Olen tässä valivali-bloggarin urani aikana saanut kuulla, kuinka pyrin korostamaan erinomaisuuttani (en tosin tiedä, mihin sektorille tällä viitattiin) olemaan jotenkin parempi ihminen kuin muut ympärilläni. Vaikka perustelemattoman argumentin onkin heittänyt joku minulle tuntematon tyyppi, eikä tuolla hataralla tulkinnalla saa minua edes itkemään uneen iltaisin, en voi olla tarttumatta tähän teemaan, itsekunnioitukseen. Saamani kommentit ovat nimittäin tosi kiinnostavia ja innoittavat kirjoittelemaan yhä uudelleen näistä aiheista, jotka eivät todellakaan ole minulle laveasanaisena kirjoittajana helppoja. Teksteistä tulee helposti niin pitkiä, että kärsivällisyyskabojen maailmanmestarikin ehtii nukahtaa ennen loppua. Lupaan yrittää pitää tämän lyhyenä.
KERSKUNTAA VAI KUNNIOITUSTA?
Kommentit erinomaisuuteni korostamisesta tässä blogissa on heitetty useimmiten siinä yhteydessä, kun olen kirjoittanut, miten pidän itseäni sisukkaana, periksiantamattomana, ahkerana sekä olen kertonut puskevani vaikka läpi harmaan kiven (ja tämän niskavammankin;) tahdonvoimalla, toivolla, uskolla ja raa'alla harjoittelulla. Lisäksi olen mm. kertonut, kuinka arkiset murheet ja elämän pienet epäkohdat eivät minua niin hirveästi pelota, ja voin pistää energiani pelkäämisen sijasta elämiseen. Olen myös kertonut olevani etuoikeutettu, lähes tyytyväinen, että olen saanut kokea jotain näinkin harvinaista, kuin kokovartalohermovamman. Edelleen seison näiden ajatusteni takana ja olen selviytymisestäni onnellinen ja ylpeä.
Tiedän kyllä, että joku saattaa tulkita tällaisen itsensä tsemppaamisen itsekehuksi. Miksi, sitä en osaa varmasti sanoa, mutta muutama villi veikkaus minulla on. Ensinnäkin useat ihmiset ovat oppineet elämään sen epäkohdan kanssa, etteivät anna itselleen juurikaan positiivista palautetta. Toiseksi, valitettavan monet ovat paitsiossa myös toisten taholta saadun kiitosten ja kehujen osalta. Kolmanneksi vaatimattomuusajattelu on sidottu varsin tiukasti kulttuuriimme. Muun muassa näistä syistä terve itsekunnioitus ja tyytyväisyys elämäänsä tulkitaan herkästi härskiksi kerskailuksi, oman paremmuuden sairaalloiseksi korostamiseksi tai jopa muiden aliarvioimiseksi. Etenkään tuota viimeistä en ymmärrä, koska minun maailmassani itsensä kunnioittaminen ei ole muilta pois, päin vastoin. Terveellä itsetunnolla varustettu kulkija pystyy arvostamaan myös muita. Itsevarma ja itseensä tyytyväinen immeinen pystyy aidosti samaistumaan toisten ihmisten onneen, iloon ja menestykseen.
Minä teen merkittävän eron itsekehun ja itsekunnioituksen välille. Kun kirjoitan olevani sisukas ja henkisesti melko vahva, en vertaa itseäni muihin, vaan siihen, mitä minä olen itse aiemmin ollut. Vertaan tätä uutta elämääni (joka alkoi 29.2.2008 sillä, että makasin selälläni pimeässä ja hiljaisuudessa päässä keinuen, ilman toimivia aisteja ja tasapainoa ja välillä tajuakin), siihen elämään, jota elin ennen loukkaantumistani. Tässä on kuitenkin käyty läpi merkittävä muutosprosessi, ja loukkaantuminen todellakin on ollut tilaisuus kasvattaa itseään henkisesti. Minä olen aidosti iloinen ja koen onnistumisen elämyksiä siitä, että olen kehittynyt melkoisesti viimeisen parin vuoden aikana. En myöskään häpeä kirjoittaa siitä, en etenkään omassa blogissa. En minä tarinaani mihinkään HS:n etusivulle ajattellut painattaa, vaikka en kyllä haastattelusta enää kieltäytyisikään. Vaikkei suoritukseni sänkypotilaasta takaisin melko normaaliin elämään 1,5 vuodessa merkitsisi muille mitään, minä osaan olla siitä ylpeä. Ennen kaikkea olen helpottunut, onnellinen ja jopa hieman yllättänyt, miten hyvin olen tämän kaiken kestänyt. Helppoa ei ole ollut, matkaa kanssani tehneet ihmiset tietävät.
