Katos perkele. Ei roiku leuka enää! Vaikkei tuki vielä muuten riitäkään täydellisesti tossa vammakohdassa, mutta on tuo nyt huomattavasti parempi suoritus kuin mistä lähdin liikkeelle. Se on yksi tämän koko paranemisen paras puoli, että ensimmäistä kertaa 7 vuoteen olen löytänyt ihmiset, jotka eivät hoida oiretta hetkeksi piiloon millään vippaskonsteilla, vaan pyrkivät auttamaan itse vamman kuntoutuksessa. Liikkeelle on lähdetty siitä, että kroppa treenataan kerralla siihen kuntoon, ettei sitä pienet töyssyt jatkossa samaan paskajamaan saa, pysyvästi ainakaan. Kyllähän jokainen äkkijarrutus tai pidempi lentomatka varmasti kuulemma tuntuu, mutta se nyt on pientä, jos niistä hetken aina kärsii.
Lisäksi olen onnellinen siitä, että hoitava tahoni ymmärtää, että kivun häviäminen ei tarkoita sitä, että rakenteet olisi kunnossa, vaan rakenteet pitää kuntouttaa. Monilla retkahdusvammapotilailla, kuten itsellänikin silloin ekan haaverin aikaan 2003, kävi niin että kipu pieneni lähes huomaamattomaksi, mutta kaikki oireet jäi ja lisäksi ranka oli nuupistunut aivan väärään asentoon. Keho tavallaan sopeutui siihen väärään sairaaseen tilaan muistutellen toisinaan kovemmilla kipupiikeillä/oireilla, mutta koska ne eivät estäneet työntekoa tai elämää, ei niitä osannut ottaa tosissaan tai merkkinä siitä, että käveli jatkuvasti heikoilla jäillä.
Siinä mielessä en siis usko ihmeparantumiin, että revennyt tai revähtänyt lihas, kalvo tai nivelside itsestään ja yhtäkkiä hokkuspokkus ajatuksen voimalla korvautuisi uudella. Ensinnäkin koko kehon uudistumiseen menee parikin vuotta, ja toiseksi passiivinen paraneminen pelkän ajan kanssa ei takaa koskaan yhtä hyvää tulosta kuin kehon aktiivinen partaminen harjoitusten (ja hoitojen) avulla.
Olinkin hiukka kyllästynyt siihen, että kävin lukiosta asti kerran kahdessa viikossa tai kuussa fyssarilla/hieronnassa/voice massagessa, ja aina piti mennä takas rahaa tuhlaamaan, koska oireet ei pysynyt poissa kuin hetken. Samalla ranka löystyi vaan lisää ja mitä enemmän kroppaa myöhennettiin, sitä huonompaan kuntoon se väänsi itseään. Ja outoja oireita oli koko ajan kuitenkin. Muistan senkin vuoden, kun multa lähti ääni lähes vuodeksi opettajan sijaisuuden aiheuttaman rasituspiikin takia. Jouduin lopettaan lauluhommat ja bänditouhut ja kävin pari vuotta puheterapiassa ja puheentuottoon erikoistuneella laulumaikalla pihisemässä. Aivan käsittämätöntä, että tuolloinkaan en osannut ajatella mitään olevan sen suuremmin pielessä. Tai ne hetket ekan prätkäkaatumisen jälkeen 2002-2003, kun makasin porukoiden vanhan kämpän patjalla kuukausikaupalla lapaten Buranaa ja Sirdaludia kokovartaloviiltelyyn ja puutumiseen. Eikä tuolloinkaan ollut mitään hajua, kuinka pahasti oli käynyt: ei minulla eikä lääkäreillä. Tai kun seuraavana vuonna korvat alkoi vähitellen soida, lukkeutua ja kuulo huonontui niin paljon, että jouduin istumaan eturivissä isoissa luentosaleissa. Tai kun näkö pompsahti yhtäkkiä miinus kolmeen ja tuli järkyttävä hajataitto, joka oli sitten välillä poissa ja tuli välillä mystisesti takaisin. Silloinkin olin oikea ihme silmälääkäreiden keskuudessa! Entäs ne jatkuvat poskiontelontulehdukset, jotka ei sitten ikinä olleetkaan niitä, vaan ainoastaan niskaoireita. Voi että ihminen voikaan olla sokea ja kuuro omalle keholleen!!! No nyt sen aika on ohi. Herkistynyt hermostokultani muistuttaa suurinpiirtein sekunnilleen siitä, missä vaiheessa hormonikierto on tai milloin olen syönyt ruokani liian nopeasti.
Ajatus, jota en halua miettiä mutta voin kyllä kirjoittaa sen tänne, on: Olisikohan elämäni kovin erilaista, jos olisin löytänyt 2003 Suvantokadulle? Erilaista olisi taatusti, koska ainainen sairastelu ja jatkuva ahdistava olo on vaikuttanut kaikkiin tekemisiinä koko sen ajan, mitä olen asunut Tampereella ja opiskellut sekä vielä työelämään siirtymisenkin aikaan. Niin, mutta olisiko elämäni nyt jotenkin mielekkäämpää erilaisella taustalla, sitä en saa ikinä tietää, eikä se oikeastaan kiinnostakaan. Tosin tuo ajatus, että olisin saanut opiskella ilman jatkuvia niskakipuja ja jumitusta sekä ollut muutenkin vähemmän vittuuntunut, kun hermostokin olisi toiminut, on aika herkullinen. Sillä on hauska näin jälkikäteen leikkiä. Mutta ei siitä sen enempää.
Menneisiin on nimittäin turha ripustautua. Huomio on suunnattu nyt vissisti tulevaisuuteen unohtamatta kuitenkaan tätä hetkeä ja tarkkaa muttei sairaalloista oman kropan tarkkailua. Eipä uskoisi, että ääripää ihminen voi näin paljon rakastaa kultaista keskitietä, tasaista arkea ja rutiineitaan, sekä ajatusta siitä, että kohtuus on hyvä muistaa kaikessa.
Öitä!
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti