Välillä mietin, että mihin nämä päivät katoavat. Mihin mun elämästä on mennyt 14 kuukautta? Mitä mä olen tehnyt koko tuon ajan? Odottanut, odottanut ja odottanut. Odottanut sitä päivää, jolloin olen terve ja voin jatkaa siitä, mihin kaikki jäi. Nyt olen tajunnut, että sitä päivää ei ehkä koskaan tule. Aika pahan olon heittää. Entä jos kaikki nämä kuukaudet, jotka olen urhoollisesti kärsinyt, on hukkaan heitettyä elämää, aikaa, jolle en saa koskaan mitään vastiketta. Elämää, joka olisi pitänyt päättää aikoja sitten. Kidutusta. Kärsimystä. Yhtä vitun persettä jokainen päivä. Jokainen. Kaikki se turha toivo ja usko paranemiseen, joita olen väkisin epätoivoisinakin aikoina ylläpitänyt, valuu ihan hukkaan, jossen saa elämääni takaisin. Ja kiitos Musti, nyt jaksa nyt kuunnella sun optimistisuuskakkaa. Älä siis kommentoi.
Nyt mä alan ymmärtää lentopelkoisia. Se tunne, kun omaan olotilaansa ei voi vaikuttaa, vaikka tekis mitä, on aivan hirveä. Elämä on toisten ihmisten käsissä, eikä omissas. Se on tosi tylyä. On pakko vaan luottaa siihen, mitä asiantuntijat sulle sanoo ja yritettävä itsekin järkeistää asioita. Otetaan esimerkiksi turbulenssi, joka on lentokoneessa ja lentäjälle arkipäiväinen ja normaali ilmiö, mutta lentopelkoinen on varma, että nyt tippuu ja kuolee. Sit otetaan paniikissa pakkolaskuasentoa tai ainakin kitataan koko matka viinaa, että kuolee pikkuhiprakassa vailla sen suurempaa kärsimystä.
Sama juttu mun elämän kanssa. Mullekin on sanottu tuhat kertaa, etä floppeja tulee, mutta en mä usko sellaista päivää koskaan näkeväni, etten joutuisi jostain oireista kärsimään. Toisella toimivalla aivopuoliskolla mietin testamenttia ja hautajaisiani, toinen uskoo vielä siihen, että paranen. Mahdollisuudet tulla kuntoon heikkenee tosin jatkuvasti, kun homma pitkittyy ja oireisto ei helpota. Todennäköisyydet ei ole enää kohta mun puolella ja vedän pakkolaskuasentoon. Hiprakassa onneksi olen tasaisesti Triptylien takia...
Ja niihin, siis järkiajatuksiin, mä oon toivoni laittanut. Jaa miksi? Koska mun intuitio on sanonut alusta asti, etten tästä toivu, ja sitä en ole halunnut kuunnella. Joskus mietin, että liekö vaan helpompi myöntää faktat kuin taistella tuulimyllyä vastaan ja pettyä karvaasti.
On kyllä kurjaa huomata, että vaikka kuinka haluisi omalla sisullaan, positiivisuudellaan ja tahdonvoimallaan päästä hommassa eteenpäin, niin ei pääse. Ei vaan onnistu, vaikka tekis mitä. Jos uskoisin johonkin, alkaisin rukoilla ihmettä. Mutta niitä sattuu vain saduissa, ei tosielämässä.
Tyydyn siis katkerana toteamaan, että tie pois helvetistä ei ollut yhtään niin helppo kuin sinne putoaminen. Nyt saattaa hieman vituttaa, että sinä yhtenä kauniin kuulaana talviaamuna pisti ne kesäkengät jalkaan ja veti lipat reppu selässä. Siihen loppui yksi elämä. Toista ei ole vielä annettu tilalle. Taidan olla jo käyttänyt ne 9 henkeä.
Jaahas, jos alkais nukkumaan, kun kuristaa kurkkua tämä kirjoittelu. Öitä. Olkaa onnellisia, ken saa terveenä elää. :)
Tekstit
4 kommenttia:
Niin kauan kun on elämää on toivoa, sanoi ystävä hyvälle vakavasti sairaalle ystävälleni.
Ystäväni on sanonut toistelleensa tuota lausetta monta kertaa hiljaa itsekseen niinä pitkinä tunteina, päivinä, kuukausina jolloin elämällä ei tuntunut olevan muuta annettavaa kuin kipua, epätoivoa ja tuskaa.
Tuo lause antoi ystävälleni uutta uskoa elämään, vaikka vuosi toisensa jälkeen sama vanha sairaus puhkesi aina uudelleen heittäen synkän varjon auringon eteen.