Mutta sitä en jaksa pohtia, onko joku muu minua parempi jossain, koska näin on aivan varmasti! Aina löytyy ihmisiä, jotka osaavat jotain mitä minä en, ja on pelkkää energian tuhlausta kadehtia heitä. Muiden paremmuudella tai huonommuudelle ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä minä olen ja kuinka minä itseäni arvostan. Jos vertailisin itseäni toisiin jatkuvasti sekä pyrkisin tekemään heistä jotenkin alempiarvoisia, se olisi mielestäni epätervettä. Tyytyväisyys itseensä ei liene sen sijaan huono asia?
Mikään muu kuin vakava sairaus, joka todellakin on pakottanut polvilleen sekä myöntämään, etten olekaan kaikkivoipa, turvassa pahalta enkä etenkään terve, tuskin olisi opettanut minulle enempää. Tai mistäs sitä tietää, kenties tulevaisuudessa on luvassa vielä jotain extremempää? Mutta tämäkin kyllä riittää vähäksi aikaa, kiitos. Uskon vahvasti, että loukkaantumisella on ollut tarkoituksensa elämässäni. Vaikkapa sitten juuri tämä seikka, että olen todella oppinut olemaan tyytyväinen perusluonteeseeni mutta saanut kuitenkin nähdä lukuisia puutteita ja kehittämisen kohteita itsessäni. Osa näistä kohteista joutuu nyt odottamaan, koska en terveyteni takia pysty toimimaan fyysisesti niinkuin ne edellyttäisi.
Kaiken kaikkiaan tämä sairastuminen on ollut erinomainen mahdollisuus tutustua itseensä uudesta näkökulmasta,ulkopuolisena. Kun minulla on ollut pelkkää aikaa, muttei toimintakykyä puuhastella muuta kuin mietiskelyä, sitä on oppinut katsomaan metsään puilta. Etääntyminen arjen rutiineista, kiireestä, kanssakulkijoista ja juuttuneista toimintatavoista on tehnyt hyvää. Ehdottomasti parasta antia todellakin on, että ensimmäistä kertaa elämässäni voin perustellusti väittää, että tästä tytöstä löytyy sisua, taistelutahtoa ja periksiantamattomuutta. On siis selkärankaa ja rautainen sielu. Eikä minulla ole ongelmaa kirjoittaa tätä omaan blogiini. Samalla tavalla annan kunniaa ja arvoa muiden selviytymistarinoille.
Vaatimattomuus ei todellakaan ole hyve, eikä vaikeneminen aina kultaa. Ei etenkään silloin, kun elää tilanteessa, jossa kaikki tsemppi, energia ja kannustus - myös itseltään - on tervetullutta ja jossa nuo asiat saavat ruoskimaan itseään kohti paranemista. Joitain tämä ärsyttää, mutta minun ei tarvitse stressata siitä. Minun iloni syntyy siitä, että koen olevani vahvempi ihminen tämän onnettomuuden jälkeen. Tykkään mielettömästi ajatuksesta, miten sairaus on antanut minulle loistavat lähtökohdat elämääni, enkä missään nimessä häpeile mainita tästä. Mielestäni terve itsekunnioitus on pelkästään positiivinen voimavara, todellinen kehittymisen moottori. Itseään voi siis kunnioittaa ja kehua ilman että aliarvioi toisia ihmisiä, tosin jokainen on varmaan joskus verrannut itseään muihin ja sitä kautta pönkittänyt omanarvontuntoaan. Minä ainakin yritän keskittyä jatkossa yhä enemmän vertailemaan itseäni vain itseeni. Ja eikös se niin sanota, että jatkuva muiden aliarviointi tai suoranainen haukkuminen on merkki epätasapainosta omassa kuulassa?
HYVÄT LUKIJAT,
Menkää tekin peilin eteen, riisukaa suojanaamionne, katsokaa itseänne silmiin, suorittakaa voimauttavat minäenergiariittinne ja todetkaa, kuinka erinomaisia te olettekaan! Itseään saa kiittää ja kunnioittaa, niin suurista kuin pienistäkin syistä, ja jopa täysin aiheetta. Siitä ei kukaan puhki kulu, ja harva myöskään liikaa moisesta ylpistyy. Oma kehuni tälle päivälle voisi olla: "TV, erinomaisen lyhyehkö ja naseva teksti. Hienoa ettet provosoitunut itsekehukommentista, vaan jalostit sen omaksi jutukseen. Olet vaan niin helvetin hieno tyyppi!" ;)
Lopuksi eräs viisas ajatus:
"Ihminen on sen arvoinen, minkä verran hän kunnioittaa itseään". (Rabelais)
Tekstit
20 kommenttia:
Tekstini jäi ilmeisesti kuitenkin sinua vaivaamaan, koska tunnet tarvetta ottaa sen uudelleen esille.
Mainittakoon tässä, että kommentistasi saa sen kuvan, että olen asioista tietämätön ano, mutta se on sinun tulkintasi. Olen itse tapaturmassa vammautunut, leikkauksella kursittu kasaan ja käveleminen sekä muut elämän toiminnot piti opetella uudelleen. Minunkin elämäni muuttui sekunnissa: meni terveys ja työkyky, mutta periksiantamattomuudellani kävelen nyt omin jaloin, joten siinä mielessä tiedän tästä sairastamisestakin jotain...
Sitten toiseen asiaan. Jos pitää julkista blogia ja siinä on mahdollisuus lukijoiden kommentoida, niin täytyy varautua siihenkin, etteivät kaikki silitä myötäkarvaan, vaikka omassa kommentissasi hieman taisit apua muilta pyydellä minun viestini deletoimiseksi...?
Itsesi korostamisella tässä sinulle esimerkki:
http://taistelijat.blogspot.com/2009/12/toimivan-ylaniskan-muistoa-kunnioittaen.html
"Tahdonvoimaa kirjoitti... Höpön löpö. Mallin työt on ollut mun ammatti, ei mikään kauneusnäyte. Niitä on tehty rahan takia. Kauneus ei ole itseisarvo, vaan väline ansaita elantonsa. Työkyvyttömyys mua harmittaa, ei se, ettei voi tehdä juuri kuvauksia. Mä olen aina ollut ensisijaisesti sisältä kaunis ja ulkoiset puitteet nyt on mitä on, ja ne on aikoinaan valjastettu vahingossa itsensä elättämiseen. Eli sinänsä mitään muuttumisleikkejä mun ei tartte onneksi harrastaa."
-----------
Kirjoitat, että Mä olen aina ollut ensisijaisesti sisältä kaunis. Hmm. Eikö "sisäisen kauneuden" määrittele muut ihmiset?
Lievä kimpaantuimisesi ja veetuilu yhdelle tuntemattomalle anonyymille ei kyllä oikein osoita sisäistä kauneutta. Fiksuna olisit jättänyt omaan arvoonsa, mutta ilmeisesti sinulla on tarve sanoa aina se viimeinen sana. Sekin kertoo jostain.
Hyvää päivänjatkoa!
Rakas ystävä, kokemuksesta sanon, että rumien ihmisten arviot omasta sisäisestä kauneudestaan on helpompi sulattaa kuin kauniiden. ;)
Olen muu ihminen ja menen takuuseen siitä, että Tahdonvoimaa on sisäisestikin kaunis ihminen.
T. S62
Kyllä tämä aihe todella sai minut innostumaan! Itsekehu vs. itsekunnioitus -asetelmaan törmää nimittäin jatkuvasti niin työelämässä kuin vapaalla. Hyvä, että nostit tuon asian esille, koska muuten en olisi saanut tartuttua siihen.
Ja kiitos kun kerrot taustastasi. Sitä vasten aiempia kommenttejasi on helpompi peilata. En ole tulkinnut, ettet tietäisi sairastamisesta, vaan ettet tiedä minusta ihmisenä. Koska jos olisit ystäväni, et tulisi blogiini kettuilemaan hyvin ikävään sävyyn etkä etenkään hyökkäisi henkilökohtaisesti minua vastaan jokaisessa lauseessasi. Minulle rakkaat ihmiset eivät toimi niin. :) Viestisi ovat todellinen taidonnäyte, negatiivisessa mielessä. Vain harvat tuntemistani viestinnän ammattilaisistakaan osaisi sivaltaa yhtä tehokkaasti, tosin luulen, että se on vain hyvä niin.
Kyllä, blogin lukijat saavat edelleenkin sanoa mielipiteensä, jos joku kommentti heitä loukkaa. Se on linja on pidetty alusta asti, koska blogia lukee minulle todella tärkeät ihmiset, perhe, ystävät, työkaverit ja muut rakkaat. Etenkään perheestäni ei ole mieltä ylentävää lukea kaltaisesi katkeroituneen anonyymin soopaa. Siinä vaiheessa, kun jos joku kokee niistä pahaa mieltä, kommentit päätyvät roskikseen. Toistaiseksi meikäläinen ei niistä niin jaksaa stressaantua, koska anonyynit kuuluu nettimaailmaan ja aina tulee uusia anonyymeja, joilla on uutta vihaa ja katkeruutta sydän ja sielu täynnä. Jos minun blogiini purkautuminen, vaikkakin se tapahtuu minua vastaan hyökkäämällä auttaa, niin antaa tulla vaan. Sitähän vartenhan tämä osittain on olemassa, että täällä saa ottaa esille niin negatiivista kuin positiivisiakin näkemyksiä. Mutta toivon sinun tekevän sen jatkossa jollain muulla tyylillä, kuin hyökkäämällä henkilökohtaisesti ketään vastaan.
Mukavaa päivää kaikille! Muistakaahan, että herjaavat, rasistiset tai tosiaan muita lukijoita loukkaavat kommat päätyvät edelleen bittiavaruuteen.
