Ja oon kyllä huomannut, että ihan hirveetä stressiä ei kannata ottaa, kun se kostautuu. Sen kyllä huomaa, että kun aloitti duunit, niin kroppa veti täysin jumiin.
Kyllä nyt parin viikon päästä on parempi mut aikas nihkeetä se tykkää tosta istumisesta. Staattisuus lienee se pahin ja täytyy vaan yrittää ottaa easysti. No, onneks keho kertoo, kun on aika lopettaa!
Siitä ei ole epäilystäkään. ;) Ennen se oli 1 h koneella, 8 lepoa. Nyt se on sentään 5 h koneella, 2 lepoa. Et hiljalleen!
Tekstit
4 kommenttia:
Minä menin alussa ko hullu ja jatkoin elämää, enkä tajunnut kuinka sairas oli. Meni n.7 vuotta ennenkuin tahti hiljeni, kun yksinkertaisesti ei pystynyt enää mihinkään. On parempi alussa tehdä pikku kokeiluja ja katsoa seuraukset ja lisätä vähitellen rasitusta, kuin, että tekee hirmusti.
Edelleenkään en ole vielä toivoani heittänyt, vaikka se tänä keväänä n.10v kolarista meinas mennä, kun tajusin, että olen yritänyt parantua kaikki nämä vuodet ja aika onneton on tilanne. Mutta taas on toivo voimassa. Ja ihan oikeasti uskon, että lopulta vähitellen vaikka mutkien kautta löydän avun. Toivoa antaa se, kun hyötyy välillä jostakin hoidosta melkoisesti ja koko ajan oppii itsestä uutta fysiikasta ja psyykkeestä ja niiden yhteistoiminnasta, joka tässä vammassa on ihan erityisen voimakas symbioosi.
Ja tosi paljon sinulla kuulostaa olevan sisäistä elämää. Ei kuulosta ollenkaan tylsältä. Ja sisuaki tuntuu löytyvän.
Pitäisikö perustaa Sitkeät -yhdistys?
Joo, sehän tässä on pahinta, että jos ei osaa ottaa aluksi rauhassa ja antaa hermoille lepoa, niin ei tästä kyllä tokene. Tiedän monia, jotka vaan mennä touhuttaa, kun ei ne tiedä, kuinka sairaita ovat.
Mitä sulle on kymmenen vuoden jälkeen jäänyt suurimmaksi vaivaksi? Kipuja?
Kuinkas pahassa kolarissa muuten itse olit? Peräänajo? Hajosiko nivelsiteitä tai välilevyjä? Nuo on kyllä pirullisia nuo kolarit mutta nähtävästi yhtä hyvin niskan voi retkauttaa myös pyörällä kaatuessa tai kaatuessa ihan vaan liukkailla, niin kuin meitsi. ;)
Ja sisäistä elämää on vielä. Katsotaan, mikä tilanne on sitten 2 vuoden päästä. Alkaa kyllä sisäiset elämän aiheet kohta loppua... Tuntuu tämä 6 kuukautta ihan ikuisuudelta jo nyt. Pahinta on se, että välillä on täysin kunnossa ja toisessa hetkessä ei sitten pystykään tekemään mitään. Tylsää...
Mistä hoidosta olet muuten itse saanut parhaan avun? Oletko kokeillut CST:tä?
Ps. En todellakaan muuten ole aina koneella, kun kirjoittelen näitä tekstejä. Pystyn puhelimesta hoitelemaan blogijuttuja. ;)
Lähetä kommentti