Kivoja uutisia fyssarilta

Kävin tänään taas fyssarilla (toisen kerran) ja sain kivoja mieltä piristäviä uutisia:

"Ei sun tosta kauaa enää tartte kärsiä"
"Sä olet toipilas, anna aikaa itsellesi - ja armoa"
"Soita mulle, jos meinaa usko loppua"
"Hieno homma, että paranemista on tapahtunut jo NOIN paljon"
"Nyt vaan lisää treeniä"

Ja mun mielestä 9 viikkoa on paljon! Fyssari oli sitä mieltä, että ainakin vielä 1 kk saikkua ja sittenkin töihin asteittain. Itse oli kuulemma ollut aikoinaan niskan takia poissa pelistä 8 kk:tta. Ja edelleen joutuu tekeen koko ajan töitä, että niska ois kuosissa. Huh... Tää on kuulemma elinikäinen projekti muutenkin. Otan kyllä haasteen vastaan, jos paluu suht normaaliin elämään on mahdollista mitenkään.

Ettei nyt ihan masentuisi...

Iloitsemisen arvoiset asiat elämässä:
- olen hengissä, enkä halvaantunut
- en ole yksin: on kaverit, perhe ja rakas yms.
- pystyn puhuun, kattoon telkkaa ja lukeen ja tekeen ruokaa (toisinaan!)
- pystyn liikkumaan jonkin verran (myös yksin nykyään)
- voin tehdä töitä (15 minuuttia päivässä)
- olen myynyt sairasvuoteeltani lukuisilla tonneilla promopalveluita
- jatkuva paska huimaus ei ole tullut takas
- on ollut paljon myös hyviä päiviä
- jaksan olla vielä sarkastinen oma itseni (välillä)
- vertaistukea löytyy lähipiiristä
- ihmiset, joille äyskäröin, välittää minusta silti
- toivoa paranemisesta on
- jos tervehdyn, osaan ainakin nauttia elämästä ja terveydestä
- oon luonut 26-vuotiaaksi hyvät puitteet sairastaa
- rakkaalla on pitkä pinna
- tiedän ainakin, miten järjestää onnistuneet häät, koska olen katsonut 'Häähullut' joka päivä viimeiset 9 viikkoa
- Myös vauva-asiat on hallussa, koska 'Meille tuli vauva' tulee sen jälkeen
- Jos tervehdyn, teen läpimurron myös kirjailijana, sillä aion kirjottaa sairaskertomuksestani romaanin
- Lätkän MM-kisat (lue: kiekkoilijoiden haastattelut pukuhuoneesta!;) tuo tekemistä muuten tylsiin päiviin television ja radion seurassa
- Ja kun lätkä loppuu, alkaa olympialaiset

'Näillä mennään', T. Jutilaa lainatakseni. Ja hyvin se Tapparakin pärjäs. ;)

Paskaa tuutin täydeltä

Ja taas kerran, juuri kun luulin viiden hyvän päivän jälkeen, päässeeni jaloille, niin vielä mitä. Kun nousin sohvalta hetki sitten, totesin, että jalat ei kanna ja kävelystä ei tuu mitään. Koko pää puutuneena on myöskään vaikea katsoo telkkaa tai nauttia lehden lukemisesta. Nähtävästi viiden hyvän päivän jakso ja hetket istualtaan ovat liikaa. Nyt alkaa tuntua totaalisen epätoivoiselta. Tätäkö tää tulee oleen? Paskaa paskan jälkeen. Ja kun on ollut vähän paskaa, niin sen jälkeen paskaa tuleekin vielä enemmän. Se siitä ilosta ja sen kestävyydestä. Ei muuta kun takas vaakatasoon 'nauttimaan' siitä, että yhtä hyvin olla kuollut. Olotila on varmaankin (?) hyvin samanlainen...

Hullut Päivät?

