Niskan ja kaularangan hallinnan harjoittelu tulee olemaan vielä pidempi tie. Syvien tukilihasten treenaaminen on hidasta mutta olen siihen valmis. Mitäpä sitä ei tekisi, että pääsis kiinni ns. normaaliin elämään. Aikaahan tää varmaan ottaa mutta jos lopputulos on hyvä, niin miksei sitä aikaa tähän uhraisi? Näin terveyden menetettyään sitä vasta huomaa sen merkityksen. Koko elämä pysähtyy kuin seinään, kun terveys menee. Millään ei ole mitään väliä, jossei ole terveyttä. Töihin ei pääse, palkkaa ei voi kuluttaa, ystävien kanssa ei pysty hengailemaan, kaikki hauskanpito rakkaan kanssa jää, matkustaa ei uskalla ja muutenkin elämä on pausella.
Sitä oppii nauttimaan ihan uusista asioista: omasta seurasta, auringosta, pienistä kävelylenkeistä, muutamista hyvistä hetkistä, siitä että saa jutella vieraiden ihmisten kanssa yms. Vaikeinta on kuitenkin myöntää itselleen, että tässä minä 26 vee nuori, aktiivinen, positiivinen ja elämänmyönteinen yrittäjä makaan sohvalla, koska olen käynyt 200 metrin kävelylenkillä, joka oli selkeästi liikaa ja meinasi taju lähteä. Tai pyytää miestä laittaan kengän nauhat kiinni, käymään kaupassa, siivoamaan, ajamaan rauhallisemmin, hakemaan sitä ja tätä. Tai joutua soittaan äitille joka päivä tsemppauspuhelun, ettei menetä toivoaan paranemiseen. Tai elää päivä kerrallaan, antaen ajan hoitaa tehtäviään. Kova kouluhan tämä on ollut! Ja jos tästä selviää, niin kyllä on taas entistä vahvempi.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti