Tuntuu.että tää kroppa menee vaan hassummaksi päivä päivältä. Toisaalta on parempi olo, toisaalta oudompi, koska olo on niin lähellä tavallista. Ei paljon puuttuis että oisin ihan hyvä olla muttei kuitenkaan. Todella erikoista.
Oireisto on keskittynyt tuonne ojentajien päihin, aivan päälaelle. Oisko ne sit splenius capitikset, en muista. Jotkut jotka nousee tonne aivan päälaelle ja aiheuttavat hassuja tuntemuksia nimenomaan päähän ja päälaelle. Ja lisäksi sit jakkiin joutuu suuri takaraivohermo, joka menee juuri tuolla about korvan korvaudella ja hiukka ylempänäkin. Nuo suuret pinnalliset niskaa tukevat ojentajalihakset vaurioituu kuulemma lähes poikkeuksetta whiplash-tyyppisessä vammassa, samoin kuin nuo kaulan koukistajat tuolla kaulan alla. Ehkäpä tää tästä taas iloksi muuttuu, kun muutama päivä hoidsta ln mennyt.
Oon taas tänään pitänyt puhelinta kädessä ihan liian kauan, joten nyt heipat kaikille. Siinä vaiheessa kun korvat alkaa huutaa ja kosvot puutua, on oltu liikaa koneella tai puhelimella. Vaihdetaan sit nyt telkkaan, jos enää edes kuulen mitään kitinän alta.
Sieltä alkaa kohta Dr. Phil. ;) ;)
perjantai 29. tammikuuta 2010
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
8 kommenttia:
Mulla oli myös aamulla hiukan outo fiilis (taas,heh) ja mietin, että onko nyt parempi olo vai pitääkö tässä alkaa pakata sairaalapussukkaa... Nopea tsekkaus; mieliala ok, parit neurologiset testit tyyliin sormi nenänpäähän vie ja vasemmalla jalalla seiso. Ok. Eli kai taas jotain oli aivoissa tapahtunut, ehkä positiiviseen suuntaan kenties...
Oon huomannut, että mulla on tapahtunut kaikki hermostolliset jutut nukkuessa. Meinas jo epätoivo iskee, kun pienenpienten päikkäreidenkin jälkeen huomasin polven puutuneen lisää. Viisas neurokirurgini sanoi, että itseään ja varsinkaan vaeltavia puutumisia ei kannata tarkkailla liikaa, jottei kuuppa sekoa. Helpommin vaan sanottu kuin toteutettu! :)
Sulla on viisas neuro. Mu fysiatri sanoo aina samaa. Ja se miks asioita tapahtuu usein unessa on kuulemma selitettävissä sillä, että se on ainoa tila jolloin ei pysty kontrolloimaan täysin itseensä. Ja toisaalta, uni kuulemma myös parantaa, eli ehkä siitäkin voi olla kyse? Saitko sää neurolta testipatterin, jolla voit tyypata onko syytää hakeutua sairaalaan vai ei? Tosin noin mäkin teen kun tunnustelen olojani: teen tietyt harjoitukset ja kuuntelen, millaisen vasteen kroppa antaa. Yleensä ekasta lonkankierrosta aamulla pystyy toteamaan, missä kuosissa hermosto on.
Millaisen kuntoutuennusteen sä muuten Mari sait? Lupailtiinko täydellistä kuntoutumista, kun oot kanssa nuori ihminen? Millä aikataululla neuro uskoo sun olevan pelikunnossa? Ei tartte vastaa, jos on liian henkilökohtaista. Kunhan mietin tässä Philin tauolla. Käsittelee muuten sopivaa aihetta PHil, vaikeista sairauksista paranemista, mitä sivukorvalla oon kuunnellut.
Mulle vaan sanottiin, että näkö ja tasapaino ei saisi huonontua, eikä pää/niskasärkyä saa tulla (tuntuu erilaiselta, kuin normi-särky, tunnistaisin kyllä) piti sitten soitella perään, että mitäs näitten lisääntyvien puutumisten kanssa tehdään... ei kuulemma mitään, jos ei yhdisty edellä mainittuihin ja liikkuminen onnistuu kuten ennen. Paranemisprosessissa hermotukset hakee paikkoja ja aiheuttaa ihmeellisiäkin tuntemuksia, vaikee vaan uskoa kaikkea, kun aluksi sain Sirdaludia koko vaivaan ja diagnoosiksi tension neck...
Yksi neurologeista sanoi, että paranen täysin ennalleni, sen jälkeen ihan työkuntoon ja nyt varmaankin työkykyiseksi... Eli eipä tätä voi näköjään ennustaa, ehkä viisastun parin viikon päästä leikanneen lääkärin kontrollissa. Liikkumiseen pystyn helposti vaikuttamaan itsekin treenaamalla, mutta toi näkö on aikalailla herran/rouvan hallussa. Puoli vuotta on kuulemma lyhyt aika aivojen parantua, mutta kyllä isoimmat rykäisyt varmaan tapahtuu tässä alkupäässä paranemista. Heti leikkauksen jälkeen hoitaja sanoi mun olevan onnekas, kun olin niin hyvässä kunnossa, joten kai lähtökohdat oli ihan hyvät! :)
No ennuste kuulostaa mainiolta. :) Ja mitä kirjoitan tästä eteenpäin, on pelkkää niskavammaisen spekulaatiota. Kunhan heitän ilmaan kysymyksiä, enkä todellakaan oota vastauksia niihin. Enkä siis mitenkään tuputa sulle mitään näkemyksiä, vaan kunhan funtsin yleisesti. Toi leikkaus ja niskavamma on varmaan hankala kombinaatio lääkärille kuin lääkärille, koska niskavamma voi aiheuttaa täysin samoja oireita kuin pääkin, ja neurot hyvin huonosti tuntee tota retkahdusvammaoireistoa.
Jos ne puutumiset on tullut leikkauksen jälkeen ja voimistuneet, ne voi tulla tosiaan niskasta ilman, että neurologi välttämättä asiaa mitenkään näin osais tulkita. Retkussa on tyypillistä, että oireet on "pahimmillaan" n. 6-12 kk:tta onnettomuuden jälkeen ja silloin monelle tulee puutuilut yms. ongelmat. Mutta ihan yhtäl hyvin kaikki oireet voi olla peruja leikkauksesta/päähommasta. Niin kauan kun ei ole mitään halvausoireita ja aistit toimii, voi olla suht turvallisin mielin, näin niskavammaisen näkökulmasta.
Kääntyykö sulla pää kuitenkin normaalisti ja pystyt liikutteleen sitä ilman kipuja? Eikä puutumiset tai oudot tunteet liity pään liikkeisiin? Tai meneekö ne silmät pahemmiksi, kun niska rasittuu? Oliko sillä neurolla mitään kantaa siihen, että jos oireisto tulisikin osittain niskasta, niin miten sitä uskaltaisi hoitaa?
Mut joo, kunhan funtsin, koska huolehdin aina kovasti, ettei kukaan joutuis kärsimään ainakaan siksi, ettei lisääntyvää niskaoireistoa ole tunnistettu kun muut vammat on mennyt sen edelle. Mut jätä mun pohdinta omaan arvoon ja kysele sit, jos siltä tuntuu. :) Kyllä sää tiedät. Ihmisten parasta sitä ajattelee. :D
Kävi kyllä mielessä, että jos päässä on rikkunut tavaraa, vaikka vain keskiselkä sai iskun, niin voi olla jossain muuallakin, toistaiseksi uusia oireita ei ole onneksi tullut. Täytyy vain toivoa, että nämä jo-todetut juitsut piisaavat, vaikka on ihan hyvä tietää muistakin mahdollisuuksista!
Mietin kanssa, että kyllä on lääkärillä epäkiitollinen homma, kun samoilla oireilla voi olla melkein mitä tahansa ongelmaa. Isoveljelläni on MS-tauti (mietin jo, että nytkö se puhkesi, mutta merkkejä taudista ei onneksi ollut) ja hän ymmärsi hyvin tasapainohäiriöni ja puutumiseni, samoin aivohalvauksen saanut huonetoverini sairaalassa tai tyyppi, jolla oli reikä selkäytimessä. Retkuista puhumattakaan!
