Mustia ajatuksia

Tiedättekö mun on tehnyt mieli kirjoittaa keväästä lähtien kokemuksiani siitä, kuinka tökerösti sairasta kumppaniaan voikaan kohdella, joko tietämättään eli tavallaan vahingossa, tai sitten täysin tahallaan. Oon miettinyt kovasti, voinko kirjoittaa niistä asioista, koska ne on hirvittävän henkilökohtaisia ja satuttaa aivan taatusti tiettyjä ihmisiä. Ja lisäksi jotenkin koen, että on epäoikeudenmukaista kirjoittaa ei-neutraalilla maaperällä oman "suojelijapiirini" ympäröimänä, koska todennäköisesti kaikki, mitä kirjoitan tulkitaan hyökkäyksenä tätä toista ihmistä kohtaan ja tekstit loisivat tästä toisesta ihmisestä varsinaisen hirviön, vaikkei hän sitä todellakaan ole. Kaikkihan tekee virheitä.

Toisaalta mietin, kuinka paljon näillä mielessä olevilla ajatuksilla olisikaan arvoa niille ihmisille, jotka kenties itse pohtivat puolison roolia sairaan tukena. Siis todella vaikea päätös, kirjoittaako vai ei. Se kirjoitus olisi taatusti blogini synkimpiä juttuja, ja sen yhteydessä todella hyväksyisin kaikki huomautukset masentelusta, ahdistumisesta ja negatiivisesta sävystä. Niin mustia ajatuksia ne ovat. Äh, en tiedä. En todellakaan. Saa jelpata päätöksen teossa viisaammat.

Kypsyttelen tätä vielä ja kerään rohkeutta. Ja kenties kysyn vielä uudestaan tämän toisen mielipidettä, ennen kuin kirjoitan mitään. Ennen olen saanut vastauksen "sun blogi, sun elämä, päätä itse, mulle on aivan sama", mutta en oikein ollut vakuuttunut oliko tuo hyväksyntä vai kielto vai kuunneltiinkohan edes mun kysymystä kunnolla. Tämä on todella paha, paha, paha eettinen valinta. Valitsimpa mitä vaan, niin molemmissa vaihtoehdoissa on sekä hyvää että huonoa. Vaikka tämä juttu tulisi olemaan ehdottomasti blogini surullisinta antia, se olisi taatusti myös opettavainen tarina ja uskon, että moni samojen asioiden kanssa painiskeleva saisi siitä lisäperspektiiviä.

Nyt mä nukun jokatapauksessa tässä välissä. Ehkä se teksti vaan on aamulla ilmestynyt tänne itsestään? Kotitontun piikkiin. Sen saman, joka liruttaa tuota vessanpönttöä öisin ja ratisuttelee noita lehtiä telineessä niin, ettei välillä nukkuun pysty. Hyvää yötä maailma. Nukutaan hetki ja jatkellaan sit aamun sarastaessa, eli ehkä klo 14 pintaan. Ei vais. Kyllä mä yritän hiljalleen tätä rytmiä entrata, koska aattelin palata töihinkin (oisko viides kerta?) tässä jossain vaiheessa. Kattellaan nyt sit milloin siihen oikeasti kykenis ilman, että seuraa järjetöntä takapakkia ja ketutus. Tammikuun olen ainakin sairaslomalla, virallisesti.

<3