suuret pinnalliset niskaa tukevat ojentajalihakset vaurioituu kuulemma lähes poikkeuksetta whiplash-tyyppisessä vammassa, samoin kuin nuo kaulan koukistajat tuolla kaulan alla. Ehkäpä tää tästä taas iloksi muuttuu, kun muutama päivä hoidsta ln mennyt.

Oon taas tänään pitänyt puhelinta kädessä ihan liian kauan, joten nyt heipat kaikille. Siinä vaiheessa kun korvat alkaa huutaa ja kosvot puutua, on oltu liikaa koneella tai puhelimella. Vaihdetaan sit nyt telkkaan, jos enää edes kuulen mitään kitinän alta.

Sieltä alkaa kohta Dr. Phil. ;) ;)

Toiset 5 asiaa, joita et ehkä tiennyt niskasta

1. Suurin osa niskan ja kaulan lihaksista on kytköksissä päähän, minkä vuoksi niskaongelmat heijastuvat ylöspäin. Jos on syytä epäillä päävammaa niskavamman kylkiäisenä, oireisto voi aiheutua myös päästä. Niska ja pää aiheuttaa oireistoa, jotka menee keskenään helposti sekaisin, mutta onneksi suurin osa niskavaivoista ei ole tapaturmaperäisiä, eikä niihin lnäin ollen liity aivoperäisiä oireita.

2. Kun päässä alkaa oireilla, useimpien ensimmäinen ajatus on: mulls on aivoissa jotain ongelmaa. Ja itseasiassa erittäin erittäin harvalla on mitään neurologista vaivaa, vaan suurin osa pääoireita kuvailevista potilaista on tuki- ja liikuntaelinpuolelle kuntoutukseen kuuluvia. Tässä olisi mm. MS-liitolla paljon sarkaa, sillä lähes poikkeuksetta etenkin nuoremmat naiset epäilee ensimmäisenä itsellään ko. sairautta niskaperäisistä oireista johtuen. Seuraavaksi suosituin lienee aivokasvainepäily.

3. Kun niskapotilas menee pääoireiden takia (yleis)lääkärille, lääkäri lähes poikkeuksetta joko yli- tai aliarvioi kaularangan vaikutuksen ongelmiin.

4. Lääkärin suhtautuminen on todennäköisesti joku seuraavista:
- Kuvittelet nuo oireet. Ei niitä ole olemassa, mielikuvitus tekee tepposensa.
- Oireet viittaavat sydänvaivoihin tai johonkin neurologiseen vaivaan. Nämä täytyy tutkia tarkemmin.
- Kyseessä on selkeä jännitysniskaoireisto. Vähän Buranaa, lepoa, liikuntaa ja Sirdaludia. Äläkä aattele koko asiaa enää tai oireet vaan pahenee.

5. Niskavaivoille, jotka säteilee pääoireina voidaan jopa nimetä selkeät aiheuttajat lihas/hermotasolta, jos lääkäri on osaava. Valitettavasti suomalaisessa lääkärikoulutuksessa käsitellään tuki- ja liikuntaelimistöä paljon vähemmän kuin esim. fysioterapeuttikoulutuksessa.

torstai 28. tammikuuta 2010

Liike 2: Leuan avaaminen ja sulkeminen

Päivitän tämän linkkinä foorumille, mutta pistän sen nyt tännekin. :)

Liike 2: Leuan avaus ja sulkeminen

Kielen imemisen jälkeen sain uuden liikkeen lokakuussa 2008, eli pari kuukautta ekan fyssarikäynnin jälkeen. Tätäkin tein aluksi makuultani ja 12/08 aloin sitten tehdä istualteen.

LIIKKEEN TAVOITE/TARKOITUS:
Mobilisoi ja harjoittaa niskan hallintaa C2/3-tasolla.

- Ennen liikkeen tekemistä viedään kielen kärki etuhampaiden taakse, kuten kielenimemisessäkin. Kieli ei saa irrota liikkeen aikana kitalakeasta.

- Itse liike tapahtuu leukanivelestä ja vain sen verran, mitä suu aukeaa ilman, että kieli "irtoaa" sieltä hampaiden takaa . Jossei se aukea kuin millin, sitten tehdään millin.

- Liike on yksinkertainen: Alaleukaa viedään auki niin pitkälle kun se menee, ilman että pää/niska tai muukaan osa vartalosta heiluu. Voit kuvitella, miltä tuntuu kun ihminen hämmästyy ja "leuka loksahtaa auki". Tässä liike on kuitenkin hallittu, rauhallinen ja ajatus kulkee koko ajan mukana!

- Niskan asento täytyy pysyä suorana, eikä pää saa lähteä kallistumaan eteenpäin, taaksepäin eikä sivuille. Liike tulee leukanivelestä, ei mistään muualta.

- Liikkeitä voi tehdä 3 sarjaa max 5 toistoa aluksi päivän mittaan. Kannattaa aloittaa makuultaan taas tyyny pään alla ja hyvässä asennossa ranka, jalat koukussa tyyny polvien alla.

TUNTEMUKSIA:

- Itselläni liike aiheutti aluksi painetta poskille, nenäonteloon sekä korvaoireita, mutta ne hävis sit jossain vaiheessa.
- Aluksi sain suuta auki vissiin sentin, mutta nyt se aukeaa jo normaalisti. Ehkä liikaakin, koska saan halutessani vaikka omenan kokonaisena suuhun. Ei kannata kokeilla... ;)

Ja aina parempi, jos liikettä olisi neuvomassa ammattilainen. Ja tästäkin liikkeestä kerrottakoon, että olen saanut tämän fyssariltani (http://tampereenfysiatripalvelu.fi), joka on myös seurannut, että liike menee oikein ja päättänyt/ohjeistanut oikeita harjoitusmääriä. Edelleenkään minä en ole fyssari enkä lääkäri, enkä sano, mikä on oikein ja mikä väärin.

Tämänkin liikkeen kuvaus perustuu siis siihen, millaisena minä olen sen saanut ja ymmärtänyt, enkä väitä, että muille niskapotilaille sopisi tämä harjoitus. Edelleen suosittelen konsuiltoimaan niskan kuntoutukseen perehtyneitä ammattilaisia. :)

V*ttu

Luovutan. En saa sähköpostia toimiin enkä luetteloa siirrettyä. Ei tuo kapistus tunnista muistikorttia, jossa luettelo on. Ei löydy ZYB:stäkään koko puhelinmallia vielä. Sielläkin ois luettelotiedot. Kai se on pakko alentuu käyttään PC suitea saatana ja kiekata yhteystiedot sinne ja sielt uuteen kännykkään. "Tosi helppokäyttöinen, asentaa itte ittensä. Sä vaan hymyilet vieressä..." No EI tod.

Tän takia mä en vaihda puhelinta, ennen ku on pakko. Käyttöönotto vie viikon ja tulee pää kipeeks. Onneks Saunalahdelle soittaessa sain jelpin webin käyttöön, mutta samalla aspa haukkui koko N900 alimpaa helvettiin. Tuli oikein kiva olo moisesta... ;) Tämä MMS:N puuttuminen on niin kauhea juttu, että harkitsen viel hetken, haluanko pitää koko kapistusta. Nyt vetäydyn pois virtuaalimaailmasta. Heipat!

Ristiriitaisia tunteita

MMS
En oikein osaa sanoa vielä, menikö 600 euroa hukkaan vai ei. Puhelin on tavallaan hyvä mutta perustoiminnoissa ois paljon petrattavaa. Siinä Nokia teki virheen, että matki iPhonea ja jätti MMS:t pois. eli tällä ei voi lähettää eikä vastaanottaa multimediaa, vaikka tää on multimediapuhelimen. Toki sähköpostina ja netin kautta pääsee näkemään, mutta ei ole sama asia.

WEB
Toimii kaikin puolin ja ilman asetusten kanssa tappelua. Sivut aukeaa nopeasti ja jäsentyy oikein. Foorumit, blogit ja muutkin frame-saitit näkyy kauniisti. Suurennustoiminto tuplanäypäytyksellä näyttöön on fiksu. Sivujen rullaus on hankalaa ja vaatii kaksi kättä, kun SonyErkoissa laitteen vasemmalla yläreunassa on ollut perinteisesti rullauspyörä, jotta kapulaa voi käyttää yhdllä handyllä. Ehkä tässäkin on mutten ole viel löytänyt. Edelleenkään en ole kekinyt, miten tällä copypastataan vaikka nettisaitilta tekstiä! En siis ole löytänyt manuaalia, missä nää ois varmaankin selitetty.

KÄYTETTÄVYYS
Suurimpana haasteena pidän näppäinten asetteluita Kuka laittaa päävalikon niin lähelle reunaa, että kun ottaa puhelimesta kiinni, osuu aina valikkoon, joka alkaa sit elää omaa elämäänsä? Samoin laturiliitännän tunkeminen käden paikalle vasemmalle sivulle on aika typerää. Tällainen hifi-center vie virtaa kuin kurki soidinmenojensa aikaan' ja tätä saa ladata jatkuvasti.

Toinen juttu mitä en tajua, on tää kosketusnäyttöjuttu. KUn kapulaa myydään kosketusnäyttö eellä, virtuaalinäppäimistö pitää olla käytettävissä kaikissa moodeissa, ei vain soittaessa numeron näppäilyyn. Täytyy jatkaa etsintöjä.

NÄYTTÖ
Iso, selkeä ja helppo logiikka. Selkeät kuvakkeet, toimintakomennot ja erinomainen grafiikka. Kuin tietokonetta käyttäis. Toisin kuin Soneissa, näyttö ei ole upotettu riittävästi, vaan jos tän laskee ilman lukitusta vaikkapa syliin tai muuhun pehmeälle pinnalle, voi tapahtua itsestään mitä vaan...

ja Ans kattoo nyt, mitä tästä tulee! Meidän yhteistyästä siis. Viikon päästä joko myyn N900:n ja ostan SonyErkan tai sit oon löytänyt manuaalin ja olen hyvin tyytyväinen hankintaani! :)

Nyt heipat, tuli pää kipeeks taas ni ei passaa rasittaa silmiä.

keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Gluteiiniton potilas, kiitos!

Kävi muuten hassu juttu. Hiukset oli niin paskaset, että meinasin peruu fyssarin vain siksi. Äitillä oli onneks hyvä vanha kikka: Vehnäjauhoa tai perunajauhoa juuren tyveen. Kun hieroo jauhoa paskaseen tukkaan se jotenkin imee paskan pinnalta pois. Eli halpa kotitekoinen kuivashampoo. Ja se muuten toimi. En laita todistusaineistoa, koska on pipoviikko.

Pääsin fyssarille, pahoittelin hiustilannetta ja kerroin vehnäjauhoista. Fyssari on niin allerginen vehnälle, ettei vois koskeakaan siihen. Hmm... Ja mulla oli päänahka täys vehnäjauhon rippeitä. Lopulta saatiin ne pois ja päästiin aloittamaan hoidot. Että semmosta.

Tähän yks nyanssi, kuka helvetti keksii laittaa laturin piuhan puhelimessa sellaiselle paikalle, ettei puhelimen näppäimistöä voi mitenkään fiksusti käyttää latauksen aikana? Nokian desing-insinöörit. Ne fiksuuden huipentumat.

Liikkeelle mars

Suunnitelmat on tehty rikottavaks. Menin kuitenki hoitoon, ku sisko lähti yllättäen asuntoja katteleen ja totesi menevänsä hoitoon vasta kun muuttopuuhat on ohi ja tyttö paketissa. ;) No, nyt heillä on ainakin kämppä. Ja niin ois meilläkin. Löytyi samassa aivan loistava. Kuin nykyinen landeasuntoni, mutta tuplaten isompi. Ois maan tasossa, saunalla, oma iso terassi ja piha ja vielä loistava sijaintikin isojen teidän varressa taajamassa. Mut paskat tästä mihinkään voi muuttaa, ku tuo komiampi saattaa joutua lähtee ulkomaille, heti kun käsky käy. Ja onhan meillä tuo 200 neliötä tilaa tossa 15 kilsan päässä (ja se oma järvi ja rantasauna), et ehkä sit mieluummin mennään sinne, jos alkaa täällä ahdistaa. Tilapäisratkaisut on hienoja, etenkin ku niitä on kestänyt kohta 10 vuotta. Ei saatana sentään, joku roti pitäis tähän saada, mut sairaana se on toivotonta. Ei ihan heti viitti ottaa asuntolainaa. ;)

Hyvä ku menin hoitoon, saatiin nolla ja C2 suoraan. Vinos olivat, vissiin millin. Samoin noi pään kalvot sivuilta korvien yläpuolelta, oli aivan jakis, mut onneks aina samast kohdasta. Huojentavaa, mut kertoo tietty siitä, että joku ei vörki. Lisättiin Triptylit takas 2 tabuun aamul ja illalla, josko hermosto ei niin kovin reagois.

Esitin tänään teoriani siitä, että kalvot ois kuroutunut kiinni jotenkin johonkin, mut fyssari tyrmäs sen. Kuulemma mikään ei liikkuis mihinkään, jos näin ois, vaan ranka ois jäykkä ja kalvot kiristäis jatkuvasti. Jos kroppaa ei ois hoidettu, se voiskin olla mahdollista, että kalvot olisi arpeutunut ja mahdollisesti jossain muissa pehmytkudosrakenteissa kiinni. Nyt kroppa on normaalia liikkuvaisempi. Kyse on kuulemma "vaan" tunteesta, joka tulee, ku kalvot vetää "suppuun" lihasten kiinnityskohdista. Niin, siis toi suppuun meneminen tarkoittaa about puolen millin muutosta kalvojen asennossa, mut ku on herkkä se riittää.

Avattiin muuten neljännen aivokammion kautta taas päätä, ja ai että se on tehokasta. Lähti lymfat ja muutkin nesteet kiertämään. Seuraavan kerran meen sit 17.2. Jos kakkosen kipu ei helpota, sit tulee ens viikolla lisää piikkejä, kortisonia!

Hain muuten tänään uuden puhelimenkin Postista. Kotiinkuljetus maksoi 16 euroa, mutta ei se mitään. Nyt on puhelin. En ole jaksanut tutustua, mut on se tätä kevyempi ainakin.

Take care ihmiset! <3

That's one small step for woman...

Guten Morgen ja Hyvää Huomenta,

Jätän tämänpäiväisen fyssarin väliin. Antaa tuon enemmän jumissa olevan suuren asunnonetsintätyön tehneen sankarin mennä. Mulle ei ole ni justiinsa, vaiks venaiskin. Ja aina voi makoilla ja helpottaa oloaan antamalla itselleen CST:stä. Täällähän mä oon taas herran kukkarossa äidin passattavana. Voi äiti, välillä aina mietin, kumpi meistä onkaan syntynyt 50-luvulla. Ehkä nää roolit vielä joskus vaihtuu. Paree ois!