Menin sairaalaan omin jaloin, mutta en päässytkään enää yksin liikkumaan seuraavana päivänä, kun koko vasen puoli oli kuin puuta ja tasapaino tärviöllä. Puutuminen vähentyi paljon, kun leikkaus tehtiin (ilmeisesti pääkopasta siivottiin kuivunutta verta pois). Tätänykyä puutuminen on kokoaikaista, aina aamulla huomaa sen vaeltaneen tai sitten pysyneen samanmoisena, välillä mietin, että olisiko se peijakas vähentynytkin. Ei liity pään liikkeisiin, mutta huomaan liikunnan vaikuttavan sen siirtymiseen, joten ehkä tosiaan hermot heräilevät.
Omituista on ollut, että olen ollut vakavimmin sairaana ikinä, mutta kipu on ollut likimain siedettävää, eikä juuri ole poikennut normaalien päänsärkyjen voimakkuuksista. Oikeastaan on aika pelottavaa, että aivoissa voi tapahtua kamalia ja kaiken voi pistää hiukan kovemman päänsäryn piikkiin... Leikkauksesta toipuessa en ole ottanut yhtään särkylääkettä kotona ja sairaalassakin vain 2 buranaa Panadol-kuurin lisäksi, mukavaa tietysti tässä vaiheessa, kun kipua ei ole kuin arassa vekissä.
Jaahas, tulipas taas runoiltua sairaskertomusta... leivoin tässä välissä porkkanakakun ja ilta alkaakin näköjään olla pulkassa! :)
Oikein hyvää viikonloppua sinne länteen ;)
No huh huh! Siis tuo kävelit omin jaloin sairaalaan ja takas ei päässytkään. Onneks pää kuitenkin kuvattiin, eivätkä pistäneet sua himaan retkudiagnoosilla. Mä aina välillä mietin, et olinko ihan taula kun en käynyt yksityisellä kuvauttaa päätäni mutta ajattelin, että jos kaks neuroo ja yks osaava fysiatri tutkis, niin se riittäis. Toisinaan mietin kyllä vieläkin kuvauttamista mutta tuskin mä tähän yhtäkkiä kuolen ku olen nyt näin pitkälle päässyt. Sit jos näin paljon oireita on viel kahden vuodenkin jälkeen, sit täytyy tietty miettiä neuron konsultaatiota uudestaan. Jossei muuta niin tarttisin stydimmä diagnoosin, että saisin jotain tukea jostain. Ei noilla puolikkailla työpäivillä hirveesti juhlita.
Olipa harmi kuulla veljestäsi. :( Mutta onneksi MS ei tietääkseni ole enää nykypäivävä niin tuntematon ja vaikeasti hoidettavissa kuin aiemmin, jos olen oikein ymmärtänyt. Noita mun tekemiä neuraalikudoksen harjoituksia käyttää muuten ko. potilasryhmä, ulkomailla ainakin.Ja lisäksi kuulemma craniosacraaliterapiaa myös. Sillä on saatu oikein lupaavia tuloksia kaikissa hermoperäisissä sairauksissa. :)
Samaa olen miettinyt minäkin, että jos voi itsensä pariksi vuodeksi teloa pois elämästä näin huomaamattomasti, niin mitähän olisi käynyt suuressa nopeudessa kolarissa? Varmaan henki poisa. kun oli nytkin lähellä. Ja mitään muuta en tehnyt paitsi kaaduin hartioilleni (en edes niskalle enkä päälle!!!) ja hiukan sattui silloin polveen ja hartiaan. Ja sit myöhemmin alkoi ihan varoittamatta tällainen helvetti. Tosi pelottavaa. En ees halua tietää, mitä kävi 03, kun ekan kerran kaaduin motskarilla ja sain samat oireet mutta lievempinä, eikä niitä tunnistettu.
No synkistä historioista huolimatta me pidetään lippu korkeella tulevaisuutta ajatdllen. :) Voimia ja tsemii sinne itään? Olettaisin... ;) ;)
But there's no relief like Dr.Phil's! :)
Phil moro! Vielä kun tuo ohjelma veis fyysiset vaivat, katsoisin sitä jatkuvasti. :)
Lähetä kommentti