Apua

Ilokseni voin todeta, että tämän kuntoutumisen apuna on ollut aivan mahtavia ihmisiä. Olen saanut apua niin käytännön arjen pyörittämisessä kuin työhommissa ja raha-asioissa todella monelta taholta. Toisaalta myös suuria pettymyksiä ja liikaluuloja on mahtunut matkalle, suurimpana totaalinen uskon menetys julkisen sektorin terveyden"huoltoon", erityisesti tämän vamman tunnistus-ja kuntoutusasioissa. Totuushan on se, että kukaan ei osannut selkäytimen venytysvammaa diagnosoida, eikä kuntouttaakaan. Sen sijaan nöyryyttäminen, hulluksi leimaaminen ja viimeisenkin rohkeuden latistaminen hallittiin julkisella erittäin hyvin. Jos olisin toiminut kuten siellä lääkärit neuvoivat, istuisin varmaankin pyörätuolissa tai makaisin haudassa. Yhden positiivisena poikkeuksena voin muuten mainita omalääkärini Tuula Tikan, joka ainoana huomioi spinaalisen vamman mahdollisuuden minut tutkineista n. 20 lääkäristä. Ja täytyy myöntää, että eipä se asioiminen kaikilla ykstyisilläkään lääkäriasemilla ollut mukavaa saatika hyödyllistä. Kävin Penttisten lisäksi neljässä paikassa, mutta ei näissä aiemmissa mestoilla mitään osattu auttaa. Harmi. Rahat meni aivan hukkaan. Täytyy muuten tässäkin välissä mainita, että terveydenhuollon lisäksi myös Pohjola ja Kela hoitivat oman osuutensa päin helvettiä, etenkin Pohjola. Kelahan julkisena organisaationa tekee, niinkuin ylhäältä päin sanellaan mutta Pohjolalla pitäisi olla jostain eettistä vastuuta ja moraalia toiminnassaan yrityksenä. Mutta paskat. Ei enempää negatiivista tällä kertaa. ;)

Penttiset yksityisvastaanottoinee pelastivat elämäni. Sieltä koko kuntoutuminen alkoi ja toivottavasti se myös päättyy heidän hyvissä hoivissa, ettei tartte sinne suvantoon asti kävellä. Voiko parempaa lääkäriä ja fyssaria olla kuin minua ja siskoani hoitaneet ihmiset ovat. Ei, ainakaan tämän vamman kanssa. Ensinnäkin kuinka ihanaa on olla potilaana sellaisessa paikassa, jossa olet "tavallinen" asiakas, eikä minun ole tarvinnut kertaakaan todistella tälle lääkärille, että en ole hullu ja olen oikeasti sairas. Päinvastoin. Kun kävelin sisään ensimmäisen kerran Suvikselle, fysiatri totesi välittömästi, että selkeä peli, hermokudosretkahdusvammalle tyypillisiä oireita ja eikun fysioterapiaan. Wau! Toiseksi, nyt kun olemme jo ystävystyneet hyvin, voin soittaa ja tekstata näille ihmisille milloin vaan, vaikka keskellä yötä. Ja niin itseasiassa teinkin silloin aluksi, kun luulin kuolevani sen ensimmäisen kolmen kuukauden ajan lähes joka yö. Kolmanneksi, he hoitavat pyyteettömästi myös kaikki reseptiasiat, käytännön arjen vihjeistyksen ja kaiken muunkin, mikä ei edes heille kuuluisi. Ja kun rahat on ollut tiukilla, hoidot on annettu maksuajalla tai jopa "joululahjaksi". Aika etuoikeutetussa asemassa olen siis. Mutta toisaalta olenpa minä tuonut taloon kymmeniä potilaita ja tuskin tällaiset blogijututkaan koskaan yrityksen imagolle on huonoksi? Ja ei, tämä EI ole markkinointitekstiä, vaikka markkinoinnin ammattilainen olenkin. Ne, jotka blogiani ovat seuranneet huomaavat, kuinka paljon syvemmästä suhteesta minun ja auttajieni välillä on kyse kuin mistään PR:stä.

Vanhemmat ovat tehneet kyllä kaikkensa jelpatakseen meikää. Lahdesta asti on tultu vaikkapa vain käymään kaupassa Tampereella. Ja siivoamassa, muuttamassa, korjaamassa koneita ja laitteita, tiivistämässä ovia,tuomassa ylläreitä ja muuten vaan moikkaamassa minua. Sen lisäksi että isä tekee kolmivuorotyötä ja äiti on painanut ympäripyöreää päivää isossa myymälässä (jossa muuten tuon ihanan ihmisen työpanosta ei osattu ikinä arvostaa, mutta tästä myöhemmin...) he ovat aina ehtineet meidän lasten luokse. Ihan aina. Joskus vain tunneiksi, joskus päiviksi. Se jos mikä on varmaa, että kun omat vanhemmat ovat joskus vanhempia ja tarttevat meidän jelppiä, sitten elämä järjestetään niin, että sitä voidaan antaa. Muutto samaan kaupunkiin tai vaikkapa isoon koko suvulle suunnitellulle taloalueelle ei olisi ollekaan huonompi juttu. Jos tässä perhettä joskus sattuu putkahtamaan, niin mikäs sen parempi, kun saada kasvattaa omat lapset mummojen ja vaarien hyvässä hoivassa ja toisaalta samalla autella omia vanhempiaan samojen pihapiirien laitamilla.

(Välihuomautus: tää on PITKÄ postaus, pakko jatkaa myöhemmin kakkososalla...;)

Sisko (ja hänen miehensä) ovat olleet korvaamaton apu kaikessa. Siskon kanssa kun kuljetaan tätä matkaa käsikkäin, niin hän jos kuka tietää, mistä on kysymys.Käsitteet "takis", "pallo", "kokovartaloahdistus", "hönöys", "virtsis", "herkkis", "pöh-olo", "kilarit/separit", "inva-aste", "virtsis", "hanurikiristys", "nolla päin v*ttua", "persläven venytysharjoitus", jne. ei ehkä muille avaudu. Siskolle kylläkin. Ollaankohan yhtään ihmisten kielellä kirjoitettua tekstaria toisillemme lähetetty vikan vuoden aikana? Ei kai. Siskon kanssa on vain maattu ja tuijotettu kattoa niin monta tuntia, ettei edes vauvana moiseen pystytty. Ja toisaalta olemmehan me nauraneet, itkeneet, raivonneet ja mananneet yhdessä elämää kuukausikaupalla. Lisäksi on nauhoitettu pilaviestejä, jalkatanssia ja puhalleltu rytmissä pulloon ja hinkattu koukistajia. Voi jestas sentään! Siskon kanssa me ollaan muutenkin kuin marjaa, mikä on aivan loistava juttu. Parasta antia koko sairaudesta tämä paidaksi ja perseeksi muuntuminen. Mä voin olla perse, siskoseni. Ihan ok mulle. ;)

Mutta huokaus, nyt on pakko lopettaa. Kirjoitan seuraavassa osassa miehestäni, Terapeuttisesta koirasta, mummilasta, ystävistä, osakastovereistani, nettimaailmasta, foorumista, Pandoran blogista jne. jne. jne. Kun hätä on suurin, avuntarjoajia on ollut lukuisia. Ja mikä tavallaan hienointa, apua on tullut erittäin ylläviltä tahoilta...

Nyt, sanon hyvää yötä ja alan vetää zetaa ton koiran seurana. ;)