Tiedättekö, mikä on puoli voittoa noin niinkus yleisesti? Vaikka rasituskestävyys on paska ja sattuu toisinaan saatanasti kallonpohjaan (niinku ois tulessa!), niin päässä ei ole enää hönö olo. Ei edes matkustamisen jälkeen. Mieli on kristallinkirkas ja se on tärkeintä, koska siinä pöhnässä, joka muinoin vallitsi ei vaan voinut tehdä yhtään mitään, ei edes ajatella. Näin on parempi, vaikkei vielä riittävän hyvä. Ei muuta ku ruoskaa ahteriin ja lisää treeniä, ja sopivassa suhteessa lepoa. Niin, ja ravinto kuntoon. Aloitin tosta Rypsiöljystä ja pähkinöistä. Rasvat on hiukka heikoilla, mut korjataan. Ja kuten kuvasta näkyy, taas on menossa pipoviikot. Ei julkisia esiintymisiä => ei turhia hiusten pesuja, jotka rasittaa hartsua. ;)

tiistai 26. tammikuuta 2010

Lonkka sijoiltaan

Tuttavallani oli marsu nimeltä Antero. Kelpo marsu olikin. Elinvoimainen, vielä nuori ja kaunis valioyksilö. Eräänä kauniina päiväänä kun tuttani ruokki Anteroa, Anterolla sekosi kuuppa ja se päätti haukata palan ruokkivasta kädestä. Voi Antero-parkaa, kun se olisi tiennyt mihin tämä suupala johtaisi.

Ruokkiva käsi vedettiin salamana pois häkistä, ja Antero tiukkoine leukoineen seurasi perässä sormessa roikkuen. Ruokkivan käden matka päättyi ruokkijan pään korkeudelle, mutta Antero-paran matka jatkui takana olleeseen seinään, aika kovaa sinne pläsähti. Siitä Antero tipahti maahan selälleen ja jäi siihen makaamaan liikkumatta, aivan hiljaa.

Ruokkiva käsi meni tarkistamaan, olisiko maassa makaava Antero vielä hengissä ja millaiset vammat olisivat. (Toim. huom! Antero lienee saanut retkun ja ehkä päävamman?) Ruokkiva käsi tökki Anteroa ja Antero nousikin pian jaloilleen. Mutta meno ei ollut enää normaalia, vaan Antero nilkutti omituisesti, todella pahan näköisesti. Kulku oli suorastaan tuskallista. Anteroon sattui jokaisella askeleella.

Ruokkiva käsi mietti, mitähän nyt pitäisi tehdä ja päätyi seuraavaan: Koska Anteron lopettaminen maksaisi eläinlääkärillä 50 euroa, hän odottaisi Anteron tekevän luonnollisen kuoleman" tuon lonkkavammansa myötä. Voitteko te käsittää?! Antero oli hengissä kuukauden kärsien järkyttävistä kivuista, jotka jalan sijoiltaan meno aiheutti, vain ja ainoastaan siksi, että ruokkiva käsi ei raaskinut maksaa Anteron eutanasiaa.

Erityisen surulliseksi tämän tekee se, että ruokkiva käsi on kuitenkin vauraasti ruokkiva raaja, ja myös perheen pienimmät, ruokkivan käden lapsukaiset, olivat sitä mieltä, että "Antero kuolisi kuitenkin ens kesällä, koska marsut elää vaan muutaman vuoden, joten ei sitä tarvitse lopettaa". Tänään, 4 viikkoa ilmalennon jälkeen, Antero oli poissa. Ja kylläpä oli ruokkiva käsi onnellinen. Ei siksi, että marsu olisi päässyt kärsimyksestään vaan siksi, että hän säästi 50 euroa. Mistä näitä julmia ihmisiä sikiää, mietinpä vaan?

Tarinan opetuksen voi jokainen miettiä itse.

Ihmiset, kunnioittakaa kaikkea elämää, mutta antakaa eläimille armahdus silloin, kun tilanne niin vaatii, eli kun ne kärsii. Se, että Antero oli pienikokoinen ja vaatimattoman oloinen jyrsijä, ei tarkoita sitä, etteikö se olisi tuntenut hirvittäviä kipuja tuon kuukauden ajan, mitä se makasi lähes liikkumatta häkkinsä pohjalla. Lihoneena, syömättä ja kykenemättä ulostamaan.

R.I.P. Antero.

Päivän agenda

"Vuorovaikutuksen merkitys ja hallinta teemahaastatteluissa" -> Done. Eikä ees kerrytä omia noppia. ;)

Post-traumaattinen stressireaktio

Terveisiä Kaukajärveltä! Järveä tosin ei ole mailla halmeilla, sillä olemme melkein Hikivuoren puolella. Nättiä on täällä itäpuolellakin Tamperetta. Upeita maisemia, valkoista silmiin sattuvaa luontoa ja ennen kaikkea rauhaa. Kaffet porisee keittimessä, minä tuhoan silmiäni netissä ja äitee ja sisko lähti kaupungille. Sisko päätti mennä tenttiin, vaikka niska on heikkona. No, kuulemma niin simppeli luentotentti, että on 20 minuutissa jo poissa luentosalista. Ja olen samaa mieltä, koska muistaakseni itsekin tein ton tentin puolessa tunnissa. Proffa kysyy aina samat asiat vuodesta toiseen, joten ei pelkoa, että joutuisi istumaan kaikilla luennoilla tai lukemaan jokaisen tenttikirjan. ;)

Tuolla niskavammafoorumille keskustelimme Elmotinin, joka on fysioterapeutti, itse vakavasta onnettomuudesta selvinnyt ja opiskelee nyt psykologiaa, aloitteesta traumaa seuraavasta stressi oireistosta (Post-traumatic Stress Disorders => Post-traumaattinen stressioireyhtymä). Jollei kehon kautta ilmeneviä alkuperältään psyykkisiä ahdistus-, paniikki-, pelko- ja voimattomuusoireita tunnisteta, oteta vakavasti ja hoideta, oireet saattavat kroonistua ja aiheuttaa potilaan elämään turhaa kaaosta, pelkoa ja kärsimystä. Tutkimuksissa on esitetty, että noin 1/3 traumaattisen psyykea järkyttäneen kokemuksen eläneistä saisi diagnosoivan stressireaktion. Stressioireita voidaan onneksi lievittää ja poistaa tehokkaasti, mutta se vaatii ensin ongelman tunnistamisen ja sitten osaavat ihmiset antamaan apua antamaan.

Aiheeseen voipi tutustua foorumilla, jossa on jo keskusteluakin kovasti aiheen tiimoilta virinnyt.
http://p3.foorumi.info/niskavamma/viewtopic.php?t=423&highlight=

maanantai 25. tammikuuta 2010

Voimankoitoksi

Dodii, meikkis lähtis nyt sit siskon luo Kaukajärvelle. Matkaa autossa tulee 5 minsaa enemmän ku Pirkkalaan et saas nähdä kuinka sitä jaksaa. ;) Tuo yläniska on ihan päin helvettiä mut olkoot. Meen silti, jos se siitä elpyis.. Ja ke on sit onneks fyssari, joka tosin ei hyväl kato, jossei kuula ole pysynyt suorassa. Vinossahan se on ku Pisan kalteva torni. Ois jopa snadisti paha olokin... Yläniska prkl.

Työ ja tuhat kysymystä

Tässä sairastamisen aikana on saanut huomata, että sairaat ihmiset,joiden ei pinnallisesti ajatellen pitäisi olla onnellisia, ovat kuitenkin niitä eniten elämäänsä tyytyväisiä. Osittain tämä johtunee siitä, että monet heistä on selvinnyt traumaattisista lähes kuolemaa hiponeista koettelemuksista, ja ilo henkiin jäämisestä siivittää positiivisia ajatuksia todella pitkään, ehkä ikuisesti. Vaikeista vastoinkäymisistä voittajana selvinnyt osaa arvostaa elämää ja sen tarjoamia aivan pikkuruisiakin iloja täysin eri tavalla kuin ihminen, jonka suurimmat huolet liittyvät hyvin arkisiin asioihin.

Aivan heti onnettomuuden jälkeen meistä todella vaikeasti vammautuneista niskapotilaista tuntui siltä, että olemme menettäneet kaiken sen, mikä meidät on aiemmin tehnyt onnelliseksi. Tämä pätee varmaan muihinkin vakavasti loukkaantuneisiin. Veikkaan, että meitä yhdisti ainakin ajatus siitä, että olemme menettäneet elämämme. Eli itsemääräämisoikeutemme, itsenäisyytemme ja intohimomme.

