Ja voihan se olla, ettei tää ehkä rankaisekaan. Luulen, että Hyalgan tekee tehtävänsä, sillä hetki sitten jumiin jäänyt C2 luiskahti takaisin paikoilleen. Siistii. Mut nollaa en kyllä saa itse riviin, eli ei passaa innostua liikaa. Onneks 31.12. on seuraava CST. Joskin, jos oon hyvässä kunnossa, en mene hoitoon. Näitä kalvoja ei tosiaan kannata käsitellä yhtään enempää ku mitä on must.
Mää oon taas vähän ku selvityksen tehnyt matkustajakone kiitoradan päässä valmiina nousuun. Tehot on tökätty täysille, mut jarrut on vielä pohjassa. Mut auta armias, ku nostaa vähänkin kytkintä, niin se lähtee vyörymään rankalla kiihdytyksellä eteenpäin, ja silloin kriittiset V1:t pädekään.
<3
Tekstit
2 kommenttia:
Täälläkin päässä on tehty valintoja, ikäviä sellaisia. Tuli pistettyä asuntohakemus menemään.
Viimeinen niitti oli siinä, kun minä sain kohtauksen ja apua pyydettäessä mies tiuski, kiroili ja valitti minulle. Kun olisikin ensimmäinen kerta, mutta tätä samaa välinpitämättömyyttä ja haluttomuutta kuulla asioistani on jatkunut jo pitkään.
Aina ei voi voittaa.
Voi Pandora, onpa surullista kuulla tuollaisesta käytöksestä. Mutta sen sijaan sinun toimintaasi minä jaksan kumartaa! :) Vaikka olet monta askelta perässä (siis ajallisesti!) kuntoutumisessa, jaksat pistää asioita tuulemaan sairaanakin. Tosin nyt kun mietin asiaa, niin noinhan muuten tein itsekin: järjestin asunto/asumisasiat uudelleen. Tosin siinä perimmäinen tarkoitus oli päättää sen hetkinen suhteeni ihmiseen, koka jarrutti tervehtymistäni omalla välinpitämättömyydellään, tuittuilullaan ja minun aliarvioimisellani. Luuli raukka, että minä olen niin sairas, että siedän mitä tahansa paskaa. Luuli, etten pärjäisi ilman häntä ja olisin näin ollen sidottu häneen ja yhteiseen kotiimme. Väärin luuli.
Kun jalat kantoi 200 metriä ja pystyin selailemaan netistä asuntoilmoituksia ja ajamaan autoni uuteen asuntoon, lähdin sinne samantien. Tässä kuviossa kadun vain sitä, että pakkasin itse tavarani ja otin sen kolmen kuukauden takapakin. Se olisi pitänyt antaa muiden tehdä. Mutta sinne jäi valittava, tiuskiva ja auttamishaluton ihminen keskenään ja olen edelleen sitä mieltä, että tämä on ollut yksi elämäni järkevimpiä päätöksiä. Onneksi olin riittävän itsekäs ja uskalsin repäistä itseni irti. Tulevaisuudesta ei ollut hajuakaan, mutta tiesin, että minä putoan aina jaloilleni ja jos nyt pari jalkaa siinä tömäksyssä murtuisikin, niin se ei lopulta ole merkittävää.
Vaikkei ollut mitään hajua, kuinka saisin leivän pöytään, kulut hoidettua ja selviäisin arjessa yksin, ni minun oli tuolla hetkellä parempi elää epävarmuudessa ja uudessa parantavassa ja motivoivassa ympärissä kuin vanhassa asunnossa sellaisen ihmisen kanssa, joka jarrutti kuntoutumiseni henkisellä tasolla. Kiitos tästä repäisystä itselleni! <3
En siis tiedä, oletko muuttamassa yksin vai koko perheen voimin, mutta ainakin vähempitöinen asumisratkaisu voi helpottaa melkoisesti arjen pyöritystä sekä vähentää stressiä, jota koet. Ja tässä sairaudessahan on se hyvä (ja tavallaan huono puoli), että kaikki stressi on aivan oikeasti pystyttävä minimoimaan, joskus todella isojenkin elämänmuutosten kautta.
Voimia sinulle! Ja mukailisin vielä tuon viimeisen kaneetin jotenkin näin. Aina ei voi voittaa, ainakaan jokaista taistelua tai erää. Mutta kokonaistaistossa sinä olet todellinen voittaja, koska olet selkeästi valmis tekemään terveytesi takia isoja ja rankkoja päätöksiä ja muutoksia. Olet valmis tekemään kaikkesi. Ja ne ihmiset, jotka tekee kaikkensa päästäkseen tavoitteisiinsa, ovat tavallaan aina voittajia. Ihailen energiaasi! :) Halaus!
Lähetä kommentti