My heart will go on - mokkikset

Ei vissiin sais blenderillä sekoittaa noin rajui määriä, mutta kun tehari on kadonnut. Hyvä tuli. Ei näkyis Rauhiksessa teharia? Valkoinen Philips, jossa on mintunvihreää niissä kauhimissa. :D

Ystävät

Nyt on aivan pakko osoittaa jälleen mustaa huumoria ja valita tilanteeseen sopimattomien ystiskorttien TOP1. Eli huomenna sit salille, 100 kiloa rautaa niskaan! Ja huomatkaa niskan asento! ;)

Kahvikutsut ja Hyvää Ystävänpäivää!

Ajattelin tässä omaksi ilokseni järjestää ihan keskenäni ex tempore kaffikutsut. Sen kunniaksi askartelin kaffekutsuille sopivan hatun ja vedin kaffeeta litran kolpakosta. Koska tänään on myös ensimmäisen kaatumiseni vuosipäivä, juhlistin sitä pukeutumalla samoihin vaatteisiin kuin tuolloin rysähtäessäni turvalleni kaverini tuolla Pohtolan perukoilla ystäväni takapihan parkkipaikalla. Tässä samaisessa paidassa kävin heittämässä myös toistaiseksi viimeisen julkisen esiintymiseni ja ihmettelin, että mikähän helvetti uudessa paidassa on vikana, kun se kihistää ja kutittaa kaikkialta. Mutta ei se ollutkaan paidan vika, vaan viallisen hermoston!

Toki olisi hienoa, että olisitte täällä bilettämässä kahvilla kanssani, mutta ymmärrän, ettei viiden minuutin varoaika kenties riitä. ;) Juhlitaan siis virtuaalisesti. Toivotan teille kaikille erinomaista ystävänpäivää, jo toisen kerran! Heti kun keksin, kuinka tästä kapulasta saa sydämeen tarvittavan väkäsen, saatte sydämelliset loppukaneetit. Toistaiseksi täytyy mennä ilman...

Ei pitäis...

Olen vältellyt iloitsemasta tästä pitkään jatkuneesta noususuhdanteesta, koska silloinhan yleensä kolahtaa ja kovaan. Niinpä totean vain, että onpas kivaa kun hermosto pääasiassa pelittää ja vaikeutena on tuo rasituskestävyys. Mutta se tulee vain ajan kanssa ja treenaamalla.

Täytyis muistaa tuon paremman puoliskon neuvot keskimääräisen kehityksen seuraamisesta sekä siitä, että oli niska paskana tai ei, niin vajaa vuoden totaalinen hiljaiselo ja maaten olo tekis kenen tahansa voimakkaista lihaksista pelkät rupsahtaneet rusinat. Juuri näinhän se on. Näissä asioissa ei passaa kilpailla ajan kanssa.

Hyvät yöt. :D

Tahtojen taisto, osa 2

Minä voitin. ;)

Terveiset katolta

Hahaa, tuon onnistuis saamaan päähänsä niin voisi tulla itku. :)

C2

Hermon rauhoitusta. ;) Pakko vaan uskoa fyssaria, kun hän sanoo, että aivot tottuu niskan uuteen asentoon ja hönö olo vähenee. Vaikka nytkin yläniskassa on alkava nikamajumitus, tän kanssa voi elää. Toistaiseksi. Katsotaan nyt, riittääkö tuki kuinka pitkään eloon mutta ainakin istumiseen kyllä. Seisominen ja pitkään kävely ei kyllä wörki.

Kelataan hei sitä taas...