Ano, tuli muuten yhtäkkiä mieleen, että perusta oma blogi ja ala kirjoittaa sitä? Olet sujuvasanainen kirjoittaja ja argumentoija, vaikka olenkin lukenut vain näitä negatiivisia vuodatuksia. Uskon, että saisit nopeasti blogillesi laajan "suosion" ja omassa blogissasi voisit keskittyä tuntemattomana tuntemattomien ivaan juuri niin paljon kuin haluat rikkomatta kuitenkaan hyvän maun rajoja.
Blogger, LiveJournal ja Wordpress on kaikki todella simppeleitä käyttää ja etenkin tämä Blogger palvelee meitä harrastelijoita varsin mainiosti. Se muutama minuutti, kun blogi on pystyssä ja valmis. Jos sinulla on jo blogi, kerro ihmeessä, missä osoitteessa. :)
Ja hei, mitä viimeiseen sanaan tulee, niin sellaista käsitettä ei tunneta Taistelijoissa. Kommentointi on rajoittamaton ja ylläpitäjän kannalta viimeinen sana on asiattomien/loukkaavien kommenttien poistaminen sekä asiattomasti käyttäytyvien IP-osoitteen asettaminen bannilistalle. Näihin toimenpiteisiin en onneksi ole koskaan joutunut.
Sairastuessa vaatimattomuus ja huomaamattomuus on aika hankala yhdistelmä. Kun hoitaja pesee hiuksiasi tai kivan näköinen mieshoitsu taluttaa veskiin, voi vaan nöyrtyä ja olla iloinen siitä, että pääsee edes toisen tuella paikasta A paikkaan B. Toinen vaihtoehto on olla hiljaa paskakasassa. Ja mikä vapaudenhuuma iskee kun pääsee itse liikkeelle rollaattorin avulla ja lopulta kävelemäänkin ilman apuvehkeitä! Voi ylpeyden määrää!
Vielä vaikeampaa on pyytää apua, kun pääsee kotiin ja näennäisesti alkaa olla terve. Tänäänkin manailin, että en saa edes mutteripannua auki ilman, että kutsun jonkun hätiin! Ärsyttävää, mutta valitettavasti pakko niellä. Olen kokeillut sitäkin, että unohdan sairaan viittani ja koitan olla mahdollisimman normaali. Lopputuloksena itku, jumissa oleva kroppa ja ylitaipuva polvi. Yksinkertaisesti en pysty vielä samoihin asioihin kuin aiemmin ja parempi etten edes koita. Ystävien kanssa keskustelen kaikista mahdollisista asioista, mutta tosiasia on, että toipuminen on tällä hetkellä päällimmäisenä mielessäni ja onneksi siitä voi netissä avautua, kun tietää, että sieltä löytyy ihmisiä, jotka elävät vastaavassa tilanteessa ja ymmärtävät.
Olen huomannut, että jos tietyt taistelut voi käydä vain itsensä kanssa, niin itseään kannattaa myös rakastaa ja olla armollinen. Eikä aina hissutella siitä, niinkuin itsekin on tullut tehtyä. Oli ihanaa, kun sairaalassa naapurihuoneen halvaantunut poika hoilotti ääneen katsellessaan ”Tartu mikkiin” ja vastaavasti näin punaista, kun kuntoutuksessa oleva mummo ei kolmen viikon jälkeenkään voinut mennä samaan pöytään huonetoverinsa kanssa aamupalalle, vaan mutisi saattajalleen, että ”en minä tohdi”. Teki mieli huutaa, että jumalauta tohdi nyt kerrankin, et sinä tuolla asenteella siitä parane. Ja sitten olin tietenkin itse hiljaa, piru vie!
Sairaana ollessani olen myös verrannut itseäni nimenomaan entiseen minääni, välillä ollut pettynyt, mutta suurimmaksi osaksi iloisesti yllättynyt. Toivottavasti en tervehdyttyäni muutu vanhaksi itsekseni, tämä jalostunut versio on paitsi vahvempi, myös ihan varmasti sisäisesti kauniimpi.
