Oon miettinyt monena päivänä, voinko kirjoittaa tästä aiheesta, mistä nyt aion. Tänään totesin, että voin. Toivottavasti nämä ajatukset antavat muille perspektiiviä, kun funtsitte omaa parisuhdettanne ja puolisonne suhtautumista sairauteenne.
Tänään totesin, että exä saattoi olla oikeessa, kun se on hokenut viimeiset kuukaudet, että mä en parane, mun elämä on perseestä ja että jos se olis mä, olis tappanut itsensä aikoja sitten. Ja siinä on kuitenkin (päällepäin) suhteellisen vahva mies, joka on kestänyt mm. avioerolapsen aseman, nähnyt paljon pahaa rauhanturvaajan tehtävissä yms. Jos noin "vahva" tyyppi sanoo noin, niin joko se
- ei tiedä rakkaudesta mitään
- on tunneälytön
- on todella katkera
- on todella vihainen, koska omakin elämänsä meni pilalle tämän sairauden myötä
- sitten mä oikeesti oon ollut heikossa hapessa tai
- joku muu syy X, josta mielelläni kuulisin muiltakin näkemyksiä
- tai kaikki mainitut syyt ja vielä paljon muutakin, mitä meikäläinen ei ees osaa ajatella
No, luulen, että tyyppi tuntee piston sydämessään, jos mua ens jouluna hautaan lasketaan hiukan yli 28- veenä. Asiaan...
Kun ilmoitin huhtikuussa, että mä en täällä negatiivisuuden pesässä enää asu, niin kaveri kattoi haavi auki ja totesi myöhemmin: "Eihän tän näin päin pitänyt mennä, että sä jätät mut. Ethän sä selviä yksin". Kysyinkin häneltä, että tuliko tämä jotenkin yllätyksenä, kun oon 7 kuukautta jankannut, että homma ei nyt ihan voi toimi niin, kuin se nyt meillä toiminut - ei molemmat voi lamaantua niin täysin toisen sairaudesta, ettei muka se tervekään pysty tekeen mitään. Vai voiko? Niin, ja kuulemma tuli yllätyksenä. Niinhän se aina on, että silmät aukeaa liian myöhään...
No, tyyppi vielä puolusteli tuota mielipidettään asiaan (siis miksi mä jätän hänet) sillä, että "kaikki kaveritkin on sanonut, että ne ois mun tilassa lempannut noin sairaan aikoja sitten". Luuli kai raukka että toi jotenkin saanut mut pitämään häntä jonain suurena sankarinakin. Huh, huh. No, mä totesin, että on sulla hyvät ystävät, jos ne todella noin on koko ajan ajatellut ja mulle (ja sullekin) päin naamaa leikkinyt jotain parasta kaveria. Kertoo tosi paljon ystäväpiirin arvoista ja näin ollen koko äijästä.
Vaikken sais ruokaa viikkoon tai eläisin ilman lääkkeitä kuukauden, asun mieluummin yksin, kun tuommoisia sammakoita suustaan päästelevän kanssa. Pitäköön tunkkinsa. Tollaset ihmiset on juuri niitä reppuloita, jotka ei todellakaan pystyisi tällaisessa true-life-helvetissä elämään. Eli kaveri oli siinäkin oikeessa, että varmaan todella tappais ittensä, jos olisi mun tilassa, koska on oikeesti niin heikko.
Se ei oo nähnytkään Jukka-poikaa, joka aina sanoo, että elämä on taistelun arvoinen... Kattellaan kauan tässä jaksaa taistella. Ja nyt sitten odotellaan niitä kommentteja, jossa sanotaan, ettei toista saa dissata näin suoraan? No, saako kotona sitten neljän seinän sisällä heittää em. lauseita ihmiselle, joka on melkein kuollut? SAAKO???!!!
KOMMENTEISTA:
Tämä ei ole haukkumista, vaan keskustelua aiheesta whiplash ja parisuhde. Eli mitään haukkumakommentteja, jotka ainoastaan loukkaa jotain, ei nyt hyväksytä. Poistan ne saman tien, ketä tahansa niissä dissataankaan. Vain perusteltuja näkemyksiä ja tarkennuksia asiaan, kiitos. Tuosaahan oli vain mun fiilarit asiasta. Voin tietysti olla ihan outo, kun tulkitsin tilanteen itselleni epäreiluksi.
Jos asianomainen haluaa jotenkin kommentoida tätä kirjoitusta, antaa tulla vaan. Tähän astihan "et ole halunnut lukea blogia, kun et halua edes tietää, kuinka paskaa mun elämä oikeasti on ja kuinka paljon kärsin". Niin se on ollut varmaan helpompaa, ymmärrän hyvin.
Ehkä jatkossa kannattaisi lukea, niin voit oppia paljon tulevaa varten. Mä en kuitenkaan ole maailman ainoa sairas ihminen. Kuten huomattu, kenen tahansa elämä voi romuttua hetkessä tuhansiksi p----n päreiksi ja jotta siitä toisen sairaudesta selviää perheenä, se vaatii aika pirun paljon.
torstai 14. toukokuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
6 kommenttia:
Hoplaa! En edusta exääsi, vaan kysyn sinulta asiaa minkä olen huomannut kahdessa muussa tuntemassani parisuhteessa, jossa toinen sairastuu.
Oletko mielestäsi osannut jakaa oman pahan olosi entiselle miehellesi? Tätä kysyn hyvässä hengessä näkemäni perusteella; tuntemieni ihmisten tapauksessa toisella kävi niin että kumpikin "linnoittautui" omaan linnakkeeseensa eivätkä osanneet jakaa ikäviä tunteitaan. Erohan siinä ajan kanssa tuli. Toinen pariskunta puolestaan tuki toisiaan, terve sairasta mutta myös toisin päin.
Tämä vain ajatuksia herättelemään, tsemppiä sinulle elämäsi uudelleenrakentamiseen!
Hei!
Itseni mielestä kyllä mutta onko toinen samaa mieltä, en tiedä.
Aluksi meni vallan mainiosti. Kun en voinut muuta tehdä kuin maata, sitten höpsöteltiin vaakatasossa mm. Aliasta pelaten ja netissä leikkien.
Jossain vaiheessa, kun aloin olla vähän paremmassa kunnossa, eli pystyi vähän istumaan yms. huomasin, että miehelleni tämä ei riittänyt. Olisi heti pitänyt mennä vaikka mihin.
Hän on ollut aina menijä: luonnossa seikkailija, ulkona syömässä kävijä jne. seikkailuhenkinen tyyppi. Ollaan yhdessä sitten viiletetty paikasta toiseen, oikeastaan koko vapaa-aikamme reissattu jne.
Tämä oli kova pala kummallekin, kun en voinutkaan enää köysikiipeillä, matkustaa ja häröillä miten vaan. Minä iloitsin siitä, että sain istua edes himassa 5 minuuttia omalla sohvalla mutta toinen ei niiin "pienestä" nauttinut.
Hän pyysi jatkuvasti lähtemään johonkin ja minä en voinut lähteä, kun en pystynyt silloin yhdistämään kävelyä ja istumista. Hyvä että nytkään. Itseasiassa en saa kävellä paljon.
Minä taas kannustin miestäni menemään yksin ja hän tunsi siitä koko ajan huonoa omaa tuntoa ja harmitteli, kun ei voitu yhdessä mennä. Muistan sanoneeni ainakin 200 kertaa, että tilanne on nyt tämä,nyt pitää sopeutua.
Jossain vaiheessa mieheni sitten alkoi mennä, mikä oli vain hyvä. Ei hän mikään lastenvahti ole, vaikka senkin fraasi nolen usein kuullut. Meneminen vaan johti siihen, että pian hänellä oli oma elämä, jossa ei meikäläistä tarvittu, ja minulla omani, jossa taas oli ymmärtäväisempiä ihmisiä ja paremmin sairauteen sopivaa tekemistä, kuin mieheni kanssa jankutus siitä, mikä on kuntoni ja miten tämä sairaus on "tappanut mut".
Olin tyytyväinen, että mies oli "poissa jaloista", koska mielestäni hän ei ole alunperinkään tätä vammaa tajunnut tai kunnioittanut sitä, mitä kerroin pystyväni tekemään ja mitä en. Aina oli vänkäystä siitä, että "sä et vaan halua", vaikka itse tiesin, "etten pysty".
Olen kyllä näitä juttuja rautalangasta on vääntänyt ja hän on ollut itsekin CST:aan yms. katsomassa, mitä se on. Mutta niin kauan, kun ei halua hyväksyä, että tilanne on nyt eri kuin tavatessamme, ei voi sopeutua.
Lopulta siinä kävi juuri niin, että kun olimme kotona, ukko tuijotteli telkkaa olkkarissa, "kun ei pystynyt katsomaan, kun mä vaan makaan sängyn pohjalla kuin kuollut, enkä koskaan parane" ja mä taas halusin olla eri huoneessa omassa rauhassa käyttäen energiani itseni kehittämiseen esim. lukemiseen, bloggailuun, työhommiin jne.
Ei paljon tv kiinnosta, kun tuijotti sitä 6 kk:tta silloin aluksi... Sieltä linnakkeestani en ole vieläkään halunnut tulla pois, koska totesin, että suhteemme perustui pelkkään menemiseen ja kun se loppui, se oli toiselle osapuolelle maailmanloppu. Pelkkä puhuminen ja oleminen paikoillaan on hänelle mahdotonta, niin hän on tuhat kertaa sanonut. Minulle ne taas riittävät vallan hyvin päivittäisten ulkonakäyntien ja vähäisen työnteon lisäksi - tällä hetkellä
Ja ei, emme olleet naimisissa, vaikka kirjoitanki mies. Lyhyempi kirjoittaa kuin miesystävä.
Ok, tuossa tapauksessa uskon että ero, niin valitettavia kuin ne aina ovatkin, on silti askel kohti parempaa. Teille molemmille.
Tärkeintähän on se, että sinä tunnet tehneesi kaikkesi asian eteen. Silloin ei tarvitse jälkeenpäin harmitella.
Toivottavasti uusi tilanteesi auttaa toipumistasi, ihminen on kuitenkin kokonaisuus ja asioiden parantuminen millä tahansa saralla helpottaa muitakin asioita.
Mukavaa viikonloppua!
Juu, itse olen samaa mieltä. Eihän sitä tiedä, mihin maailma heittää mutta ainakin nyt tämä on ainoa järkevä ratkaisu.
Mukavaa viikonloppua myös sinulle ja kiitos kommenteista!
Itse teidät kummatkin henk.koht.kin tuntevana mietin, olisiko tilanne ollut eri, jos olisitte saaneet olla kauemmin yhdessä ennen sairastumistasi. Ehditte nauttia siitä "menemisestä" vain puoli vuotta ennenkuin tilanne muuttui radikaalisti. Ehkä ette olleet ehtineet vielä siihen vaiheeseen suhdetta, jossa tällaisetkin asiat kestetään.
Kun puolestani mietin tätä edeltävää suhdettasi, jossa ehdit olla neljä vuotta - jos olisitte olleet vielä sairastuessasi yhdessä, tuskin olisitte tämän takia eronneet? Ainakin tuntui, että teitä yhdisti perheet, ystävät, silloin työ ja yhteiset haaveet.. Mene ja tiedä, kaikki on spekulaatiota.
T. S62
Lähetä kommentti