Jokainen Kelan kirjekuori saa sydämen pysähtymään. Sitä jännittynein mielin venaa, millaista postia on luvassa. Yleensä hylkäyspäätöksiä tai takaisinmaksuja. Tänään takaisinmaksuja. Haluavat periä opintotukia takaisin. Ja niitä riittää, koska opiskelijanhan pitäisi tietää, että tienaaminen on ankarasti kiellytty opintojen aikana! Ei muuta kuin maksusuunnitelmat kehiin. ;)

Kirjekuorissa Kela on edistynyt. Taakse on ilmestynyt yhteystiedot painettuina. Loistavaa. Vielä kun siinä olisi vaikkapa punainen katkoviiva/boksi, missä lukisi "Saksi tästä talteen tärkeät numerot", niin ihmiset huomaisi uudistuksen ja todella saattaisi todella irrottaa takaosan johku jääkaapin oveen kiinnitettäväksi magneetilla. Vink vink. Seuraavan kerran kun Kela kilpailuttaa markkinointitoimistonsa, meitsin firma osallistuu siihen tarjouskilpailuun. :D

Fedja-nimimerkistä tiedoksi!

Sain tänään blogiin kommentin (tekstissä: http://taistelijat.blogspot.com/2008/11/si-nivel-dislokaatio-fedja.html), jossa nettinimen Fedja väitettiin olevan ammatiltaan jäsenkorjaaja ja markkinoivan tuolla nimimerkillä Selkäsivuja sekä omia palveluitaan.

Tämä EI ole totta.

Jos anonyymi olisi tutustunut Fedjan kirjoituksiin tässä blogissa sekä Niskavammafoorumilla (http://p3.foorumi.info/niskavamma/viewtopic.php?t=180&start=0&postdays=0&postorder=asc&highlight=), hän ymmärtäisi asian. Eli joko joku esiintyy netissä oikean Fedjan nimimerkillä jäsenkorjaajana tai sitten anonyymilla on mennyt aliakset sekaisin. Tämän blogin ja niskavammafoorumin Fedja EI ole työelämässä eikä näin ollen jäsenkorjaaja.

Jos asiasta ilmenee jotain kysyttävää/tiedotetavaa, lähettäkää minulle meiliä tahdonvoimaa@gmail.com. Kiitos! Olen ilmoittanut anonyymin havainnosta myös oikealle ehdalle alkuperäiselle Fedjalle. :)

Yläniska suuttui

Yläniska halus suuttua aamulla. Varmaan liikaa kirkkaita ruutuja ja lukemista. Kattellaan jos lähtis Triptyleillä ja Buranalla ja levolla. Ens viikollahan onkin jo CST mutten mielelläni menis sinne, kun tää on jo muutenkin lerppu paska. Kattellaan kuinka tytön käy. Nyt ainakin hyrrää pahaenteisesti, joskin hyvinhän tuo on jaksanutkin. :)

A-SEN-TO! Ja omituista muistelua...

Katos perkele. Ei roiku leuka enää! Vaikkei tuki vielä muuten riitäkään täydellisesti tossa vammakohdassa, mutta on tuo nyt huomattavasti parempi suoritus kuin mistä lähdin liikkeelle. Se on yksi tämän koko paranemisen paras puoli, että ensimmäistä kertaa 7 vuoteen olen löytänyt ihmiset, jotka eivät hoida oiretta hetkeksi piiloon millään vippaskonsteilla, vaan pyrkivät auttamaan itse vamman kuntoutuksessa. Liikkeelle on lähdetty siitä, että kroppa treenataan kerralla siihen kuntoon, ettei sitä pienet töyssyt jatkossa samaan paskajamaan saa, pysyvästi ainakaan. Kyllähän jokainen äkkijarrutus tai pidempi lentomatka varmasti kuulemma tuntuu, mutta se nyt on pientä, jos niistä hetken aina kärsii.

Lisäksi olen onnellinen siitä, että hoitava tahoni ymmärtää, että kivun häviäminen ei tarkoita sitä, että rakenteet olisi kunnossa, vaan rakenteet pitää kuntouttaa. Monilla retkahdusvammapotilailla, kuten itsellänikin silloin ekan haaverin aikaan 2003, kävi niin että kipu pieneni lähes huomaamattomaksi, mutta kaikki oireet jäi ja lisäksi ranka oli nuupistunut aivan väärään asentoon. Keho tavallaan sopeutui siihen väärään sairaaseen tilaan muistutellen toisinaan kovemmilla kipupiikeillä/oireilla, mutta koska ne eivät estäneet työntekoa tai elämää, ei niitä osannut ottaa tosissaan tai merkkinä siitä, että käveli jatkuvasti heikoilla jäillä.

Siinä mielessä en siis usko ihmeparantumiin, että revennyt tai revähtänyt lihas, kalvo tai nivelside itsestään ja yhtäkkiä hokkuspokkus ajatuksen voimalla korvautuisi uudella. Ensinnäkin koko kehon uudistumiseen menee parikin vuotta, ja toiseksi passiivinen paraneminen pelkän ajan kanssa ei takaa koskaan yhtä hyvää tulosta kuin kehon aktiivinen partaminen harjoitusten (ja hoitojen) avulla.

Olinkin hiukka kyllästynyt siihen, että kävin lukiosta asti kerran kahdessa viikossa tai kuussa fyssarilla/hieronnassa/voice massagessa, ja aina piti mennä takas rahaa tuhlaamaan, koska oireet ei pysynyt poissa kuin hetken. Samalla ranka löystyi vaan lisää ja mitä enemmän kroppaa myöhennettiin, sitä huonompaan kuntoon se väänsi itseään. Ja outoja oireita oli koko ajan kuitenkin. Muistan senkin vuoden, kun multa lähti ääni lähes vuodeksi opettajan sijaisuuden aiheuttaman rasituspiikin takia. Jouduin lopettaan lauluhommat ja bänditouhut ja kävin pari vuotta puheterapiassa ja puheentuottoon erikoistuneella laulumaikalla pihisemässä. Aivan käsittämätöntä, että tuolloinkaan en osannut ajatella mitään olevan sen suuremmin pielessä. Tai ne hetket ekan prätkäkaatumisen jälkeen 2002-2003, kun makasin porukoiden vanhan kämpän patjalla kuukausikaupalla lapaten Buranaa ja Sirdaludia kokovartaloviiltelyyn ja puutumiseen. Eikä tuolloinkaan ollut mitään hajua, kuinka pahasti oli käynyt: ei minulla eikä lääkäreillä. Tai kun seuraavana vuonna korvat alkoi vähitellen soida, lukkeutua ja kuulo huonontui niin paljon, että jouduin istumaan eturivissä isoissa luentosaleissa. Tai kun näkö pompsahti yhtäkkiä miinus kolmeen ja tuli järkyttävä hajataitto, joka oli sitten välillä poissa ja tuli välillä mystisesti takaisin. Silloinkin olin oikea ihme silmälääkäreiden keskuudessa! Entäs ne jatkuvat poskiontelontulehdukset, jotka ei sitten ikinä olleetkaan niitä, vaan ainoastaan niskaoireita. Voi että ihminen voikaan olla sokea ja kuuro omalle keholleen!!! No nyt sen aika on ohi. Herkistynyt hermostokultani muistuttaa suurinpiirtein sekunnilleen siitä, missä vaiheessa hormonikierto on tai milloin olen syönyt ruokani liian nopeasti.

Ajatus, jota en halua miettiä mutta voin kyllä kirjoittaa sen tänne, on: Olisikohan elämäni kovin erilaista, jos olisin löytänyt 2003 Suvantokadulle? Erilaista olisi taatusti, koska ainainen sairastelu ja jatkuva ahdistava olo on vaikuttanut kaikkiin tekemisiinä koko sen ajan, mitä olen asunut Tampereella ja opiskellut sekä vielä työelämään siirtymisenkin aikaan. Niin, mutta olisiko elämäni nyt jotenkin mielekkäämpää erilaisella taustalla, sitä en saa ikinä tietää, eikä se oikeastaan kiinnostakaan. Tosin tuo ajatus, että olisin saanut opiskella ilman jatkuvia niskakipuja ja jumitusta sekä ollut muutenkin vähemmän vittuuntunut, kun hermostokin olisi toiminut, on aika herkullinen. Sillä on hauska näin jälkikäteen leikkiä. Mutta ei siitä sen enempää.

Menneisiin on nimittäin turha ripustautua. Huomio on suunnattu nyt vissisti tulevaisuuteen unohtamatta kuitenkaan tätä hetkeä ja tarkkaa muttei sairaalloista oman kropan tarkkailua. Eipä uskoisi, että ääripää ihminen voi näin paljon rakastaa kultaista keskitietä, tasaista arkea ja rutiineitaan, sekä ajatusta siitä, että kohtuus on hyvä muistaa kaikessa.

Öitä!

Valelääkärin ura

Nyt mä muistan erikoisen uneni, jota aamulla yritin mieleeni palauttaa. Työskentelin Päijät-Hämeen Keskussairaalassa neurologina, ilman pätevyyttä. ;) Mulla oli hirveesti tyytyväisiä potilaita koska otin kaikki asiakkaat tosissaan ja hoidin heidän asioitaan rehellisesti myös vakuutusyhtiöiden suuntaan. Kaikista koomisinta oli, että tallentelin potilastiedot tällaisellä ikivanhalla kassakoneella:
http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/8/8c/Antique_cash_register.png/180px-Antique_cash_register.png

Lopulta jäin kiinni tästä kusetuksesta ja muistan viilettäneeni takin liepeet liuhuen pitkin sairaalan kellarikerroksen käytäviä karkuun vihaisia stevareita. Juoksin kuitenkin umpikujaan ja jäin kiinni. Muistan kuinka rangaistuksena kaikkien mun asiakkaiden potilasmyönteiset lausunnot muutettiin sellaisiksi, ettei oikeusturvan toteutumisesta ollut enää mitään takuita.

Heräsin lopulta siinä vaiheessa, kun multa otettiin avainkorttia pois kaulasta, etten enää pääsis sairaalaan sisälle, ja istuin kolkossa sementtisellissä naputtelemassa kassakonettani iso pippeli otsassa. Että sellainen unimaailma viime yönä. Unesta innostuneena tilasin huvin vuoksi lääkiksen pääsykoekirjan. Eihän se koskaan huonoksi ole itseään sivistää, etenkin jos joskus ton CST:n pariin oikeasti päätyy sivutoimisestikin...

Yliveto juttu

Eipä olisi uskonut, että tämäkin päivä tulee joskus. Aikas yliveto juttu, että pystyn tekemään ylivetoja ja rangan hallinta toimii. Tunnen suunnatonta tyytyväisyyttä! :D

Ps. Puhelinpuute: Tässä kalliissa kapulassa ei ole itselaukaisijaa! Millä mä nyt kuvaan harjoitukset...?

Brändejä, organisaatioita ja Linnaa

Aamun scouttasin brändejä ja nyt siirryn opintojen pariin! Tässähän saattaa vaikka joskus valmistuakin... Niska on aivan outona, mutta kestää istumista, joten nyt sit täytyy tehdä kun toistaiseksi voi. ;)

Soittelin tänään Linnaan, yliopiston kirjastoon lainaustoimistoon. Linna on tunnettu siitä, että siellä on suht ynseitä virkailijoita. Tänään luurin päässä oli kuitenkin aivan ihana rouva. Ei jäänyt nimi mieleen, mutta erityisen lämpimät kiitokset ja kehut asiakkaan huomioivasta ja ystävällisestä palvelusta! Jäi erittäin hyvä mieli. Enkä käyttänyt edes sairaskorttiani säälin keräämiseen, ennen kuin puhelun lopussa, kun tuli niskavaivat puheeksi. Virkailija katsoi minulle kirjaa koneelta ja joutui laskemaan luurin pöydälle siksi aikaa. Tähänkös herkkä niskavammojen ehkäisysilmäni iski välittömästi! Ei voi olla totta, että puhelintyötä tekevillä ei ole headsettejä tai handsfreetä. Uudet hienot kännykät kyllä on muttei kunnollisia välineitä, jotka palvelis nopeaa ja niskaysävällistä työntekoa.

Ryhdistäytykää Tampereen yliopisto ja panostakaa kunnon työvälineisiin. Se 20 euron kuulokehankinta per henkilö tulee aika paljon halvemmaksi kuin yksikin päivä sairaslomalla tai käynti työterveyslääkärillä niskavaivojen takia. Tämä on haaste! Kun lampsin keväällä kirjastoon, haluan nähdä kaikilla asiaskaspisteillä niskaystävälliset kuulokeratkaisut. :)

Ilmiö syvältä hanurista

Tässä kuvassa näette melko kauniista ja ilman suurempaa ähellystä ja hermojen menetystä avatun litran Valio- jäätelöpaketin. Valitettavasti 99 prosentissa vastaavista avausyrityksistä tilanne päättyy katastrofiin, josta kärsii laajimmillaan koko perhe, naapurusto ja tuntemattomat, sattumalta vastaantulevat lenkkeilijät, autoilijat ja koiran ulkoiluttajat. Erityisen pahaksi tilanne äityy, mikäli paketti on päässyt lämpiämään matkalla kaupasta kotiin. Tällöin pahvi vettyy ja puristaa sisältöä, suorastaan uppoutuu siihen, kuin hain leuat surffarin jalkaan.

Mikä jumalauta siinä on, että ihminen on onnistunut suunnittelemaan raketteja, joilla matkustaa toiseen universumiin, mutta litran jäätelöpaketista ei pystytä kehittämään näppärästi avautuvaa? Mä perustan groupin FB:iin ja vaadin jäätelöitä, joiden syöminen on miellyttävää ja stressitöntä, vaikkakin kyseessä olisi litran pahvipaketti. Pahvipaketeissa sinänsä ei muuta vikaa ole, koska ne on ekologinen valinta kuoreksi. Mutta miten niistä sais vielä näppärästi avattavia? Niin ja uudelleen suljettavia. Kertokaas viisaammat, onko Ingmannin paketeissa samaa vikaa? Munhan se tosin pitäis tietää.

Vali(o)vali(o)vali(o)vali(o) ja silleen. Ei tää nyt maailmaa kaada, mutta paskoo hartian.

Globaali sosiaaliturva ja kolmas tie

Suosittelen lämpimästi nuottitelinetekniikkaa opiskelijoille... ;) Hankaluutena on tietenkin muistiinpanojen tekeminen, koska kädet täytyy olla kohollaan, mutta jos ensin lukee ja sitten tekee muikkarit istualteen, homma rokkaa joten kuten. Tälläkään kertaa en opiskele itseäni varten, vaan jelpin tuota parempaa puoliskoa viimeisissä tenteissään. Mutta kun aihe sattuu olemaan sosiaaliturva, jonka olen aikoinani tenttinyt, niin päätin tässä samalla hiukkasen virkistää omaakin muistiani.

Aamupuhteeksi lukaisin sosiaalivakuutuksen lyhyen historian sekä nykyisen sosiaaliturvan kriittisen analyysin ja Blairin populisoiman Third Way-näkemyksen viitoittamia tulevaisuuden malleja murrosvaiheessa olevalle eurooppalaiselle sosiaaliturvajärjestelmälle. Kelan julkaisuksi yllättävän asiallinen kirja: Vakuuttava sosiaalivakuutus. Kummasti sitä alkaa nämäkin asiat kiinnostaa uudestaan vuosien tauon jälkeen.

Huomenna soitan vakuutustieteen vastuuopettajalle ja kysyn, että saisinko poikkeuksellisesti tenttiä kurssit esseillä tämän sairastilanteeni takia. Mulla sattuu olemaan sellainen etu, että vakuutustiede on omaa pelikenttää, koska mulla on tutkinto-oikeus kauppiksessa, johon oikeustieteen laitos ja sitä myös myös vakuutustieteen oppiaine kuuluu. Luulisi pikkuisen joustavan kun on tällainen erityistapaus. Silmien räpsyttelystä ei tällä kertaa ole hyötyä, koska kyseessä on naisihminen, eikä olla naistutkimuksen laitoksella. Anteeks. ;)

Niinkun eilen puhuttiinkin foorumilla, niin tuo staattinen oleminen ja etenkin 90 asteen kulma on kyllä helvetin hankala. Mikä saatana siinä on, ettei asento vaan pysy yllä? Ei jaksa. Ja jos liikaa ponnistaa, niska kramppaa totaalisesti. Siis pintalihakset. No, sen kunniaksi etten jaksanut istua, pesin vessan. Ai jai jai! Mutta se on mun suosikkihommaa suihkutella saatanallisella paineella tolla lattialta pölykökköjä ja katsoa kuinka ne valuu viemäriin, ja sit ne voi sieltä nostaa ylös yhtenä isona karvanippuna paljain käsin.

Tämä on juttu, jota ei pysty tässä perheessä, kuten ei monissa muissakaan, tuo komeampi puolisko tekemään. Jännä homma sinänsä. Meillä vedotaan nimittäin bakteereihin, "yököttävää". Mielessäni oon funtsinut, että kummassa on oikeasti enemmän bakteereita, jatkuvasti saippualla/shampoolla puhdistuvassa suihkuviemärin kannessa vai esimerkiksi punttisalin rautatangossa, jota ei koskaan pestä ja jota kuitenkin sadat hikiset äijät puristaa paskaisilla handyillä viikosta toiseen.

Nyt lepiä, että jaksaa taas lukea. ;) Pienissä palasissa!

Elämäni niskavammat (Apua, näitä olikin paljon)

Laitanpa tähän aluksi pari niskakuvaa selventämään tuota pään ja niskan anatomiaa, sillä joku ihmetteli sähköpostin välityksellä, miten voin vakavalla naamalla väittää pääoireiden johtuvan niskasta. Ehkä näistä on jelppiä pohtimiseen. :)

Tossa yhdelssä kuvassa näkyy muuten hyvin nuo kaksi "plänttiä" takaraivolla, siitä kohtaa mulla alkaa nykyään kiristää päätä, jos kiristää. Välillä ei kiristä enää ollenkaan, halleluujaa. Tuonne ylös luukalvoon kun kiinnittyy lihakset.
--

Aloin tänään miettiä, millaisia niskavammoja olen saanut elämäni aikana. Katselin vanhoja valokuvia ja koitin palauttaa mieleeni TOP10. Tällaisen listan sain aikaiseksi.

2010: Tyhjä saldo. Vielä. Onhan tätä vuotta jäljellä...

2009: Äkkijarrutus taksissa matkalla hoidosta kotiin. Ei hyvä!

2008: Kaksi kertaa kaatuminen suoraan hartioille ja niskalle, helmikuussa. Ensin reppu selässä parkkipaikalla ja sitten laivalla työseminaarissa nätti korkokenkäaksidentti suoraan ilmapompusta puulattialle. Ja jälkimmäisellä kerralla murtui samalla kyynärpää. Tämän lisäksi peruutin siihen naapurin autoon CST:n jälkeen ihan kohtalaista vauhtia. Raihnanen eukko siis! Varpaistakin on murtunut 9/10.

2007: Salilla tempasin hiukka liian isoilla painoilla maksimia, jolloin tanko karkasi käsistä, enkä tajunnut päästää riittävän nopeasti irti ja painol rempas aika nätisti hartsut. Samana vuonna pudotin myös käsipainon päähäni, kun se lipsahti hiukkasen BodyPumpissa.

2004: Kaaduin kaksi kertaa moottoripyörällä oikealle kyljelle/niskalle/lonkalle. Kerran paikoiltani ja pyörä rysähti päälle ja toisen kerran vauhdista, jolloin ehdin pois alta, mutta lensin aika hienosti oikealle hartialle. Onnettomuushetkellä ei tuntunut missään, mut parin kuukauden päästä olikin itku kurkussa. Samana talvena kaaduin rinteessä laudalla pari kertaa ja luistinradalla varmaan 20 kertaa.