Miksi lukea blogia, josta saa negatiivisia fiiliksiä? Ja vielä jaksaa kommentoida sitä. En ymmärrä, muttei tarvikaan. Itse olen saanut Taistelijat-blogilta aimoannoksen voimaa ja taistelutahtoa, lämmin kiitos siitä!
terveisin
Mari
Mari,
Hyviä pointteja! Minun mielestäni tuosta kuvaamastasi vapauden huumasta ja ylpeydentunteesta on otettava kaikki irti. Mistään muusta ei todellakaan saa enempää voimaa kuin niistä pienistä nytkähdyksistä eteenpäin. Tänä aamuna heräsin ja totesin, että jesh, olen saanut pysymään pään tyynyllä enkä valunut tyynyn viereen (pelkällä patjalla nukkuminen aiheuttaa siis viikon parin päänsäryn) ja totesin, että nyt on juhlan paikka! :) :)
Ja mitä tuohon sairaan viittaan tulee, niin se on tosiaankin kaksiteräinen miekka. Jotenkin pitäisi osata pudottaa se pois vähitellen, yksi riekale kerrallaan. Mutta aina sitä innostuu liikaa ja sit taas itketään, kun keho ei kestänytkään. Varsinkin silloin alussa, kun ei kertakaikkiaan ollut suostunut hyväksymään sitä, kuinka pahasti olikaan itsensä loukannut, sitä yli sellaisessa jatkuvassa vuoristoradassa. Se jos mikä oli tosi raskasta. Aina suurta iloa ja sitten suurta surua... Nyt olen edes hiukan oppinut oppinut nauttimaan tasaisuuden tuomasta varmemmasta tunteesta. Helppoa se ei ole.
Tiedätkö, mä mietin monesti tuota samaa, että toivottavasti en unohda tämän sairauden antia ikinä, vaan pysyn tällaisena, mitä nyt olen. Siihen vanhaan elämään en haluaisi oman terveyteni takia palata, koska todennäköisesti loukkaisin vain itseni uudelleen sillä työ/menotahdilla. ;) Se oli yksi syy, miksi perustin tän blogin, että voin aina alkaa lukea vanhimpia posteja uudelleen ja palata takaisin näihin elämäni opettavaisimpiin hetkiin.
Tällä hetkellä oma tilanteeni on suht ok hermoston kannalta, vaikka rasituskestävyys onkin ihan paska. Mut eipä se muuta oikein voi ollakaan tällä hetkellä. Eniten todellakin harmittaa se, ettei ole työkunnossa. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, niin toinen ammatti meni, eli juurikin nuo anon halveksimat kuvaukset. Olen 14-vuotiaasta asti monien sattumien seurauksena ansainnut elantoni "vaatehenkarina". Vaikkei se työnä olekaan mitään mieltä ylentävää tai raketti-insinöörin älyä vaativaa hommaa, niin mistäs muualtakaan olisin saanut paremmin lukion ja yo-opintojen kylkeen sovitettavaa duunia, jonka tiimoilta olen vielä päässyt reissaamaan ja tutustumaan aivan huippuihin ihmisiin. Nyt ei ole enää mitään mahkuja tehdä tuota, koska yläniska ei kertakaikkiaan toimi niinkuin pitäis. En vaan saa päätä kääntymään niinkuin pitäis ja alkaa huimata, jos väkisin kääntelen.
Mutta aika aikansa kutakin ja pitää olla vaan onnellinen siitä, että sai näinkin kauan elättää itseään kuvauksilla. Tai no, en oo viel täysin luopunut toivosta, mutta aikas heikolta näyttää. Tässä valossa tuntuu aika epäreilulta ja pahalta, että joku tuntematon tulee vielä vittuilemaan toiselle siitä, että se on työkyvytön.
Voimia sinnekin suuntaan Mari!
... eikö anonyymi nyt olisi viimeinen hetki lopettaa tämä pahan mielen purkaminen tähän tyttöön? sinua selkeästi harmittaa koska hän tulee tällä uskomattomalla asenteella ja sisulla vielä parantumaan ja sinä et, mitä en ihmettele, koska tunnut olevan sairastumisestasi todella katkera... tulet tänne arvostelemaan ja haukkumaan toista ihmistä, joka on tehnyt kaikkensa levittääkseen tietoa näistä niska/päävammoista, auttanut muita ihmisiä tuhannen viestin edestä meidän niskafoorumilla, vastannut kaikkiin laittamiini sähköpostikyselyihin ja vuodatuksiin puhelimessa, neuvonut oikeisiin hoitoihin, kirjoittanut lehtijuttuja ja mielipidekirjoituksia parantaakseen meidän kaikkien asemaa tässä ruokottomassa yhteiskunnassa...
... Ja sinä kehtaat tulla kuuluttamaan isoon ääneen, että tämä ihminen ei ole sisäisesti kaunis. Ja mihin perustuen? siihen, että hän on myös ulkoisesti varsin viehättävä. ... ja olettaakseni myös koulutettu, hyvätapainen ja ennen kaikkea hyväsydäminen ja hienotunteinen, mitä sinä et todellakaan ole. ... hänen ei olisi tarvinnut pitää yhtään kommenttia täällä blogissa, jos hänellä olisi yhtä heikko itsetunto kuin sinulla tai jos hän olisi niin lapsellinen, että provosoituisi itsesäälissä rypevän anonyymin sanoista...
toivon todella, että pysyt ikuisesti anonyymina, sillä jatkaessasi ala-arvoista kommentointiasi kukaan ei halua edes tietää, kuka sinä olet...
... vaikka on sairas, ei tarvitse silti olla ruma, tyhmä tai plegmaattinen tai turhan vaatimaton... ja sekös sinua tuntuu häiritsevän... oman mielenterveytesi kannalta suosittelen lopettamaan blogin lukemisen, kidutat vain itseäsi. et ehkä itse huomaa, mutta jokainen kommenttisi todella on saivartelua tai tarkoitettu loukkaamaan jotain...
... tahdonvoimaa, mieti kaksi kertaa julkaisetko enää tämän tyylisiä kommentteja, sillä ne saattavat työntää luotaan sinun blogistasi oikeasti pitäviä ihmisiä useitakin. mielestäni ano on osoittautunut, että hän todella pystyy lietsomaan eripuraa tämän blogin lukijoiden ja kommentoijien kesken, ja sinun ei tule sitä hyväksyä enää jatkossa... älä anna hänen purkaa pahaa mieltään sinuun, vaikka sen kestätkin epäilemättä... me muut emme jaksa sitä... kaikki kommentit vaan pois ja mustalle listalle!!!
T. vakilukija ja niskavammainen
Jeesjees, täytyypi katsella mihin tämä kommentointihomma menee. Mutta jos jatkossa useampi on sitä mieltä, että linjani on liian avoin, sitten sitä muutetaan. Kiitos palautteesta ano#2. :)
Ja hei, kaikki jotka kommentoitte anonyymina, minulla olisi yksi toive. Laittakaa viestin perään joku puumerkki (niinkuin esim. tuo S62 tekee), niin muiden kommaajien on helpompi kohdistaa vastauksensa oikeille anoille. Tiedän, tiedän Wordpressissä tätä ongelmaa ei ole, mutta kattellaan, saanko ikinä siirryttyä sinne. Todennäköisesti en. :) :)
Kiitos rohkaisusta, tosin ku katsoin peilii sieltä katsoi takas kolkytkiloo liikalihaa mut ei anneta häiritä!!! Oot rohkee, kun uskallat kirjoittaa teksteja, joista monet heittaa herneet helttaan. Mutta olet oiekassa tuossa et hyvälllä itsetunnolla varustetut pystyvät olemaan aidosti iloisia myös muiden menstyksestä ja ilosta. Muut tuntee vain katkeruutta. Sinulle suon kyllä kehut niin itseltä kuin muilta, oot saanut kärsii tarpeeksi tässä viimeisten vuosien aikana. Luin blogis läpi yhtä kyytiä eilen. Kiitos annoit todella voimaa ja uskoo. Lisää tätä. :P:P
*Nimetön HimoLäski*
Älä pls välitä noista anoista. Kuten totesitkin niitä on aina ja antaa niiden olla!! Ja eihän blogin perusteella todellakaan voi julistaa ketään kauniiks tai rumaksi sisältä, jos ni tekee on aika heppoiset arviot. mut joillekin sekin vissiin riittää mutta se kertoo enemmän täst ihmisestä ja hänen ajattelun "syvällisyydestään" kuin mistään muusta. :P:P
*Sama*
Nimetön HimoLäski,
Voinko jatkossa lyhentää ton NHL? ;) Niin, täytyy muuten vielä tiedustella, että jos olet seurannut blogiani jo pidempään, niin oliko sinulla joku syy lukea se läpi yhteen kyytiin uudelleen? Millaisia mietteitä se herätti? Kunhan utelen.
Anonyymi tuossa alussa kirjoitti, että "eikös sisäisen kauneuden määrittele muut ihmiset". Kyllähän sen määrittelee myös muut, mutta eiköhän jokaisella ole suht selkeä kuva siitä, millaisena muut häntä pitävät. Tai jossei satu olemaan, niin peilisuhteessaon ollut vakavia ongelmia. Vaikkei oma ja muiden kuva itsestään usein ole täysin samanlainen, ei se ole myöskään täysin erilainen.
Ja mitä parempi itsetuntemus henkilöllä on, sitä varmemmin hän ymmärtää, millainen on toisten silmin. Tahdonvoimaalla (miten taipuu) taitaa olla aika selkeä käsitys siitä millainen hän on ihmisenä ja pelkän blogin perusteella uskon sisäisen kauneuden olevan vallitsevaa. Kiitos anonyymi eripurasta. Toivottavasti toisten latistaminen ei ole sinun ainoa motiivi kommentointiin. Onneksi ihmiset voivat itse päättää, mitä henkilökohtaisessa blogissa kirjoittavat, ja jos sinä satut tulkitsemaan tekstit (ja kauniit kuvat!) toimimattomasta yläniskasta itsekehuks ja koet sen masentava, voit aina olla palaamatta tänne. Niin helppoa. Usein uteliaisuus vie voiton ja sitä palaa persoonien pariin jotka samalla ärsyttää ja joita samalla salassa ihailee. (Saara: ei muu ihminen, ei tuttu, satunnainen lukija joka on äärettömän laiska kommentoimaan)
Piä lippu ylhäällä!
