Mä muutin :)

Edelleen muistutan ystävällisimmin, että uusi osoitteeni on:
http://lifeandleben.wordpress.com.

Blogi on vasta rakenteilla, joten antakaa armoa ulkonäössä ja toiminnallisuuksissa. Päivitän jatkossa kaiken uuteen blogiin ja tämä jääköön Taistelijoiden toiseksi viimeiseksi postiksi. Taistelu sen sijaan jatkuu kyllä uudessa osoitteessa, ja kirjoittelun teemat tai tyyli tuskin tulee muuttumaan kovinkaan paljon. En lupaa mitään. Jos jotain extraa tulee, niin kirjoitukset tulevat liittymään yhä kiinteämmin työelämään, ihmisiin ja myös ammattiini. Mutta tätä varten laitoin Wordpressiin aihekategoriat oikealle sivupalkkiin, josta voit valita itsellesi mieluisimmat jutut luettaviksi. Myös viimeisimmät kommentit päivittyy automaattisesti. Samoin voit tilata muistutuksen blogin päivittymisestä RSS-syötteinä.

Myös järkevämpi kommentointikäytöntä ilahduttaa taatusti! Jos et ole aiemmin kommaillut Wordpressissä, tulet yllättymään sen helppoudesta. Ei enää turhia copy-pastetuksia, ja linkit toimii suoraan kommentointikentistä. Muutenkin WP on selkeämpi ja todellinen järkivalinta, johon olisi pitänyt siirtyä jo aikoja sitten.

Jatketaan siis keskustelua täällä!
http://lifeandleben.wordpress.com

Kiireestä ja kiireen vierestä

Suoritin tänään sähköisen elämäni siivouksen. Ohjeet on täällä, suosittelen! Samassa rytäkässä loin uuden blogin. Olen kyllästynyt tähän ainaiseen "taisteluun", joten jatkossa mut löytää Life and Lebenistä. Taistelijat.wordpress lentää kans johonkin kaukaiselle kiertoradalle ja jatkan lungimmin tuolla LL:n parissa. Life and Leben on aivan järjetön ja typerä nimi, eikä noudata mitään fiksun nimeämissääntöjä, mut miksi pitäisi? Ainakin se löytyy hakukoneista nyt tten englanniks ja saksaksi. Tuli mieleen Nykäsen pojan toteamuksesta, että elämä on laiffia. Onneksi ei aina tarvitse olla markkinointi-ihminen, vaan sallin itselleni tuon surkeuden huipun tässä privablogiasiassa. Välillä saa toimia tarkoituksellisesti aivan toisin kuin mitä ammatti sanelee. Ei tietystikään usein, mutta joskus.

Ja mitäs sen nimellä nyt väliä, kun se joskus tulee siirrettyä kuitenkin oman nimidomainin alle ja otsikkoa voi muuttaa. Pistin jo asetukset kuntoon, iskin tarvittavat sivut, Creative Commons -lisenssin, TOSsin (tällä kertaa = Terms Of Service;) sekä parit muut palikat, jotka on hyvä olla privablogissa. Nyt sit kehiin graafikkoa, joka kertois miten käsitellään pikkukuvista yks iso kuva headeriksi sekä muutenkin vähän siistitään tyyliä  Sit tarvittavat widgetit kehiin, analytics päälle ja kilkkeet kuosiin, ja avot, eikuin blogi auki virallisesti. Ensimmäinen juttuni WP:ssä tulee olemaan, miten perustat WP-blogin ja 10 syytä, miksi valita alustaksi Wordpress eikä esimerkiksi tätä amatööri-Bloggeria, Typepadia, Livejournalia tai muuta kotikutoista.

Ens viikolla ois sit lisäksi siskon hääjuttujen tekoa luvassa. :D Onneksi löytyi ihana ihminen, joka omasta puolikuntoisuudestaan huolimatta otti homman reippaasti hoitaakseen, eikä vedonnut ainakaan kiireeseen. Todellisuudessa hääkutsun tekemisessä valmiista mallista ja hyvälaatuisesta matskusta ei pitäisi olla mikään ultimatum-homma, vaikka tietenkin siihen saa tovin vierähtämään.Mutta mielestäni tässäkään asiassa ei ole kyse oikeasta kiireestä vaan valinnasta priorisoida jotain muuta tärkeämpää sen tilalle. Ja se on aivan normaalia ja täysin hyväksyttävää.  Valintahan voi olla vapaa-aikaa! 

Kiireestä yleisesti

Kysykääpäs aivan rehellisesti itseltänne, onko teillä todella 24 tuntia _oikeasti_ täyteen tuupattuna? Jokainen tarvitsee esimerkiksi unta, mutta jos joku asia on maailman tärkein juttu, sille kummasti alkaa löytyä aikaa jostain, vaikka unesta pihistämällä. Ei tietenkään ikuisiksi ajoiksi, muttei ole tarvekaan. Lepoa pitää saada ja se on normaalia. Mutta toisinaan siitä unesta voi ottaa lisätunteja. Jossei aikaa löydy nukkumatunneista, ei se asia sitten oikeasti ole niin tärkeä, miltä vaikutti. Sitä vaan kuvitteli, että se on tärkeää, mutta jos kaatui "ajan puutteeseen", olennaisempi selitys on priorisointihalukkuus tai kyvyttömyys organisoida asioita. Riippuu tyypistä. Itselläni on välillä molempia ongelmia, mutta olen päättänyt että pelkkää kiireeseen en enää aivan niin helposti vetoa.

Kiireestä tuli mieleen eräs syksy, kun olin sairaalakoulussa koulunkäyntiavustaja nuorena tyttönä. Tästä on kohta 10 vuotta! Samaan aikaan mummoni sairastui leukemiaan ja joutui samaisen sairaalan osastolle loppuajoikseen. Ruokatunnilla minulla oli tapana pinkaista moikkaamaan mummoa toiseen siipeen. Matka oli ehkä 600 metriä sisäkäytäviä pitkin. Muistan kuinka rehtori ja maikat ihmettelivät, miten minä saatoin ehtiä puolessa tunnissa syödä ja mummon luokse ja takaisinkin. Ja että eikö sulla tule hirveä kiire, ne aina kyseli. Mutta ei mulla kyllä ollut. Kummasti sitä lusikoi soppansa minuutissa, kun tiesi, että mummo on siellä yksin huoneessaan ja jokainen minuutti oli elinajasta pois. Ei tullut mieleenkään, etten ehtisi siinä 30 minuutissa puolen kilsan päähän ja takaisin sekä syömään. Ja itse asiassa aika usein otin safkat mukaan sinne mummon huoneeseen tai en syönyt ollenkaan, kun ei ollut nälkä. Kiire mulla ei kyllä ollut. Ja sitten kun mummoa ei enää muutaman kuukauden jälkeen ollut, aloin käydä ruokkiksella moikkaamassa hänen yksin jäänyttä huonekaveria.)

En olekaan kai koskaan kertonut, että sain potkut tuosta työstä siksi, että muun henkilökunnan mielestä ruokiskäyttäytymiseni oli holtitonta ja rikkoi koulun EI virallista säännöstöä, jonka mukaan koulualueelta ei saanut poistua kohtuuttoman kauaksi tauoilla. Niin, sairaalan oma ruokalahan, jossa muut kävi syömässä, oli about 300 metrin päässä, mutta tuo 600 metriä oli sit vissiin liikaa. Olin tosi helpottunut, kun työsuhdetta ei jatkettu koeajan jälkeen. Työ oli järkyttävän raskasta sellaiselle 19-kesäiselle plikalle, koska minut oli palkattu erityiskoulun puolelle, eli toimin siis lasten ja nuorten psykiatrian potilaiden ryhmien kanssa. Jälkikäteen olen miettinyt, että onneksi eteeni tarjoutui säkällä musiikinopettajan sijaisuus, ja eipähän jäänyt harmittamaan lähtöpassit, vaikka perustelut koko tilanteelle oli vähintään kyseenalaiset. Muistan varmaan ikuisesti tuon työsuhteen, koska en ole koskaan aikaisemmin (enkä sen jälkeen) joutunut pihalle koeajan jälkeen, enkä kyllä muutenkaan. Enkä etenkään tuontyylisen holtittomuuden takia. Hei haloo, mummoni teki oikeasti kuolemaa.

Osaamisesta...

Aivan samalla tavalla jotkut väittää etteivät osaa jotain. En kovin helposti suostu uskomaan sitäkään. Useammin kyse on laiskuudesta tai haluttomuudesta ottaa edes selvää. Hommat on helpompi antaa muille, kuin opetella, ja toisinaanhan delegointi on järkivalinta! En minäkään ajatellut opiskella huomenna graafista suunnittelua, että saan kortin siskolleni tehtyä. Ja vaikka opiskelisin, niin paska tai keskinkertainen siitä jokatapauksessa tulisi. Kiireessä, ammattitaidotta ja halvalla saa pääasiassa vain keskinkertaista, jos sitäkään. Tuppaan aina sanoa noin, mutta niin se vaan melko usein on. Jos joku saa luksusta halvalla, hinnoittelussa on virhe tai työn suorittaja ei ymmärrä oman osaamisensa arvoa. ;)

Ihminen voi oppia aika paljon asioita halutessaan. Kyllähän me täällä osaamme ensin ryömiä, sit kontata, kävellä tai lopulta heittää kärrynpyöriä tai vetäistä flikusarjoja permannolla, JOS vain haluamme opetella ja kärsivällisyys riittää treenaamiseen. Toki joillain on paremmat geneettiset lähtökohdat, mutta ympäristö ja oma suuntautuminen sanelee sitten sen loput kaksi kolmasosaa. Tässä osaamisasiassa uskon yksilön loputtomaan kehittymiseen sekä oman tahtotilan vaikutukseen. En mäkään osannut blogata enkä todellakaan html:n perusteita. Enkä kyllä valokuvaamisesta tiennyt yhtään mitään, en ommellut enkä etenkään osannut pyörittää FB:tä bisneskäyttöön. Enkä tiennyt, mikä on golfpallo, moottoripyörä tai keihäs, mutta kummasti osaan nuo nykyään, enemmän tai vähemmän.

Olen oppinut käyttämään lukuisia tietoteknisiä järjestelmiä, vaikken tiennyt niistä vielä 2000-luvun alussa mitään ja väitin aina, etten ole "tietokoneihmnen". No, eihän muutkaan synny kommunikaattorit kourassa, minulle argumentoitiin! Tai entä yrittäjyys? Mä oon työläisperheen lapsi, joka oli aina käynyt palkkatyössä, mutta hyvin olen yrittäjyyden perustaidot oppinut. Tai niskan hallinnan, CST:n tai itsesuggestoinnin. Näitä voisi luetella loputtomasti, eikä kyse ole itsensä kehumisesta. Mutta en osaa, on ollut vain tekosyy sille, etten ole joko jaksanut opetella tai ajatellut, että päästän itseni helpolla, ja annan muiden tehdä. Osaamisen kanssa tekemättä jättämisellä ei välttämättä ole mitään tekemistä. Kyse on lopulta siitä, että valitsee haluta jotain ja on valmis ponnistelemaan enemmän tai vähemmän saavuttaakseen päämäärän. Tai sitten valitsee, että muut tekee ja voi itse keskittyä vielä tärkeämpään.

Toki toisinaan on fiksuakin delegoida asiat ulkopuoliselle. Oma aika ja energia ei riitä kaikkeen, ja jos joku osaa paremmin, ei kannata hävetä myöntää sitä. Esimerkiksi minun taloudestani huolehtii rakas puolisoni, kuntoutuksestani Penttiset ja firmasta todelliset markkinoinnin ammattilaiset. Ei siinä mitään hävettävää ole. Vastuut jaettu vuosisatoja, joten miksi nyään pitäisi olla toisin? Vaikka tulen terveenä antamaan isomman oman panokseni asioihin, luotan silti näihin ammattilaisiin. Miksi sitä pitäisi yrittää omaa osaamistaan koko ajan venyttää ja aikaakin tuhrata, koska silloin palaa vaan loppuun ja kaikki on tyytymättömiä. Annan siis jatkossakin ammattilaisten leikata hiukseni, pestä tarhat bleisereistäni, kantaa mut turvaan palavista taloista, asentaa uudet alustasarjat, taittaa siskoni hääkutsun ja lennättää minut toiselle puolelle maapalloa. Ammattilaiset tuppaa tekemään asiat kerralla oikein eikä tarvitse korjailla virheitä eikä menettää viimeisiäkin harmaita hiuksia päästään. Ja osaamisesa olen myös valmis maksamaan reilun ja oikeudenmukaisen korvauksen.

Niin, se blogi:


http://lifeandleben.wordpress.com

Hyvää yötä!

Mielistelystä

Helsingin Sanomissa kirjoitettiin, ettei pomon mielistely Suomessa kannata.
http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2010/04/05/la-tuppaudu-pomon-kaveriksi/20104735/139

Mielestäni kenenkään perseen nuoleskelu ei pidemmän päälle kannata. Toki aina löytyy niitä ihmisiä, joiden pätemisen tarve tyydyttyy todella sillä, että heidät nostetaan jalustalle muiden toimesta, mutta pidemmän päälle tuollainen vuorovaikutus käy usein raskaaksi ja loppuu kuin itsestään. Usein mielistelijä kyllästyy, koska ei saavuttanut sitä, mitä halusi, ja hän kenties vaihtaa helpompaan kohteeseen. Yhtä todennäköistä on myös se, että mielistelyn kohde kokee olonsa kiusaantuneeksi ja varoo asettamasta hanukkaansa helposti nuoleskeltavaksi uudelleen.

Mikä sitten on mielistelyä ja mikä aitoa kaveruutta, riippuu paitsi kulttuuriympäristöstä myös jokaisen yrityksen asennemaailmasta sekä yleisestä vuorovaikutustyylistä. Eri maissa, eri toimialoilla sekä eri kokoisissa firmoissa ovat omat erityispiirteensä sosiaalisissa suhteissa. Oman kokemukseni mukaan pienissä ja kiinteissä asiantuntijaorganisaatiossa, joissa luonnollisesti tehdään paljon asioita yhdessä myös vapaalla, syntyy varsin syvällisiä ystävyyssuhteita asemasta riippumatta. Vuorovaikutuksen tarkoitus ei ole kaveerata hyötymielessä, vaan yhdessä tekeminen vaan sattuu olemaan kaikkien mielestä hauskaa, rentouttavaa ja kehittävää. Sitä ihan yksinkertaisesti vaan viihtyy samanhenkisessä porukassa niin työssä kuin vapaalla, eikä siinä ole sen kummallisempia taka-ajatuksia.

Monesti ajatellaan, että mitä läheisempiä ihmiset ovat työpaikalla virka-aikana, sitä enemmän he viettävät aikaa yhdessä myös vapaalla. Itse asiassa homma menee monesti juurikin toisin päin, ainakin meillä täällä Suomessa. Hengittäminen toisen niskaan työajalla on jo riittävä määrä läheisyyttä sinänsä, ja työkaverukset sulkevat kotiovensa ja harrastuspiirinsä toisiltaan vapaa-ajalla. Toki toisinkin päin voi olla, sitä ei käy kietäminen. Monet työkaveruksethan ovat parhaita ystäviä myös duunin ulkopuolella. Tämä on varmaankin hyvin ihmiskohtaista, ja omasta mielestäni tärkeintä onkin ylipäänsä kunnioittaa sen toisen ihmisen, oi se sitten työkaveri tai esimies, toiveita. Toisen seuraan tuppautuminen pelkässä hyötymielessä vaatii varmasti tietynlaista luonnetta ja on raskasta puuhaa itse mielistelijälle. Mutta vähintään yhtä kiusallista on joutua siihen asemaan, jossa mielistely pitäisi pystyä hienotunteisesti lopettamaan.

Miksi tätä mielistelyasiaa muuten poikkeuksetta katsotaan juuri näin päin, että työntekijät yrittäisivät mielistellä pomojaan? Eikös tilanne nykypäivän työelämässä ole yhä useammin sellainen, että myös pomot yrittävät kaveerata työntekijöiden kanssa, koska joko haluavat hyötyä heistä tai eivät osaa muutakaan johtamistyyliä kuin kaveruuden? Minä ainakin olen törmännyt moneen sellaiseen esimieheen, joka on ollut hirvittävän epävarma itsestään, osaamisestaan ja asemastaan, ja pyrkinyt peittämään tätä hakemalla omille näkemyksilleen tukea kaveeraamalla alaistensa kanssa. Mikä olisikaan helpompi tapa vaikkapa perustella uudistuksia omalle esimiehelleen kuin ilmoittaa, että minähän olen jo keskustellut asioista alaisteni kanssa ja "olemme nyt kaikki sitä mieltä, että..." tai "olemme tulleet yhdessä siihen tulokseen, että..." Tällaisissa tilanteissa vastuu siirtyy esimieheltä koko tiimille, eikä hän epäonnistuessaan joudu yksin ristiin naulituksi. Joko simppeliä vastuunvälttelemistä tai tietoista epäonnistumisen pelon lieventämistä.

Kaiken kaikkiaan pomon tai alaisten mielistely sopii harvaan yritykseen täällä peräpohjolassa. Meillä tunnutaan arvostavan aitoutta, rehellisyyttä ja ansaittua kunniaa. Itsekin arvostan reilua ja suoraa puhetta ja vältän turhaa kyräilyä niin vapaalla kuin työssä. Myös selkäänpuukottaminen, mustamaalaaminen, valehtelu ja turha itseriittoisuus saavat näkemään punaista. Ja mitä läpinäkyvimmin näitä tekniikoita käytetään, sitä enemmän minua alkaa ottaa pannuun ja lopulta säälittää.

Toki asiassa on myös kääntöpuolensa, nimittäin Suomessahan koetaan mielistelyksi myös moni aidosti ystävällinen ele, kohteliaat tavat ja yleisen bisnesetiken mukainen käyttäytyminen. Jos menee silkkaa ystävällisyyttään sanomaan reippaasti ja iloisella äänellä huomentapäivää, se saatetaan helposti tulkita mielistelyksi. Sama tuntuu pätevän myös ovien avaamiseen ja kyydin tarjoamiseen. Tässä meillä vasta onkin tekemistä. Harva peruskohtelias ele tai teko on tarkoitettu perseen nuoleskeluksi, iskuyritykseksi tai piilomielistelyksi, vaan ihan oikeasti osa ihmisistä on ystävällisiä, auttavaisia ja huomioi kanssaeläjänsä. Aikamoista... ;)

Viime vuonna

Tähän aikaan viime vuonna haudoin muuttoa Rauhikseen. Muistaakseni muutama kuukausi ennen tätä olin kai just päässyt ekan kerran himasta ulos ja pihalle piipahtaan. Ja siitäkin tuli niin paha olo, ettei koskaan...

Kuinkas siitä nyt sitten vuosi on? Tänä keväänä ei tapahdukaan samaa virhettä, eli en pakkaa kamoja mihinkään enkä etenkään kanna niitä. En myöskään vaihda asuntoa, autoa enkä mitään muutakaan ympäriltäni. No, aivan hetkeen.

Näin se aika menee... Kohta on taas seuraava kesä ja show must go on.

It's complicated

Mirka is...

1.3. Single
3.3. In a relationship
6.3. Single
7.3 - 16.3. (ei määritelty)
17.3 It's complicated
18.3. In an open relationship
27.3. Single
31.3. In a relationship
3.4. Engaged
4.4. Single

Kai tuokin jotain 2000-luvun parisuhteista kertoo. Etenkin ku kierrossa oli kuulemma sana tyyppi koko ajan. ;)

Kahden vuoden actionit kerralla.

Varsinainen actionviikonloppu. Ensin mummolaan pääsiäissyöpöttelemään, sit yhtä asuntoa vaklaamaan ja lopuksi sukulaisille. Kyllä tämä eilisen baarin missaamisen voitti sata nolla... Pääsiäisaterialla maistellut viinit estivät tällä kertaa ajamasta koko matkaa, mutta menomatka taittui turvallisesti. ;) Nyt lepoa rangalle. Ja aivoille. Eli hellurei ja hellät tunteet. Meitsi vetäytyy nyt kaikesta actionistä.

Nauttikaa pääsiäisestä ja toisistanne.

Mikä kumma?

Mikä kumma meihin viisaisiin ihmisiin menee tositv-ohjelmissa? Miksi ihmeessä ihmisen pitää ripustaa itsensä roikkumaan ihostaan maailman suurimpaan käänteiseen kuuden hengen ihmispyramidiin? Mikä se motiivi on? Joku varsin kannusttava, koska yksikin kaveri pyörtyi kesken suorituksen, mutta sisukkaasti vaan jatkoi hommaa. Miettikääs noita ylimpänä olevia, kun heidän selkäihoistaan roikkuu noin 200 kiloa tavaraa.

Hyi saatana. Meen työntään sormet kurkkuun. Ällöttävän näköistä.

Päähänpistoja ja rajojen hakemista

Hahaa, sen kerran kun aattelin lähteä käymään baarissa, myöhästyin muutaman minuutin ja en päässyt sisään Armakseen. Voihan perhale sentään. Yritin selittää pokeille, etten ole kahteen vuoteen edes päässyt lähellekään kapakkaa, muttei auttanut yhtään. Kerroin kuinka vaan tekee mieli kaljaa pääsiäisen kunniaksi - edes yks kulaus - mutta en saanut sääliä. Kaikkeni kyllä tein: Esittelin tuunattua Hot Ass -tukea, vilauttelin korviksia ja rannekoruja, mut aivan turhaan. Ilmeisesti mustat silmänaluset ja väsynyt look paistoi bilemeikin alta ja aattelivat että oon joku myöhäisherännyt narkkiri kokomustissa vaatteissani, huivi kaulassa ja pipo päässä. Ja varmaan vaikutti tosi hyvältä, kun ensin kaahasin autolla oven eteen, sit anelen pääsyä bisselle ja lopulta totean, että on mulla autossakin juomista, menen sitten sinne murjottamaan. Tarkoitin tosin vesipulloani. No, yritys hyvä kymppi. Rankaisua odotellen.

Vaikka kapakkaan en päässyt, pääsin kuitenkin ihmisten ilmoille nimittäin mentiin hakemaan lopulta sipulikanaa Chenssiltä. Perinteinen. Ollaan asuttu siinä vieressä aikaisemmin ja sibbekana on kuulunut valikoimiin forever. Kun sitä yöllä ostaa, se haisee asunnossa vielä 2 päivää syönnin jlk. Aikas stydiä.
Törmäsin Chenssiltä ehkä moderneimpaan internetkaffilaan universumissa. Pahvilaatikosta leikattu ylimääräiset osat pois ja tehty lopuista internetboxi. Keep it simple!