Yökyöpeli pohtii: Mistä lekureille pelisilmää?

Onpas hassu huomata, kuinka tärkeää uni on paranemiselle. Nyt kun olen viikon vedellyt 12 tunnin unia ja ottanut iisistä, kroppa on taas ihan eri fiilareissa. Ei se kroppa vielä kestänyt työnteon tuomaa rasitusta. Tietty ois voinut iisimminkin aloittaa mutta sitä tyhmänä uskoo 'asiantuntijoita' ja tekee niinkuin sanotaan. Ei tee enää. ;) Kukaan muu tuskin tuntee yhtä hyvin mun kroppaa kun mä itse ja jatkossa pidän siitä kiinni, että meen omaan tahtiin eteenpäin kuntoutuksessa!

Hirveetä, kuinka vähän lekureille opetetaan vuorovaikutustaitoja nykypäivänä. Muutama hassu kurssi. Ja nehän on sosiaalisesti herkässä ammatissa vielä.

Tuli vaan mieleen, että jos munkin lekurilla ois ollut enemmän tunne- ja ihmissilmää, niin tätä katastrofiviikkoa tuskin olisi syntynyt. Toisaalta, eipä mulla ole hirveän henk.koht. suhde lääkäriin vaan fysioterapeuttiin.

Mietinkin tässä, että ihmis- ja tunneosaamisella on tosi tärkeä rooli lääkärin työkalupakissa, kun kyse on kuntoutukseen erikoistuneesta hepusta. Pohdinpa vaan, kumpi on ns. oikea strategia palauttaa potilas työelämään, kun se nyt sattuu olemaan tälläinen aktiivinen ja HALUKAS mahd. pian takaisin töihin.

A) Kannustaa sinne vaan, eikä varoittaa, mitä siitä todennäköisesti seuraa, kun on tällainen suorittaja/työhönsä uoppoutuja ja ylitunnollinen ihminen, joka ei osaa lopettaa ajoissa, vaan vetää sisulla läpi harmaan Mount Everesting ja enemmänkin, kunnes kone sanoo tööt. Luonnollisesti pettymys on sitten hirveä, kun ei keho kestänytkään ja tuli kahta kauheampi olo pitkän hyvän ajan jälkeen. Se totaalinen takapakki masentaa, tämmöisen yritteliään ja aktiivisen persoonan.

B) Palauttaa potilas hiljalleen/maltillisesti töihin ja vannottaa sen nimeen, että aloittaa rauhallisesti ja ei yritä ylisuoriutua, vaan menee oman kropan ehdoilla ja lopettaa ennen kuin tulee niitä ylilyöntejä ja keho tiksaa. Tällöin potilaalla ei ehkä ole niin hirveetä painetta 'hoitaa hommia niska limassa', eikä työt mene överiksi, koska lekuri on rehellisesti kertonut, kuinka sairas keho on ja vannottanut ottamaan rauhassa, itseään kuunnellen.

Tietenkin strategia B on järkevämpi aktiivisen ja työelämään ehdottomasti takaisin haluavan potilaan mielenterveydenkin kannalta. Mutta se ei toimi, jos lekurin perusoletus on se, ettei potilas 'uskalla/halua' mennä työelämään eli on lusmu-nössö. Vätystelijät jää aina kotiin, jos siihen on mahdollisuus.

Tässä oiva esimerkki siitä, miksi kuntoutukseen erikoistuneella lekurilla pitäisi olla psykologin sydän ja sosiaalityöntekijän sielu. Etenkin kun suurin osa whiplash-potilaista ei pääse tarvitsemaansa moniammatilliseen kuntoutukseen, missä ko. taidot löytyisi 2-3 ihmiseltä, eikä lekurin tarvitsisi olla yli-Jumala ja hallita kaikkia osa-alueita.

Ehkä mä kuitenkin luen ne sosiaalityöntekijän opinnot loppuun ja perehdyn vaikka kuntoutuvien ohjaukseen ja työelämään valmentautumiseen.