Äly hoi älä jätä, sinä ensimmäinen ano. mikäs näiden blogien tarkoitus sitten on, jollei omasta elämästään ja ajatiksistaan kertominen? Mitäs mieltä sitten olet muotiblogeista, jotka on täynnä pienten ja isojenkin tyttöjen pelkkiä omia kuvia itsestään eri asennoissa, vaatteissa, kynsissä, hiuksissa? Myös muuten tuo More to Love blogi on aivan samaa massaa, eli egon pönkitystä kaikkine tyttöjen kuvineen.
Ja kun on omia ajatuksia ja mielipiteitä on aina myös ihailijoita ja inhoajia. ei kukaan blogin pitäjä kuvittelekaan, että maailma muttuisi heidän kirjoitustensa perusteella. naurettavaa edes luulla jonkun uskovan niin. mutta jossei kukaan ota mitään kantaa eikä synnytä keskustelua aiheista, sitten se ei ainakaan muutu.
julkisen blogin pitäminen omalla nimellä on ihailtavaa ja rohkeaa. parhaimmillaan se on kuin mielenkiintoinen päiväkirja, johon jää aivan koukkuun. se että poistaisi kaiken itseään vastaan kohdistuvan kommentoinnin kertoo siitä, ettei kestä arvostelua ja on epävarma. sen sijaan jos kommenttien poistoperuste on se, ettei halua blogissaan käytävän julkista joukkotappelua ja että blogin sävy pysyy positiivisena. Tällöin kommenttien poistaminen on suorastaan suotavaa. ei kenenkään tarvitse joutua pilkan kohteeksi, vaikka arvostelu on sallittu. minua ei anonyymin kaltaiset kommentit häiritse, mutta ymmärrän, että esimerkiksi tämän blogin lähiipiiriä ei kiinnosta lukea blogin pitäjään kohdistuvia ikävänsävyisiä arvosteluja eikä piilovittuilua. jätän tämän blogin pitäjän päätettäväksi, poistaako täältä mitään vai ei, minä kyllä jaksan lueskella, vaikka täällä ei olisi yhtään kommenttia tai sitten pelkkää anopuppua. mutta kiitos kun ajattelit lukijoita. XD
johan tuli kommentteja kommentteihin. Oli kovin mielenkiintoista tietää, ketkä on kommentoinut, mutta siinä on yksi bloggauksen viehätys, että saa nasevia arvioita ihmisiltä, joiden suhteesta itseensä ei ole mitään tietoa. Toisaalta tosi ahdistavaa, mutta ei passaa miettiä asiaa liikaa, niin selviää. ;)
Kiitos kannanotoista myös lopuille anoille. Muhitutan noita ajatuksia, teen ohjeistuksen kommentointiin ja jos siltä tuntuu, heidän sitten roskiin kommia. Mutta eiköhän tästä vallitse yksimielisyys, että kukaan ei ole loukkaantunut mistään arvostelusta ja että tuntemattomien ei kannata julistaa kovinkaan varmana toisen ihmisen syvimpään olemukseen liittyviä asioita absoluuttisena totuutena ainakaan tämän ko. ihmisen omassa blogissa. Se on varma, että mallintöitä pitäviä ihmisiä pidetään aina jossain määrin muita ihmisiä itserakkaimpina tai omaa ulkoista kauneuttaan pönkittävinä, koska työtä todella tehdään ulkonäöllä. Näin se vaan on, siihen on saanut tottua ja sitä se tulee olemaan tulevaisuudessakin. Mutta se että tekee kuvauksia, ei tarkoita ulkoisen kauneuden pönkittämistä, kuten olen aikaisemminkin todennut. Ja toisaalta,mitäs ulkoisella kauneudella tekeekään, jossei ole kuntoa hyödyntää sitä ko. työssä? Sairas on aina sairas, oli se sitten kaunis tai ei. Ja lopulta riittää, että itse tietää, millainen ihminen on ja pitää itsestään juuri sellaisena. :)
Asia loppuun käsitelty meitsin osalta, keskustelu jatkokuun aiheista.
Moi, minun pitänee tulla myös esille, olen myös "ano" ja kirjoittelen joskus palstallesi,mutta eri "ano" en ole 30 kiloa ylypainoinen (sentään) eikä minua ole ommeltu kasaan auto-onnettomuuden takia, muunlaisten, lähinnä henkisten haavojen ompelu onkin sitten toinen juttu eikä kaikki taida umpeutua ikinä :)
Kyllä, minustakin on ihan tervettä rakastaa itseään, sanoipa muu ympäristö mitä tahansa,mallintyöstä on sitäpaitsi vaikea löytää juurikaan negatiivista, eihän siinä tehdä kenellekään mitään pahaa, no ehkä annetaan jonkinasteisia "paineita" mutta sellasta elämä on ja jokainen itse valitsee oman tiensä eikä kaikkien tarvitse näyttää Sophia Lorenilta eikä näytä.
jatka blogiasi, se on kiva ja sitä on mukava lukea silloin kun joskus luen.