Samalla lähti työkyky ja sen mukana taloudellinen turva. Ja mitä saimmekaan vastalahjaksi? Joukon Kelan ja vakuutusyhtiön leimalla varustettuja lippulappuja, joissa tulisi kaikin tavoin, myös todella noloista oireista kertoen ja jopa niitä suurennellen, todistaa olevamme riittävän sairaita - myös paperilääkäreiden silmissä. Muutenhan sairaslomakorvauksia ei heruisi, koska päällepäin neurologisista oireista kärsivä retkahdusvammainen näyttää aivan tavalliselta terveeltä kansalaiselta. Vain todistelemalla fyysisiä oireita riittävästi mutta samalla puolustaen psyykkistä terveyttämme saatoimme saada hieman almuja yhteiskunnalta, valtion kassasta, jossei muualta. Omalla kohdallani nekin päätettiin lopettaa parin kuukauden jälkeen ja sen jälkeen on pärjätty muilla konstein. Tosin nyt kun olen paremmassa kunnossa, olen päättänyt hakea Vakuutusoikeuden tekemään päätökseen valituslupaa, palkata juristin ja hankkia käräjöinnin kautta ne 20 000 - 30 000 euroa, jotka minulle lain mukaan kuuluvat. Minuahan ei Pohjola pompottele. Eikä kyllä Kelakaan enää.

Takaisin loukkaantumiseen... Jossain vaiheessa olemme huomanneet, että sosiaaliset suhteetkin alkaa muuttua. Ystäväpiiri vaihtuu, kun olemme alkaneet elää täysin uudentyyppisessä arjessa, toipilaina. Kauhuksemme saimme huomata, että terveet eivät ymmärrä kuntoutujia eikä kuntoutujat terveitä niin hyvin kuin toiset samassa tilanteessa olevat ihmiset. Toisaalta vanhasta piiristä irti päästäminen hirvitti, toisaalta se oli mahdollisuus jättää taakseen jakkiutuneet ajattelutavat ja elämäntyylit, joissa olikin jo liian sisällä. Samalla sitä kuitenkin pohdittiin, että mitäs sitten, kun olemme jälleen terveitä? Hyväksyttäisiinkö meitä enää takaisin aikaisempiin kuvioihimme vai olisimmeko täysin vieraantuneita noista aiemmista ystävyyssuhteista? Ja entäpä oma parisuhde? Sekin muuttui, kenties loppui. Ei enää läheisen ihmisen tuomaa turvaa ja tukea. Olisimme yksin, missä on tietenkin hyvät ja huonot puolensa.

Noista kaikista mietteistä minä murehdin ensimmäisenä, kauheaa myöntää, työtäni. Se johtui siitä, että työ täytti suurimman osan elämästäni tuolloin. Jos minulla olisi ollut lapsia, olisin varmaan murehtinut perheeni selviytymistä. Ja jos olisin ollut täysipäiväinen opiskelija, niin sitten sitä. Mutta nyt työ huolenaiheistani suurin. Mietin, miten firmani pärjäisivät, kun yksi ihminen joutuu yhtäkkiä muutaman vuoden sairaslomalle vieden mukanaan sen 38,5 tunnin viikottaisen työpanoksen ja hillittömän määrän tietoa, jota ei ole muilla. Kaikkea ei kuitenkaan ikinä pysty dokumentoimaan. No, nopeasti sain huomata, että kyllähän ne työt siellä hoituu, koska taloon on palkattua osaavaa työvoimaa, mutta en kyllä silti osannut olla täysin levollisin mielin. Painotinkin kaikille, että minulle saa ja pitää soittaa, jos tulee mitä tahansa kysyttävää. Ja niinhän nuo tekivät, kunnes jossain vaiheessa arki alkoi rullata uusissa uomissa ja yhteydenotot harvenivat ja lopulta loppuivat lähes kokonaan. Vain ns. hallinnolliset yhtiötovereiden väliset neuvottelut jatkuivat tottakai kuten ennenkin. Hiukkasen naurattaa, että olen tehnyt elämäni suurimmat osakejärjestelyt sängyn pohjalla maaten ja nauhoittaen tuon palaverin, jotta voisin myöhemmin vielä tarkastaa, että olen varmasti toiminut järkevästi. ;) Luojalle kiitos, ympärilläni on vain lojaaleita ja rehellisiä ihmisiä, koska muuten olisi puntissa tutissut!

Jossain vaiheessa aloin huolehtia siitä, että miten minä pärjäisinkin ilman työtäni ja työyhteisöäni. Osaanko olla tekemättä mitään ja nauttia hiljaiselosta? Millä rytmittäisin arkeni, kun duuniin ei tarvinnut lähteä, eikä etenkään kökkiä siellä yrittäjälle tyypillisesti iltamyöhään. Millä minä täyttäisin ne päivät, jotka oli aiemmin täyttänyt asiakastapaamiset, yhteistyökumppaniasiat, markkinointisuunnitteluhommat, kehityspalaverit sekä tietenkin ne arkiset tietotekniikkaongelmat ja sähläys? Mielessä kävi myös ajatus siitä, että kuka ottaa paikkani työyhteisössä ja kuinka tiukasti hän sitoutuisi siihen. Eli kun joskus palaisin takaisin töihin, olisiko ihmiset onnellisia takaisin tulostani, vai ajattelisivatko he, että nyt se saatanan puolikuntoinen kehäraakki sitten tulee takaisin ja pistää juuri muutetut rutiinit, työmenetelmät ja arjen taas uusiksi.

Tai entäs jos en saisikaan enää paikkaani takaisin, kun olisin ollut riittävän kauan poissa ja hyödytön? Sillähän ei ollut mitään merkitystä, että on jatkuvasti tehnyt kotoa töitä, koska sitä ei kukaan nähnyt eikä sellaisen työn, jota aluksi puuhastelisin, varsinaisia tuotoksia pystynyt suoraan euroina mittaamaan. Mutta ehdottomasti suurempi huoleni kuin oma panos-tuotossuhde, eli se, että entäpä, jossen motivoitusikaan työstäni niinkuin ennen tai haluaisinkin tehdä jotain aivan muuta? Esimerkiksi muuttaa Nepaliin ja aloittaa tiibetin opiskelut ja tarjota köyhien perheiden lapsille ilmaista yleissivistävää koulutusta? Asua jossain känttysessä kylmässä luostarissa ja nauttia elämästä askeettisuuden parissa. Tai yrittää hankkia perhettä, jäädä kotirouvaksi, blogata pienokaisten kakan koostumuksesta ja samalla hoitaa paria bisnestä, vaikka lasten vaatesuunnittelua, kotoa käsin? Tai rykäistä aiempi tutkintoni sosiaalityöstä loppuun ja alkaa sparraamaan niskavammaisia arjen ongelmien parissa? Toisaalta, ei uusien mielenkiinnon kohteiden löytäminen tarkoita aiemmista luopumista. Ei etenkään, kun on markkinointialan yrittäjä ja kaikissa ideoissani tarvittaisiin joka tapauksessa osaava ja minun tilanteeni tunteva markkinointitoimisto. ;)

Mietinnät on edelleen kesken ja hyviä mietintöjä ovatkin. Sen ainakin olen huomannut, että suurin osa noista murheistani on osoittautunut aivan turhiksi. Tämä on ollut iloinen juttu! Mutta toisaalta, myös uusia murheita, tai sanoisinko mietinnän kohteita, tuntuu ilmestyvän samaa vauhtia kuin edellisiä pystyy ratkaisemaan. Eli eipä tässä huolta taida olla, etteikö tekemistä piisaisi. ;)

Hauskaa päivää kaikille. Ja anteeksi, täskin tuli liian pitkä post. Lopuksi kiitän itseäni siitä, että jaksoin siistiä tänään asuntoni enkä joudu potemaan huonoa omaa tuntoa siitä, että toinen hoitaa sen yleensä yksin.

