Työ ja tuhat kysymystä

Tässä sairastamisen aikana on saanut huomata, että sairaat ihmiset,joiden ei pinnallisesti ajatellen pitäisi olla onnellisia, ovat kuitenkin niitä eniten elämäänsä tyytyväisiä. Osittain tämä johtunee siitä, että monet heistä on selvinnyt traumaattisista lähes kuolemaa hiponeista koettelemuksista, ja ilo henkiin jäämisestä siivittää positiivisia ajatuksia todella pitkään, ehkä ikuisesti. Vaikeista vastoinkäymisistä voittajana selvinnyt osaa arvostaa elämää ja sen tarjoamia aivan pikkuruisiakin iloja täysin eri tavalla kuin ihminen, jonka suurimmat huolet liittyvät hyvin arkisiin asioihin.

Aivan heti onnettomuuden jälkeen meistä todella vaikeasti vammautuneista niskapotilaista tuntui siltä, että olemme menettäneet kaiken sen, mikä meidät on aiemmin tehnyt onnelliseksi. Tämä pätee varmaan muihinkin vakavasti loukkaantuneisiin. Veikkaan, että meitä yhdisti ainakin ajatus siitä, että olemme menettäneet elämämme. Eli itsemääräämisoikeutemme, itsenäisyytemme ja intohimomme.

Samalla lähti työkyky ja sen mukana taloudellinen turva. Ja mitä saimmekaan vastalahjaksi? Joukon Kelan ja vakuutusyhtiön leimalla varustettuja lippulappuja, joissa tulisi kaikin tavoin, myös todella noloista oireista kertoen ja jopa niitä suurennellen, todistaa olevamme riittävän sairaita - myös paperilääkäreiden silmissä. Muutenhan sairaslomakorvauksia ei heruisi, koska päällepäin neurologisista oireista kärsivä retkahdusvammainen näyttää aivan tavalliselta terveeltä kansalaiselta. Vain todistelemalla fyysisiä oireita riittävästi mutta samalla puolustaen psyykkistä terveyttämme saatoimme saada hieman almuja yhteiskunnalta, valtion kassasta, jossei muualta. Omalla kohdallani nekin päätettiin lopettaa parin kuukauden jälkeen ja sen jälkeen on pärjätty muilla konstein. Tosin nyt kun olen paremmassa kunnossa, olen päättänyt hakea Vakuutusoikeuden tekemään päätökseen valituslupaa, palkata juristin ja hankkia käräjöinnin kautta ne 20 000 - 30 000 euroa, jotka minulle lain mukaan kuuluvat. Minuahan ei Pohjola pompottele. Eikä kyllä Kelakaan enää.

Takaisin loukkaantumiseen... Jossain vaiheessa olemme huomanneet, että sosiaaliset suhteetkin alkaa muuttua. Ystäväpiiri vaihtuu, kun olemme alkaneet elää täysin uudentyyppisessä arjessa, toipilaina. Kauhuksemme saimme huomata, että terveet eivät ymmärrä kuntoutujia eikä kuntoutujat terveitä niin hyvin kuin toiset samassa tilanteessa olevat ihmiset. Toisaalta vanhasta piiristä irti päästäminen hirvitti, toisaalta se oli mahdollisuus jättää taakseen jakkiutuneet ajattelutavat ja elämäntyylit, joissa olikin jo liian sisällä. Samalla sitä kuitenkin pohdittiin, että mitäs sitten, kun olemme jälleen terveitä? Hyväksyttäisiinkö meitä enää takaisin aikaisempiin kuvioihimme vai olisimmeko täysin vieraantuneita noista aiemmista ystävyyssuhteista? Ja entäpä oma parisuhde? Sekin muuttui, kenties loppui. Ei enää läheisen ihmisen tuomaa turvaa ja tukea. Olisimme yksin, missä on tietenkin hyvät ja huonot puolensa.