Kiitos vika ano! Ü En kihan heti tätä blogia lopeta, mutta sit ku oon kunnossa vaihdan toiseen osoitteeseen, ja tämä saa jäädä tänne sairasmaailmaani. Kai tuokin joku puhdistautumisriitti sitten on. Ja kiva kuulla, että viihdyt myös palstalla! :)
Olen mielenkiinnolla seurannut kirjoittelua mutta en ota kantaan aiheeseen "painoindeksin" osalta. Mielipiteitä saa ja täytyy olla, niistä syntyy keskustelua mikäli ei olla samoilla linjoilla tai vaikka oltaisiinkin aiheeseen tulee eri nälökulmia.
Itse en ole tänne koskaan kirjoittanut mutta lueskellut tätä blogia ja koko sivustoa joten olen saanut jonkilaisen käsityksen Tahdonvoimasta joka on välillä ollut tosi heikossa "hapessa" kun on tullut takapakkia kuntoutumisessa mutta löytänyt silti itsestään niitä hyviä puolia ja on ollut hyvä juttu kun ne on kirjoittanut muidenkin luettavaksi. Sillä saattaa saada muutkin kelvottomassa tilanteessa olevat löytämään itsestään jotain hyvääkin ja jaksamaan eteenpäin vaikka tuntuu ettei jaksa. Tuo yks ano sitten viitsii muussa yhteydessä kirjoitetusta kopioida osan ja olla sitä mieltä että muut määrittävät toisen sisäisen kauneuden ja sivaltaa muutenkin T:tä lättyyn. Ok, mä sitten voin määritellä Tahdonvoiman että hänellä on sisäistä kauneutta vaikkakin on toisinaan itseään kohtaan tosi armoton ja vaativa. Teksti on välillä varsin suorasanaista ja kantaa ottavaa joten ei kannata tarttua yhteen klapiin kun koko motti on käytettävissä:)
T: Merzi, retkuniska aivovammaisen erityispätevyydellä:)
ps. jotta ei kukaan loukkaantuisi "allekirjoituksestani" niin mulla on vaikea aivovamma
Oih Merzi tervetuloa kommentoijien rinkiin! Mietinkin tässä yksi päivä, että jälleen on kulunut liian kauan, etten ole saanut meilivastausta liikkeelle. Mutta tiedän, että ymmärrät.
En muuta todeta kuin että olen todella liikuttunut siitä, miten itselleni tuntemattomat ihmiset ovat kirjoittaneetkaan minusta näin kauniiseen sävyyn. Tulee väistämättä tunne, että mitä sitä itse voi tehdä teidän kaikkien ihanien ihmisten arjessa auttaakseen.
Kiitos vielä kerran kaikille kommentoijille paitsi erinomaisista miettimään pistäneistä ajatuksista myös kauniista sanoista, joita olen ollut oikeutettu kuulemaan. Voitte olla varmoja, että muistan nämä keskustelut niin kauan, kunnes joku muisin vievä hermosairaus mun tuurilla iskee. Kuten Mari sen sanoikin, niin valitettavasti tämä sairaus ei takaa immuniteettia muita vaivoja vastaan, vaikka kuinka toivois.
Hyvät yöt! Ja Merzi, sulla oli loistava allekirjoitus. :) :)
Pakko vielä sanoa Merzi, että tuo ilmaisusi "sivaltaa Tahdonvoimaa lättyyn" ja "käytössä on koko motti" sai mut hymyilemään niin, että meinas ikenet revetä. Niin hauska sanavalinta. Oikein kunnon joukkotaistelufiilikset. Ja tottahan sä puhuit, jos kerta tavaraa on 2000 postauksen verran, niin luulis todella löytyvän materiaa, josta ammentaa. Nauran tolle ilmaisulle vieläkin. Kohta varmaa hermosto sekoaa lopullisesti... Että kiitti vaan!! Joutuu hakeen pian lisää Triptyleitä... ;) ;) :D :D
Tahdonvoimaa, sorry jos hermosto sekosi ja mikäli ikenet repesi:) Yritän tulevaisuudessa tuoda mielipiteeni julki kuivakkaan neutraalisti jottei sulle tule lisäkustannuksia lääkkeiden osalta:D Mulle kun ei ole tää kirjoittaminen aina ihan helppoa niin kirjoitan asian niin kuin sen helpoiten saa sanoiksi puettua. Tekstin ymmärtäminen on sitten lukijan vastuulla :D
T: Merzi
Lähetä kommentti