<3

Hulvaton ajatus: Nyt alkoi itsekunnioituksen kulta-aika!

Sain oivan idean tästä itsekehu vs. kunnioitusaiheesta. Koska viime viikko päättyi suht negatiivisiin kannanottoihin ja ikäväsävyisiin keskusteluihin tämä viikko on pyhitetty sille, että jokaisen blogijulkaisun yhteydessä annan itselleni positiivista palautetta. Pientä, keskikokoista tai todella vuolassanaista. Lisäksi pitäydyn olemasta itselleni liian armoton enkä soimaa itseäni mistään tekemistäni typeryyksistä, tällä viikolla.

Haastan myös kommentoijat ja lukijat, jotka eivät ole aikaisemmin kommentoineet blogiani, tähän samaan. Ei mitään väliä, mitä kommentissa muuten on, mutta jokaisen kommentin tulee sisältää *vähintään* yksi (1) lause puhdasta itsekunnioitusta/kiitosta/positiivista palautetta!

Saatte vapaasti päättää, mistä aiheesta kiitätte itseänne, mutta mitä suuremmalla tunteella, sen enemmän meikä tykkää. Aivan sama kehutteko vai kunnioitatteko itseänne, se ei ole muilta (eikä multa) pois. Jos joku unohtaa kiittää itseään, ylläpito (joka on myös blogin korkein eettinen ja valvova elin eli minä, TV) huomautan asiasta ja vaadin kahta vuolaampaa kiitosta seuraavalla kerralla.

Korkein valvova elin ei myöskään hyväksy lässytystä, "etten keksi mitään" tai "en mä osaa kiittää ja kunnioittaa itseäni". Kaikki osaa, jos vain haluaa edes yrittää. Sovitaan, että mä saan pitäytyä vain muutamassa sanassa, koska korostan tätä erinomaisuuttani täällä muutenkin jatkuvasti. Buhahahaha... ;)

Tässä tulee mallikappale: "Oletpas sinä TV hirvittävän hyväntuulinen ollut jo pidemmän aikaa, vaikka päätä kiristää fyysisesti melkoisesti, ja silmissäkin vilkkuu niitä valojuttuja. Lisäksi olet tosi ahkera ja tunnollinen opiskelija, koska vaivauduit selvittämään eräät tenttikirjat sekä varasitkin yhden".

Nyt on muiden vuoro, silvuplöö ja silleen. Haaste alkoi NYT ja minä nukahdan nyt, oikeesti.

<3

(Kuva: Redcross.fi, kiitos lainasta!)

Mustia ajatuksia

Tiedättekö mun on tehnyt mieli kirjoittaa keväästä lähtien kokemuksiani siitä, kuinka tökerösti sairasta kumppaniaan voikaan kohdella, joko tietämättään eli tavallaan vahingossa, tai sitten täysin tahallaan. Oon miettinyt kovasti, voinko kirjoittaa niistä asioista, koska ne on hirvittävän henkilökohtaisia ja satuttaa aivan taatusti tiettyjä ihmisiä. Ja lisäksi jotenkin koen, että on epäoikeudenmukaista kirjoittaa ei-neutraalilla maaperällä oman "suojelijapiirini" ympäröimänä, koska todennäköisesti kaikki, mitä kirjoitan tulkitaan hyökkäyksenä tätä toista ihmistä kohtaan ja tekstit loisivat tästä toisesta ihmisestä varsinaisen hirviön, vaikkei hän sitä todellakaan ole. Kaikkihan tekee virheitä.

Toisaalta mietin, kuinka paljon näillä mielessä olevilla ajatuksilla olisikaan arvoa niille ihmisille, jotka kenties itse pohtivat puolison roolia sairaan tukena. Siis todella vaikea päätös, kirjoittaako vai ei. Se kirjoitus olisi taatusti blogini synkimpiä juttuja, ja sen yhteydessä todella hyväksyisin kaikki huomautukset masentelusta, ahdistumisesta ja negatiivisesta sävystä. Niin mustia ajatuksia ne ovat. Äh, en tiedä. En todellakaan. Saa jelpata päätöksen teossa viisaammat.

Kypsyttelen tätä vielä ja kerään rohkeutta. Ja kenties kysyn vielä uudestaan tämän toisen mielipidettä, ennen kuin kirjoitan mitään. Ennen olen saanut vastauksen "sun blogi, sun elämä, päätä itse, mulle on aivan sama", mutta en oikein ollut vakuuttunut oliko tuo hyväksyntä vai kielto vai kuunneltiinkohan edes mun kysymystä kunnolla. Tämä on todella paha, paha, paha eettinen valinta. Valitsimpa mitä vaan, niin molemmissa vaihtoehdoissa on sekä hyvää että huonoa. Vaikka tämä juttu tulisi olemaan ehdottomasti blogini surullisinta antia, se olisi taatusti myös opettavainen tarina ja uskon, että moni samojen asioiden kanssa painiskeleva saisi siitä lisäperspektiiviä.

Nyt mä nukun jokatapauksessa tässä välissä. Ehkä se teksti vaan on aamulla ilmestynyt tänne itsestään? Kotitontun piikkiin. Sen saman, joka liruttaa tuota vessanpönttöä öisin ja ratisuttelee noita lehtiä telineessä niin, ettei välillä nukkuun pysty. Hyvää yötä maailma. Nukutaan hetki ja jatkellaan sit aamun sarastaessa, eli ehkä klo 14 pintaan. Ei vais. Kyllä mä yritän hiljalleen tätä rytmiä entrata, koska aattelin palata töihinkin (oisko viides kerta?) tässä jossain vaiheessa. Kattellaan nyt sit milloin siihen oikeasti kykenis ilman, että seuraa järjetöntä takapakkia ja ketutus. Tammikuun olen ainakin sairaslomalla, virallisesti.

<3

Pelkkiä kysymysmerkkejä - Juttu vakuutuslääkäreistä

Luin tänään mielenkiintoisen kannanoton vakuutuslääkäreiden toimintaan Jari Jokisen blogista, lukekaa tekin:
http://agitatortilitt.blogspot.com/2010/01/vakuutuslaakarikeskustelusta-hsn.html

Mieleni täyttyi pelillä kysymysmerkeillä, tässä muutama:
- Vakuutuslääkärin erityispätevyyden myöntää Vakuutuslääkäriyhdistys ja Lääkäriliitto. Kyseessä on siis pelkkä yhdistystasoinen pätevyys, jonka käytännössä saa välittömästi aloitettuaan toimintansa vakuutusyhtiön lääkärinä. "Koulutus" järjestetään Vakuutuslääkäriyhdistyksen toimesta erillisinä seminaareina. Onko yhdistystasoinen pätevyys riittävä ja mitä lääkärin pitää käytännössä tehdä, että hän saa pätevyyden? Mitä nuo seminaarit sisältävät, kuinka paljon tunteja tähän koulutukseen kuuluu ja onko uskottavaa, että pätevyyden voi myöntää nuo em. toimijat, joiden suhde vakuutusyhtiöihin on varsin kimurantti.

- Valtaosa vakuutuslääkäreistä toimii sivutoimisina ja tämän lisäksi useimmilla heistä on potilasvastaanotto yksityisten lääkäriasemien tai julkisten sairaanhoitopiirien leivissä. Eikö ole eettisesti suht arveluttava tilanne, kun potilas marssii yksityisellä puolella tietämättään lääkärille, joka sattuu olemaan vakuutuslääkäri ja toimimaan vielä siinä vakuutusyhtiössä, joka sattuu olemaan potilaan vakuuttaja = tutkimusten ja mahdollisten tukien maksaja?!

- Miksi vakuutuslääkärin erityispätevyyttä ei mainita lääkärin nimen perässä missään? Eikö potilaalla olisi vähintäänkin kohtuus, jossei kerta oikeutta, tietää onko häntä hoitava lääkäri myös vakuutuslääkäri ja näin ollen tehdä valintansa, haluaako olla tämän potilas vai ei? Ja eikös tällaisissa tapauksissa olisi reilua, että lääkäri ei saisi toimia molemmissa asemissa yhtä aikaa vaan hänen pitäisi olla jomman kumman pestin suhteen jäävi?

- Olen kuullut tapauksista, joissa lääkäri on antanut erilaisen lausunnon saman potilaan tilasta, esimerkiksi työkyvyttömyydestä, riippuen siitä kummalle isännälle hän on työskennellyt. Miten näin voi olla? Eikö tämä ole härskiyden huippu muidenkin kuin itsekin vakuutusyhtiön keljuilun kohteeksi joutuneen mielestä?

- Miten on mahdollista, että potilasta hoitavan lääkärin ei tule ottaa kantaa mm. potilaan toimintakyvyn rajoitteisiin eikä mahdollisuuksiin palata työelämään, vaan tämän tekee vakuutuslääkäri papereiden perusteella. Eihän vakuutuslääkäri voi kirjoittaa potilaalle sairaslomaa tai muitakaan lausuntoja, koska hän ei edes tapaa potilasta, vaikka tämän paperit näkeekin. Hoitava lääkäri on ainoa, joka siis tutkii potilaan ja voi todentaa kliiniset löydökset omakätisesti, mutta hän ei silti voisi ottaa kantaa potilaan työ/toimintakykyasioihin? Vähintääkin mahdoton yhtälö.

- Miten voidaan vakavalla naamalla väittää, että vakuutuslääkäri ei tee potilasta koskevia päätöksiä vakuutuskiistoissa vaan on vain yksi osapuoli kollegiaalisessa päätösyhteisössä? Vakuutusyhtiöiden kielteiset päätökset ja niiden perustelut perustuvat käytännössä ja pääsääntöisesti _lääketieteellisiin perusteisiin_. On hyvin tyypillistä, että näissä perusteissa kiistetään hoitavan lääkärin diagnosoima vamma tai vamman yhteys onnettomuuteen, ja todetaan oireiden johtuvan "muusta sairaudesta". Kuitenkaan tätä muuta sairautta eivät vakuutuslääkärit pysty nimeämään, ja myös hoitavat lääkärit ovat tutkimuksilla todentaeet, ettei muita sairauksia ole. Outoa, eikö?

Sama suomeksi:
- Potilas saa retkahdusvamman jouduttuaan peräänajokolariin. Tämän seurauksena hän menettää työ/toimintakykynsä, saa kasan kipuja ja neurologisia oireita, jotka ilmenevät heti kolarin jälkeen. Julkisella puolella ja myöhemmin vaikkapa yksityisellä fysiatrilla ja vielä neurollakin diagnosoidaan S13.4. eli niskan retkahdusvamma ja sen vakava jälkitila sekä pitkäaikainen sairasloman ja kuntoutuksen tarve.

Muita sairauksia ei potilaalla ole, mikä selvitettiin röntgen- magneettiresonanssitutkimuksella ja kliinisin testein. Sen sijaan retkahdusvammaoireisto löytyy, ja ennen sitä potilas oli täysin terve ja työkykyinen. Potilas hakee korvauksia tutkimuksista ja kuntoutuksesta vakuutusyhtiöltään, joka hylkää potilaan korvaushakemukset, kuten myös kaikki valituselimet. Perusteluna on:
a) potilas on terve, koska kliinisiä löydöksiä ei ole (paitsi kasa oireita, jotka ei siis näy testeissä)
B) oireet eivät johdu kolarista vaan jostain muuta
C) jotain muuta ei voida osoittaa missään tutkimuksissa.
Mikä yhtälössä ei täsmää? Niin...

Siinäpä kysymerkkejä teille kerrakseen! Kommentoikaa aihetta Jarin blogissa, hän on näissä asioissa pitkän linjan expertti ja tekee hyvää työtä vakuutusongelmaisten parissa. Kiitos siitä, sitä arvostetaan laajasti. Tässä vielä linkki uudestaan:
http://agitatortilitt.blogspot.com/2010/01/vakuutuslaakarikeskustelusta-hsn.html

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Bloggarin valinta

"Muotibloggarit on tylsiä, itsekeskeisiä, ulkonäköään rakastavia egoisteja. Heidän tarkoituksensa on ainoastaan esitellä itseään, vaatteitaan, asusteitaan ja elämäänsä muodin ytimessä. He ovat pinnallisia, kirjoittelevat simppeleistä aiheista ja palvelevat ainoastaan vaate- ja kauneusteollisuuden hirmuvaltaa".

"Sarjakuva- ja valokuvablogit ovat visuaalisesti hienoja mutta niiden pitäjät lahjattomia kirjoittajia, joiden ajatusmaailmaa ei voi verbaaliset ihmiset tajuta. Kuka jaksaa katsella pelkkiä kuvista päivästä toiseen?"

"Julkkisblogien ainoa tehtävä on tarjota kansalle typerää hömppää, jota voidaan kimpassa ruokatauolla kauhistella. Blogiaiheet ovat lähinnä noloja tai myötähäpeää synnyttäviä. Ketä oikeasti kiinnostaa BB-Nikon munakarvojen sheivaustyylit tai Martinan ja Eskon vauvan (tai rottiksen) kasvatuskeinot?"

"Terveys- ja kuntoilublogit, joissa keskustellaan myös ruokavalioasioista, ovat kaikki samanlaisia ja ahdistavat etenkin niitä ihmisiä, jotka eivät ehdi tai jaksa liikkua kuten haluaisivat. Jatkuva jauhaminen hyvinvoinnista kääntyy itseään vastaan ja ihmiset eivät jaksa kuunnella jatkuvaa saarnausta sulkien korvasta fiksuiltakin valituskampanjoilta".

"Ruokablogit on toistensa kopioita, amatöörikieltä sisältäviä tylsimyssaitteja, jotka on sitä paitsi varustettu huonolaatuisilla kuvilla. Ja ohjeetkin on suunniteltu vain HC-luokan kulinaristeille, joilla on päässään maailman viinikartta sekä ruokatietosanakirja, tietenkin eri maiden keittiöittäin järjestettynä".

"Poliittisesti valveutuneet blogit on tylsiä, muka hauskoja tai muka rohkeita, ja lisäksi niitä päivitetään ihan liian harvoin. Hyvä keskustelu tyssää siihen, ettei rohkeita kommentteja julkaista. Ärsyttävää, että poliittisten blogien ainoa tarkoitus on piilovaikuttaa ihmisten päätöksiin vaalien alla".

"Romaanimuotoiset blogit inhottavat, koska tarina loppuu aina kesken ja jatko-osaa saa odottaa. Vähän sama kuin joutuisi palauttamaan puoliksi luetun kirjan kirjastoon. Kirjoittajien täytyy olla todella laiskoja".

"Nimettömien pitämät suorasanaiset asioiden, ilmiöiden ja ihmisten arvosteluun keskittyvät blogit ovat loistavia kaikessa rohkeudessaan, mutta hitto, kun ei tiedä ketkä niitä kirjoittaa! Kasvot esiin vaan, helppohan se on anonyymina kirjoitella mitä tahansa, sillä oma perse ei joudu tulille. Raja kunnianloukkauksen ja mielipiteen välillä on niin suuri, että anonyymina voi sanoa kenestä vaan melkein mitä vaan, eikä kutsua käräjille tipu".

Edelliset oli poimintoja eri puolelta nettiä mm. keskustelupalstoilta, blogien kommenteista ja muista kansalaisfoorumeista. Ja kyllä, näinhän se on, että ihmiset löytävät aina jotain negatiivista mistä tahansa blogista. Koskaan ei löydy blogia, joka miellyttäisi kaikkia. Aina löytyy joku pikkuruinen epäkohta, joka ei miellytä jotain. Näin se vaan menee. Antaa bloggareiden valita, mistä teemoista ja mihin sävyyn he kirjoittavat, ja blogin lukijakunta kyllä valikoituu sillä perusteella, diggaavatko he vai ei.

Vaikka itsekin pyytelen vinkkejä, ehdotuksia ja ideoita mielenkiintoisten teemojen esille nostamiseksi, lopulta valitsen itse aiheet. Tässä blogissa tosin painottuu melkoisesti niskavammat, mistä lie johtuu. Joskus tulee jauhettua jotain pinnallista hömppää, toisinaan saatte taas nauttia kärkevistäkin kannanotoista vakaviin asioihin. Välillä kirjoitan hyvinkin analyyttiseen, viralliseen ja jopa kuivaan tyyliin, toisinaan irrottelen oikein huolella. Joskus on päiviä, jolloin ei huvita kirjoittaa ollenkaan, ja silloin tänne saattaa tippua ehkä joku kuva, ehkä ei.

Tämä blogi elää elämää minun mukanani. Kun minä olen iloinen, bloginikin on iloinen. Silloin kuin minua vituttaa, se kuuluu myös täällä. Silloin kun olen laiska, tänne ei ilmesty sanaakaan. Jos tekee mieli hypettää itseään, silloin teen niin. Jos haluan valua itsesäliin ja soimata itseäni, sen voi huomata teksteistäni. Blogin pitämisessä on kyse valinnoista, jotka tekee viime kädessä bloggaaja itse. On jokaisen oma asia, mistä ja mihin sävyyn kirjoittaa. Blogia seuraavat ihmiset tekevät jokatapauksessa omat tulkintansa teksteistä poimien niistä juuri ne elementit, jotka heitä liikuttaa.

Kuten suurin osa bloggareista, minäkään en kirjoita blogiani siitä näkökulmasta, että yrittäisin saada mahdollisimman monen lukijan liikuttumaan jostain. En kirjoita siksi, että haluaisin nostattaa ihmisten karvat pystyyn ja kohdistaa tekstini jollekin tietylle ihmistyypille. En ole täällä myöskään siksi että keräisin tietyntyyppisten ihmisten huomiota, ihailua tai myötätuntoa. Ja vaikka minulla on varsin vahvat mielipiteet ja näkemykset, en käytä niitä tahallani kenenkään loukkaamiseen. Vahingossa näin tapahtuu taatusti. Ja juurikin siitä syystä, että kaikki eivät pidä samoista asioista, ja että lukijat tulkitsevat tämänkin blogin tekstejä omista maailmakuvistaan käsin. Lopulta blogin aihevalinnoissa ja tesktityylissä on kyse yksinkertaisesti bloggarin valinnoista, joita innoittaa monet tekijät kymppiuutisista oman blogin kommentteihin. Se kuinka mielekkäiksi ja mielenkiintoisiksi nämä valinnat koetaan on sitten lukijoiden käsissä.

Hauskoja lukuhetkiä itse kullekin. Palautteen antaminen on edelleen sallittua ja suotavaa. <3

Outouksia ja käsitukia

Tää hermosto on mennyt vaan hassumpaan suuntaan. Välillä olen ihan kunnossa ja sit taas välillä kramppaa yläniska varoittamatta ja vetäsee hirveän "pallon" päähän. Sit taas pienellä levolla helpottaa. Tosi kummallista, mutta fyssarin mukaan kuulemma normaalia. Kalvot on välillä ok ja sit taas välillä ne ei jaksa ja saa hirveet separit. Mutta se kuulemma loppuu. Niin, siihen on uskottava.

Ehdottomasti kaikista pahinta on kännykän pitäminen kädessä istualtaan, siis esim. just tekstarin kirjoittaminen. Sama homma puoli-istuvasta asennosta makuultaan. Siinä venyttyy silmien lähellä olevat kalvot ja tulee pää kipeeks. Mutta nytpäs ei tartte enää harrastaa sitäkään, koska sain vihdoin kunnon työtuolin. Sorry sisko-kulta, nyt joudut luovuttamaan myös ne maltaita maksaneet käsituet takaisin lainasta.

Tilasin aikoinani nuo tuet Witreltä ja monien mutkien kautta sain ne vihdoin itselleni. Olivat suht suolaisen hintaiset (muistaakseni 159 e/kpl) mutta ovat kyllä todella hyvät ja kestävät. Fyssarilla on ollut nuo 15 vuotta ja mihinkään ei ole kuulemma mennyt. Itse en ole käyttänyt kuin pari päivää, koska tässä on ollut pelkkiä muuttoja muuton perään ja aina saanut olla ruuvailemassa niitä eri pöytiin. Ja tuo kiertoliike ei ole meikäläisen juttu ollenkaan. Se käy suoraan hartiaan, mihin tuli se ligamenttivamma oikealle. Ja vasen murtunut kyynärpää ei koskaan luutunut, koska sitä ei kipsattu jostain ihme syystä, niin silläkään ei hirveesti väännellä. Nyt täytyy koputtaa puuta, ettei kyynärpää ole ollut kipeä pitkäääään aikaan.

Ehkä tehdään kompromissi, pidä siskoseni sä se toinen tuki, mä otan toisen, koska eihän vasen käsi todellakaan tartte niin paljon tukea, jos on näppäimistöllä. ;) ;) Loistavaa logiikkaa eikö? Jaahas, sit jos keittelis aamukahvia ja miettis, josko lähtis siskolle yökylille. Ollaan taas valtioleskiä ja äitikin on täällä käymässä, niin tyttöjen ilta sopis tähän enemmän kuin täydellisesti.

Leppoisaa sunnuntaita! Kulkekaa turvallisesti! <3

Itsearvostuksesta ja -kunnioituksesta

Puhuin potaskaa ja roikuin kuitenkin koneella. Oli pakko. Mieleni ei suostunut rauhoittumaan Triptyleilläkään, ennen kun sain kakistettua ylimääräiset ajatusenergiat pihalle. Ja kas, tässä ne on kaikkien ihasteltavana ja vihasteltavana, olkaatte hyvä.

Olen tässä valivali-bloggarin urani aikana saanut kuulla, kuinka pyrin korostamaan erinomaisuuttani (en tosin tiedä, mihin sektorille tällä viitattiin) olemaan jotenkin parempi ihminen kuin muut ympärilläni. Vaikka perustelemattoman argumentin onkin heittänyt joku minulle tuntematon tyyppi, eikä tuolla hataralla tulkinnalla saa minua edes itkemään uneen iltaisin, en voi olla tarttumatta tähän teemaan, itsekunnioitukseen. Saamani kommentit ovat nimittäin tosi kiinnostavia ja innoittavat kirjoittelemaan yhä uudelleen näistä aiheista, jotka eivät todellakaan ole minulle laveasanaisena kirjoittajana helppoja. Teksteistä tulee helposti niin pitkiä, että kärsivällisyyskabojen maailmanmestarikin ehtii nukahtaa ennen loppua. Lupaan yrittää pitää tämän lyhyenä.

KERSKUNTAA VAI KUNNIOITUSTA?

Kommentit erinomaisuuteni korostamisesta tässä blogissa on heitetty useimmiten siinä yhteydessä, kun olen kirjoittanut, miten pidän itseäni sisukkaana, periksiantamattomana, ahkerana sekä olen kertonut puskevani vaikka läpi harmaan kiven (ja tämän niskavammankin;) tahdonvoimalla, toivolla, uskolla ja raa'alla harjoittelulla. Lisäksi olen mm. kertonut, kuinka arkiset murheet ja elämän pienet epäkohdat eivät minua niin hirveästi pelota, ja voin pistää energiani pelkäämisen sijasta elämiseen. Olen myös kertonut olevani etuoikeutettu, lähes tyytyväinen, että olen saanut kokea jotain näinkin harvinaista, kuin kokovartalohermovamman. Edelleen seison näiden ajatusteni takana ja olen selviytymisestäni onnellinen ja ylpeä.

Tiedän kyllä, että joku saattaa tulkita tällaisen itsensä tsemppaamisen itsekehuksi. Miksi, sitä en osaa varmasti sanoa, mutta muutama villi veikkaus minulla on. Ensinnäkin useat ihmiset ovat oppineet elämään sen epäkohdan kanssa, etteivät anna itselleen juurikaan positiivista palautetta. Toiseksi, valitettavan monet ovat paitsiossa myös toisten taholta saadun kiitosten ja kehujen osalta. Kolmanneksi vaatimattomuusajattelu on sidottu varsin tiukasti kulttuuriimme. Muun muassa näistä syistä terve itsekunnioitus ja tyytyväisyys elämäänsä tulkitaan herkästi härskiksi kerskailuksi, oman paremmuuden sairaalloiseksi korostamiseksi tai jopa muiden aliarvioimiseksi. Etenkään tuota viimeistä en ymmärrä, koska minun maailmassani itsensä kunnioittaminen ei ole muilta pois, päin vastoin. Terveellä itsetunnolla varustettu kulkija pystyy arvostamaan myös muita. Itsevarma ja itseensä tyytyväinen immeinen pystyy aidosti samaistumaan toisten ihmisten onneen, iloon ja menestykseen.

Minä teen merkittävän eron itsekehun ja itsekunnioituksen välille. Kun kirjoitan olevani sisukas ja henkisesti melko vahva, en vertaa itseäni muihin, vaan siihen, mitä minä olen itse aiemmin ollut. Vertaan tätä uutta elämääni (joka alkoi 29.2.2008 sillä, että makasin selälläni pimeässä ja hiljaisuudessa päässä keinuen, ilman toimivia aisteja ja tasapainoa ja välillä tajuakin), siihen elämään, jota elin ennen loukkaantumistani. Tässä on kuitenkin käyty läpi merkittävä muutosprosessi, ja loukkaantuminen todellakin on ollut tilaisuus kasvattaa itseään henkisesti. Minä olen aidosti iloinen ja koen onnistumisen elämyksiä siitä, että olen kehittynyt melkoisesti viimeisen parin vuoden aikana. En myöskään häpeä kirjoittaa siitä, en etenkään omassa blogissa. En minä tarinaani mihinkään HS:n etusivulle ajattellut painattaa, vaikka en kyllä haastattelusta enää kieltäytyisikään. Vaikkei suoritukseni sänkypotilaasta takaisin melko normaaliin elämään 1,5 vuodessa merkitsisi muille mitään, minä osaan olla siitä ylpeä. Ennen kaikkea olen helpottunut, onnellinen ja jopa hieman yllättänyt, miten hyvin olen tämän kaiken kestänyt. Helppoa ei ole ollut, matkaa kanssani tehneet ihmiset tietävät.

Mutta sitä en jaksa pohtia, onko joku muu minua parempi jossain, koska näin on aivan varmasti! Aina löytyy ihmisiä, jotka osaavat jotain mitä minä en, ja on pelkkää energian tuhlausta kadehtia heitä. Muiden paremmuudella tai huonommuudelle ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä minä olen ja kuinka minä itseäni arvostan. Jos vertailisin itseäni toisiin jatkuvasti sekä pyrkisin tekemään heistä jotenkin alempiarvoisia, se olisi mielestäni epätervettä. Tyytyväisyys itseensä ei liene sen sijaan huono asia?

Mikään muu kuin vakava sairaus, joka todellakin on pakottanut polvilleen sekä myöntämään, etten olekaan kaikkivoipa, turvassa pahalta enkä etenkään terve, tuskin olisi opettanut minulle enempää. Tai mistäs sitä tietää, kenties tulevaisuudessa on luvassa vielä jotain extremempää? Mutta tämäkin kyllä riittää vähäksi aikaa, kiitos. Uskon vahvasti, että loukkaantumisella on ollut tarkoituksensa elämässäni. Vaikkapa sitten juuri tämä seikka, että olen todella oppinut olemaan tyytyväinen perusluonteeseeni mutta saanut kuitenkin nähdä lukuisia puutteita ja kehittämisen kohteita itsessäni. Osa näistä kohteista joutuu nyt odottamaan, koska en terveyteni takia pysty toimimaan fyysisesti niinkuin ne edellyttäisi.

Kaiken kaikkiaan tämä sairastuminen on ollut erinomainen mahdollisuus tutustua itseensä uudesta näkökulmasta,ulkopuolisena. Kun minulla on ollut pelkkää aikaa, muttei toimintakykyä puuhastella muuta kuin mietiskelyä, sitä on oppinut katsomaan metsään puilta. Etääntyminen arjen rutiineista, kiireestä, kanssakulkijoista ja juuttuneista toimintatavoista on tehnyt hyvää. Ehdottomasti parasta antia todellakin on, että ensimmäistä kertaa elämässäni voin perustellusti väittää, että tästä tytöstä löytyy sisua, taistelutahtoa ja periksiantamattomuutta. On siis selkärankaa ja rautainen sielu. Eikä minulla ole ongelmaa kirjoittaa tätä omaan blogiini. Samalla tavalla annan kunniaa ja arvoa muiden selviytymistarinoille.

Vaatimattomuus ei todellakaan ole hyve, eikä vaikeneminen aina kultaa. Ei etenkään silloin, kun elää tilanteessa, jossa kaikki tsemppi, energia ja kannustus - myös itseltään - on tervetullutta ja jossa nuo asiat saavat ruoskimaan itseään kohti paranemista. Joitain tämä ärsyttää, mutta minun ei tarvitse stressata siitä. Minun iloni syntyy siitä, että koen olevani vahvempi ihminen tämän onnettomuuden jälkeen. Tykkään mielettömästi ajatuksesta, miten sairaus on antanut minulle loistavat lähtökohdat elämääni, enkä missään nimessä häpeile mainita tästä. Mielestäni terve itsekunnioitus on pelkästään positiivinen voimavara, todellinen kehittymisen moottori. Itseään voi siis kunnioittaa ja kehua ilman että aliarvioi toisia ihmisiä, tosin jokainen on varmaan joskus verrannut itseään muihin ja sitä kautta pönkittänyt omanarvontuntoaan. Minä ainakin yritän keskittyä jatkossa yhä enemmän vertailemaan itseäni vain itseeni. Ja eikös se niin sanota, että jatkuva muiden aliarviointi tai suoranainen haukkuminen on merkki epätasapainosta omassa kuulassa?

HYVÄT LUKIJAT,

Menkää tekin peilin eteen, riisukaa suojanaamionne, katsokaa itseänne silmiin, suorittakaa voimauttavat minäenergiariittinne ja todetkaa, kuinka erinomaisia te olettekaan! Itseään saa kiittää ja kunnioittaa, niin suurista kuin pienistäkin syistä, ja jopa täysin aiheetta. Siitä ei kukaan puhki kulu, ja harva myöskään liikaa moisesta ylpistyy. Oma kehuni tälle päivälle voisi olla: "TV, erinomaisen lyhyehkö ja naseva teksti. Hienoa ettet provosoitunut itsekehukommentista, vaan jalostit sen omaksi jutukseen. Olet vaan niin helvetin hieno tyyppi!" ;)

Lopuksi eräs viisas ajatus:
"Ihminen on sen arvoinen, minkä verran hän kunnioittaa itseään". (Rabelais)