Noista kaikista mietteistä minä murehdin ensimmäisenä, kauheaa myöntää, työtäni. Se johtui siitä, että työ täytti suurimman osan elämästäni tuolloin. Jos minulla olisi ollut lapsia, olisin varmaan murehtinut perheeni selviytymistä. Ja jos olisin ollut täysipäiväinen opiskelija, niin sitten sitä. Mutta nyt työ huolenaiheistani suurin. Mietin, miten firmani pärjäisivät, kun yksi ihminen joutuu yhtäkkiä muutaman vuoden sairaslomalle vieden mukanaan sen 38,5 tunnin viikottaisen työpanoksen ja hillittömän määrän tietoa, jota ei ole muilla. Kaikkea ei kuitenkaan ikinä pysty dokumentoimaan. No, nopeasti sain huomata, että kyllähän ne työt siellä hoituu, koska taloon on palkattua osaavaa työvoimaa, mutta en kyllä silti osannut olla täysin levollisin mielin. Painotinkin kaikille, että minulle saa ja pitää soittaa, jos tulee mitä tahansa kysyttävää. Ja niinhän nuo tekivät, kunnes jossain vaiheessa arki alkoi rullata uusissa uomissa ja yhteydenotot harvenivat ja lopulta loppuivat lähes kokonaan. Vain ns. hallinnolliset yhtiötovereiden väliset neuvottelut jatkuivat tottakai kuten ennenkin. Hiukkasen naurattaa, että olen tehnyt elämäni suurimmat osakejärjestelyt sängyn pohjalla maaten ja nauhoittaen tuon palaverin, jotta voisin myöhemmin vielä tarkastaa, että olen varmasti toiminut järkevästi. ;) Luojalle kiitos, ympärilläni on vain lojaaleita ja rehellisiä ihmisiä, koska muuten olisi puntissa tutissut!

Jossain vaiheessa aloin huolehtia siitä, että miten minä pärjäisinkin ilman työtäni ja työyhteisöäni. Osaanko olla tekemättä mitään ja nauttia hiljaiselosta? Millä rytmittäisin arkeni, kun duuniin ei tarvinnut lähteä, eikä etenkään kökkiä siellä yrittäjälle tyypillisesti iltamyöhään. Millä minä täyttäisin ne päivät, jotka oli aiemmin täyttänyt asiakastapaamiset, yhteistyökumppaniasiat, markkinointisuunnitteluhommat, kehityspalaverit sekä tietenkin ne arkiset tietotekniikkaongelmat ja sähläys? Mielessä kävi myös ajatus siitä, että kuka ottaa paikkani työyhteisössä ja kuinka tiukasti hän sitoutuisi siihen. Eli kun joskus palaisin takaisin töihin, olisiko ihmiset onnellisia takaisin tulostani, vai ajattelisivatko he, että nyt se saatanan puolikuntoinen kehäraakki sitten tulee takaisin ja pistää juuri muutetut rutiinit, työmenetelmät ja arjen taas uusiksi.

Tai entäs jos en saisikaan enää paikkaani takaisin, kun olisin ollut riittävän kauan poissa ja hyödytön? Sillähän ei ollut mitään merkitystä, että on jatkuvasti tehnyt kotoa töitä, koska sitä ei kukaan nähnyt eikä sellaisen työn, jota aluksi puuhastelisin, varsinaisia tuotoksia pystynyt suoraan euroina mittaamaan. Mutta ehdottomasti suurempi huoleni kuin oma panos-tuotossuhde, eli se, että entäpä, jossen motivoitusikaan työstäni niinkuin ennen tai haluaisinkin tehdä jotain aivan muuta? Esimerkiksi muuttaa Nepaliin ja aloittaa tiibetin opiskelut ja tarjota köyhien perheiden lapsille ilmaista yleissivistävää koulutusta? Asua jossain känttysessä kylmässä luostarissa ja nauttia elämästä askeettisuuden parissa. Tai yrittää hankkia perhettä, jäädä kotirouvaksi, blogata pienokaisten kakan koostumuksesta ja samalla hoitaa paria bisnestä, vaikka lasten vaatesuunnittelua, kotoa käsin? Tai rykäistä aiempi tutkintoni sosiaalityöstä loppuun ja alkaa sparraamaan niskavammaisia arjen ongelmien parissa? Toisaalta, ei uusien mielenkiinnon kohteiden löytäminen tarkoita aiemmista luopumista. Ei etenkään, kun on markkinointialan yrittäjä ja kaikissa ideoissani tarvittaisiin joka tapauksessa osaava ja minun tilanteeni tunteva markkinointitoimisto. ;)

Mietinnät on edelleen kesken ja hyviä mietintöjä ovatkin. Sen ainakin olen huomannut, että suurin osa noista murheistani on osoittautunut aivan turhiksi. Tämä on ollut iloinen juttu! Mutta toisaalta, myös uusia murheita, tai sanoisinko mietinnän kohteita, tuntuu ilmestyvän samaa vauhtia kuin edellisiä pystyy ratkaisemaan. Eli eipä tässä huolta taida olla, etteikö tekemistä piisaisi. ;)

Hauskaa päivää kaikille. Ja anteeksi, täskin tuli liian pitkä post. Lopuksi kiitän itseäni siitä, että jaksoin siistiä tänään asuntoni enkä joudu potemaan huonoa omaa tuntoa siitä, että toinen hoitaa sen yleensä yksin.

<3