Ehkä tällä whiplash-mekanismille ja sen aiheuttamalle epämääräselle oirenipulle paremmin kuvaava nimi ois kuitenkin Hullut Päivät? Sen verran sekavalta viimeiset 9 viikkoa on vaikuttanut. Mutta kun kyse on ihmisen hermojärjestelmästä, ei siinä kai ookkaan mitn logiikkaa. Jatketaan ihmettelyjä oman kehon kanssa, joka tuntuu kaikkea muuta kun omalta... Ihan kun nuppi ja kroppa ois eri puusta veistetty. Hmm. Ehkä ne onkin jotenkin erkaantunut toisistaan sen kaatumisen yhteydessä?

Päivän pakolliset positiivisuudet

Vaikkei oireita saiskaan tarkkailla...

Jatkuva päälaen ja niskan puutuminen on ollut poissa jo monta (4;) päivää. Samoin käsiä ja jalkoja viiltelee ja pistää yhä harvemmin.

Netti on paha paikka

Koskaan ei kantsis kyllä mennä nettiin tsekkaa mitään oman sairauden juttuja. Siellä on aina ne kaikki pahimmat ja epätoivoisimmat tapaukset nimittäin kirjoittamassa. Minä tein sen virheen, että menin piipahtaan netissä hakusanalla 'retkahdusvamma' ja kauhukuvat sen kun lisääntyi:
- Jos retkahduksesta ei kuntoudu parissa kuukaudessa, siitä ei kuntoudu ollenkaan
- Itse olen kärsinyt koko vartalossa olevista ongelmista ja haitoista kohta 5 vuotta
- Paskempaa sairautta, kun retkahdusvamma, saa hakea

Tosi siistii lukee noita kauhutarinoita ja sitten yrittää itse pysyä positiivisena kaikkine oireineen:
- korvat huutaa ja lukkoilee
- silmät hämärtyy
- oikee puoli koko kroppaa puutuilee
- jalat ei kanna kuin puolet kuusta/maa lähtee jalkojen alta
- istuun pystyy harvoina ja valittuina päivinä, eikä koskaan yli kahta tuntia putkeen
- tietokoneella on edes turha kuvitella olevansa normaalisti, vain vaakatasossa kirjoittaminen onnistuu
- kärsivällisyys on loppunut aikaa sitten
- mitään ei uskalla tehdä ajattelematta ensin sitä, miten A) sieltä jostain pääsee kotiin, jos tulee tosi huono olo b) Millaista oloa se tietää seuraavana päivänä
- hauskanpidosta ei voi enää puhuakaan, koska mistään ei pysty nauttimaan, kun koko ajan on huono olo tai huimaa
- kyynisyys ja vittuuntuneisuuden määrä siitä, mitä se on ollut, on ainakin 100-kertaistunut

Aina välillä sitä tulee mietittyä, että onko tämä maailma ollenkaan oikeudenmukainen paikka, kun tän ikäiselle ihmiselle, jolla olisi koko elämä vielä edessä, on antanut tällaisen kohtalon. Kasan erikoisia hermooireita, joita kukaan ei pysty selittään, korjaamaan tai poistamaan ja joissa ei ole mitään logiikkaa. Pelottaa aatellakin, missä kunnossa psyyke on kahden vuoden päästä, jos sama homma jatkuu. Ihmisestä ei jää kyllä mitään jäljelle, jos kohtalo on tämä.

Kiva, kiva

Tänään oli taas ihan jees päivä! Olin aamulla rannalla kavereiden kanssa. Jossain vaiheessa tosin olo alkoi tuntua sen verran ahdistavalta, että oli pakko lähteä kotiin. Oikea puoli alkoi mennä jumiin tutulla tavalla ja pian huomasinkin, että jalat ei kanna kunnolla, vaan 'kuoppa' jalkojen alla syvenee. Tässä vaiheessa mulla on yleensä 15 minuuttia aikaa ehtiä makuulleen himaan, ennen kuin vintti pimenee huimauksen takia. Ei muuta kuin auto alle ja kohti himaa kesken kaiken. Täällä sitä taas makaillaan kotona sängyssä, kun kesä on ulkona kauneimmillaan. Leffaan oltiin miehen kanssa menossa klo 17 mutta saas nähdä, pystyykö! Inhottavaa aina tehdä pikaoharit mutta minkäs teet.