2003: Vedin näyttävät lipat yliopiston pihassa, tällöin kaaduin hartioilleni ja meni vain vasen hartia. Lisäksi jäin liukuovien puristuksiin eräässä saksalaisessa tavaratalossa hartioistani sekä putosin tyylikkäästi samaisella reissulla parin metrin korkuiselta kaiteelta kyljelleni. Ei sattunut, mukamas. Tosin kävinhän mä hammas- ja korvalääkärissä Saksassa, kun korvan taakse ja leukaniveleen oli tullut saatanan kipeä iso patti, jota luultiin tulehtuneeksi sylkirauhaseksi. Niinpä niin... Arvannette, että pattihan on siis edelleen se samainen lihaksen kiinnityskohta kakkosen korkeudella. Tätä viimeisintä en muistanutkaan...

2002: Kohtalokas känkänheitto päättyi ojaan, perä eellä. Olikin hieman liukkaampaa, mitä luulin. Hieno känkkis kuitenkin. ;) Ei sattunut, tosin kyllä mulla hedari oli pari viikkoa. Ai niin joo, toinenkin onnettomuus: Olin nostamassa lentokoneessa käsimatkatavaralaukkuani ylös "hattuhyllylle", kun tuli jusy turbulenssia ja laukku putos mun päähän. Ei sattunut, mukamas.

2001: Kuvauksissa piti hyppiä trampoliinilla ja hyppäsin pääni kattoon. Ei sattunut. Eipä.

2000: Lahden aikuiskoulutuskeskuksessa oli koulutus ja meitsi oli ylipitkällä tauolla. Tuli kauhea kiire luokkaan tenttiin ja ajattelin oikaista portaiden ali juoksemalla. Ja PAM, suoraan otsa edellä kiviportaisiin. Ei mennyt taju, mutta sattui aivan saatanasta. Ainakin aivotärähdys tuli. Huppista, onhan näitä.

1997: Kuopiossa SM-skaboissa hyppäsin kaatosateessa korkeutta ja naps... Patja oli liukas ja tipuin hypyn jälkeen niskoilleni tartanille. Samana vuonna hyppäsin muuten seivästä treeneissä niin, että tulin jotenkin puoliksi kuoppaan ja puoliksi patjalle ja niskat vääntyi.

1996: Vedin lipat uimahallissa. Tässä olis voinut oikeasti sattua, mutta kaveri sai jotenkin osittain kiinni enkä lyönyt päätäni. Mutta alaselkään koski ihan saatanasti. Samana talvena laskin öisessä rinteessä pressulla puuhun. Ei sattunut, kuuma rommikaakoa vaimensi kummasti iskua.

1995: Tonttilassa, hurjina nuoruusvuosina viinakassi meni pyörän pinnojen väliin, ja tyttö parilla voltilla kerien hartioilleen katuun. Lisäksi juoksin pesiskentällä kuoppaan (miksi helvetissä siellä oli edes kuoppa?!) Ja katkes nivelsiteet oikeasta nilkasta. Silloin sattui, jalkaan.

1994: Tipuin pihakeinusta päälleni ja niskoilleni soramaahan, ainakin kaksi kertaa. Ei sattunut, vähän taisin itkeä tirauttaa. Lisäksi vedettiin kaverin kanssa pyörällä lipat. Kyytsääminen on oikeasti helvetin vaarallista! Älkää hyvät ihmiset tehkö sitä!! Tästä tuli mieleen Mustin kanssa hurvittelu pitkin Aleksanterinkatua? Muistatko? Miksi helvetissä sä edes kyytsäsit mua keskellä vilkkainta ruuhkaa ja vielä Aleksia? Ehkä oltiin taas myöhässä jostain, niinkus aina. ;) ;)

Aah, nyt on pakko nukkua. Lapsuudessa sattuneita onnettomuuksia on nimittäin tuplaten enemmän. Ihmeen paljon ihmiskeho kestää. Ymmärrän kyllä, ettei vakuutusyhtiöt enää soittele mulle tarjouspuheluita. Ei ainakaan tämän entryn jälkeen... ;)

Öitä murmelit. Nukkukaas hyvin! Mäkin aattelin...