Ystäväni on taistellut ja taistelee yhä, niin kuin sinäkin Tahdonvoimaa. Miksi, miksi me taistelemme? Varmaan siksi että tiedämme saaneemme vain tämän yhden ainoan elämän täällä maan päällä, josta emme haluaisi luopua vaikka se meitä niin epäoikeuden mukaisesti kohteleekin. Sinä ja ystäväni olette joutuneet antamaan pirulle pikkusormen, mutta ette halua antaa koko kättä.
Olen sanonut tämän useamman kerran, mutta sanon sen taas uudestaan. Vaikka sydäntäni raastaa lukea sinun tekstisi, kuinka joudut kärsimään niin monista tuskaisista oireista, en vieläkään ole menettänyt uskoani, toivoani ja tietämystäni. Ja niin kauan kun minulla äitinäsi on nuo tunnetilat, tiedän että elämällä on vielä varattuna sinulle "toinen elämä".
Odotus on pitkää, mutta et ole turhaan taistellut näitä kuukausia.
Taistele Tahdonvoimaa edelleen, älä anna periksi!
Niinpä. Ja entäs jossei ole elämää? Mun taistelut on käyty. Nyt vaan kidutaan ja kattotaan kuinka pitkälle pinna riittää, ennen kuin pyöveli kutsuu. Ja toi niin kauan kun on elämää on toivoa on paska slogan, koska se unohtaa sen, että elävätkin voi olla toivottomia. Sanoisitko noin jollekin, joka makaa letkuissa kasviksena?
No en sanoisi, tiedät se hyvin.
Mutta vihanneksella ja sinulla on kuitenkin aika iso ero. Vihannes harvoin enää koskaan nousee sängystään ja alkaa puhumaan tai kirjoittamaan... Niin tiedän että sanot nyt että enhän minäkään ole paljoa noussut sängystä sairastamisen aikana ja kyllähän se on totta. Sängystä ja sinusta on tullut "liian hyvät" kaverit, toisin kuin halusit. Mutta on sentään ollut aikoja, jolloin sait edes muutamnan päivän nauttia kesästä, linnun laulusta, auringon paisteesta, lämpimästä vedestä ja läheistesi seurasta. Se on aivan liian vähän, jokainen meistä tietää sen, varsinkin kun kyseessä on kaunis, ihastuttava ja lahjakas nuori nainen.
Ja varsinkin kun muutaman "normaalin" päivän jälkeen sinua rakas Tahdonvoimaa rangaistaan kovilla kivuilla ja täydellisellä liikkumattomuudella. On se niin väärin!!
Kun tulin töistä kotiin katseeni osui naiseen tien kupeessa, räkä poskella, tukka takkuisena, likaiset asusteet päällä kaljapulloa kallistellen hän näytti nauttivan elämästään. Ajattelin, miksi tuollaiseen kuntoon itsensä laittanut ihminen saa elää kuitenkin terveenä, mutta minun oma rakas tyttäreni joutuu kärsimään?? Kuinka mielelläni olisinkaan antanut Tahdonvoimaan sairauden tuolle tuntemattomalle, mutta vastaavasti en kyllä olisi halunnut nähdä tytärtänikään hänen osassaan. Ja kuitenkin tiedän että tuo minulle tuntematon nainen, on jonkun toisen lapsi, ehkä jonkun miehen vaimo ja jopa lapsen äiti ja heistä kukaan ei ikinä olisi halunnut läheiselleen tuota kohtaloa.
Elämä on välillä armoton, se ei kysy mitä me haluamme, vaan jakaa kortit vuorollaan jokaiselle ja joskus korttien väri on musta.
Mutta sittenkin, kun olemme jo lähes valmiit luovuttamaan, jostain saamme voimaa taistella, korttipakasta löytyykin vielä kortti ja väriltään punainen!
Elämällä on varattuna parempaa, niin tuolle juopolle naiselle kuin sinullekin niskan retkahdus vammasta kärsivälle rakkaalle tyttärelleni.
En mä enää taistele, aktiivisesti. Nyt olen siinä vaiheessa, että koitan vaan jaksaa päivän kerrallaan, enkä enää-edes haaveile sellaisesta normaalista elämästä. Yritän sinnitellä sisulla nämä päivät läpi ja katton, mihin se riittää. Todennäköisesti se ei riitä siihen, mitä halusin, mutta sillehän ei sit voi mitään. Ja mä ajattelen niin, että mun elämän punaiset kortit oli ne 26 vuotta, mitä sain elää terveenä. Tulevaisuudelle en laita edes mitään tavoitteita enää. Sen olen oppinut, että aina ei saa, mitä haluaa. Vaikka sitä haluaisi tosi kovasti, niin välillä ei vaan lykästä.
Lähetä kommentti