Sanat vs. teot

Sanoilla ei ole mitään väliä, jos teot ja suhtautuminen eivät tue sanomaa. Kuinka monesti olenkaan tämän sairasteluni aikana huomannut. Rankimmin tämä tuli esiin, kun puhuttiin siitä, kuinka moni ympärilläni olevista ihmisistä ymmärsi/ymmärtää, mistä tässä vammassa on kyse. Siis ymmärsi sen, miksi yhtäkkiä jouduin jäämään täysin pois kaikesta elämästä, vaikka olin päälle päin aivan terveen oloinen. Oikeastihan jouduin suorittamaan täysin varoittamatta tietynlaisen valekuoleman ja jättäydyin pois kaikesta. Töistä, opinnoista, frendipiirin jutuista, harrastuksista, matkoilta, illanvietoista, yrittäjämeetingeistä jne. KAIKESTA. Siis todellakin kaikesta, mitä nyt vain ihmismieli keksii. Ainoat aktiviteetit todellakin oli vessassa ja suihkussa käyminen sekä päivittäiset harjoitukset pulloonpuhalteluista koukistajatreeneihin. Edes yksin ollessani en voinut oikeasti tehdä yhtikäs mitään. En lukea, en kuunnella radiota, en katsoa telkkaa, en pelata, en tehdä käsitöitä, en kirjoittaa enkä välillä edes ajatella. Koko keho oli ajettava passivoitumistilaan, todellakin kuin valekuolleeksi. Vain sydän löi ja hengitys kulki ja joskus sekin tuntui olevan liikaa.

Niin tosiaan, tuolloin aivan aluksi kuulin kymmeniä ja kymmeniä kertoja tietyiltä ihmisiltä, kuinka epäkohteliasta ja epäreilua heitä kohtaan on, kun minä en pidä mitään yhteyttä enkä jaksanut puuhastella heidän kanssaan. Kerta toisensa jälkeen kuulin tietyiltä ystäviltäni diagnoosit/tulkinnat masennus, eristäytyminen elämästä, sosiaalisten paikkojen pelko, huono itseluottamus, opittu avuttomuus, stressi ja muuta epämääräistä jäkäjäkäjäkäjäkää. Oikein alkaa vituttaa, kun muistelen sitä jankkauksen määrää.

Minä yritin selittää, että hei ihan oikeasti, minä EN pysty lähtemään kotoani mihinkään. Mutta kuulostihan se kieltämättä helvetin koomiselta, että syinä oli muun muassa: en voi kävellä rappuja tai kulkea hissillä, valo sattuu silmiin, en pysty olemaan liikkuvassa autossa, en voi puhua ku oma ääni sattuu päähän, verenpaine nousee pystyasennossa, alkaa kiristää päähän kävellessä, korvat ei kestä kahviloiden tai ravintoloiden melua, aivot tärähtää asfaltilla liikkuessa, saan rytmihäiriöitä metelistä, en voi pelästyä, tulee virtsaamisvaikeuksia vaikeissa paikoissa jne. jne. Siis nuo todellakin kuulosti pahemman kerran selittelyltä, mutta valitettavasti ne oli minulle täyttä totta. Ja arvatkaapas kuinka hankalaksi tilanne meni, kun jouduin jossain vaiheessa kieltämään ihmisten saapumisen jopa kotiini. Tai puhelimessa puhumisen! Syinä mainitsin mm. liian kiivaan keskustelun aiheuttaman autonomisen hermoston yliaktivoitumisen, leuat ja niska menee jumiin, ääni lähtee kun puhuu ja kirsikkana kakun päällä, terveiden ja eläväisten ihmisten näkeminen todellakin lisäsi vitutusta ja tuskaani siitä, etten itse pystynyt tekemään mitään muuta kuin makaamaan pimeässä ja kuuntelemaan hiljaisuutta. Vaikka sitä kuinka yrittää olla toisten onnellisuuden, menestyksen, terveyden ja elämänilon takia onnellinen, kyllähän sitä jollain tasolla kuitenkin miettii, miksi minun on pitänyt luopua kaikesta ja nuo muut saa elämää ja vieläpä tulla minun kotiini tietoisesti "leuhkimaan" sillä kaikella, mitä he ovat milloinkin tehneet. Turha väittää vastaan tässä asiassa, kukaan ei ole niin masokisti, että todella haluaisi olla tuossa valekuolleen tilassa eikä tuntisi mitään negatiivista tilannetta kohtaan.

Etenkin viimeisestä sain vääntää jatkuvasti tiettyjen ihmisten kanssa. Kuinka monesti jälleen kuulinkaan tökeröt analyysit: olet kateellinen, et voi olla vihainen muille, sinun pitää nyt vaan katsoa tilannetta silmiin ja oppia sietämään ihmisiä, etkö välitä meistä enää, kai sinä nyt haluat meitä nähdä, nähdään nyt vaikka vain siksi, että me halutaan nähdä sinut. Ei helvetti. Kuinka monesti tekikään mieleni vain räjähtää päin naamaa näille ihmisille ja toivottaa heille hyvää matkaa helvetinkuuseen, kertoa että tekin tulette vielä joskus käymään läpi varmasti omat kiirastulenne yms. muuta mukavaa. Tai vielä kääntää veistä haavassa ja kertoa, että tuskin olemme ikinä olleetkaan kovin läheisiä, kun he kerta pystyivät ajattelemaan puolestani ja laittamaan sanatkin suuhuni ja tuntemaankin asiat puolestani. Mutta en minä ole ihminen, joka osaa loukata muita tuolla tavalla, ja pidin pahimmat mölyt sisälläni.

Erityisesti kiukkua herätti lauseet "nähdään nyt vaikka siksi, että me haluamme nähdä sinut". Jumalauta sentään, minä en ihan oikeasti halunnut nähdä näitä tiettyjä ihmisiä. Ei siksi, etten olisi heistä pitänyt, vaan ihan vain tilanteen takia. Ei minulla näitä ihmisiä vastaan ihmisinä ollut sen suurempia antipatioita, vaan lähinnä yritin pitää edes pienen mielenterveydenrippeen yllä ja olla kiduttamatta itseäni tietoisesti. Tämä on sitä tervettä itsekkyyttä, josta toisinaan olen kirjoittanut. Toisaalta kyse on siitäkin, että en inhoa mitään muuta enempää kuin sitä, että joku kuvittelee voivansa tietää tarkasti, mitä toisen ihmisen päässä prikulleen liikkuu. Vaikka lähelle voi hyvien keskusteluiden myötä päästä, niin silti toisen elämää ei voi täydellisesti elää. Empatia- ja sympatitaidot ovat epätäydelliset parhaimmillakin ihmissuhdeasiantuntijoilla. Ja nämä tökeröt ihmiset ympärilläni eivät todellakaan olleet mitään ihmismielen asiantuntijoita, vaikka ehkä itse niin uskoivat. En tiedä. Enkä välittänyt.

Aikani kuuntelin näitä olettamuksia, virheellisiä tulkintoja ja itsestäänselvyyksiä, mutta jossain vaiheessa totesin olevani liian sairas rasittamaan itseäni jatkuvasti tällaisten mitättömien epäkohtien takia. Totesin, että menetän lopunkin vointini, jossen suostu hyväksymään, että osa ihmisistä ei vain ikinä tule tajuamaan mistä on/oli kyse. Aivan sama, vaikka olisin jankannut heidän kanssaan hamaan tappiin asti. Sama kuin puhuisin vain suomea jollekin, joka osaa vain kiinaa. Toki elekieli, savumerkit ja ruutupaperi ja kynä voivat jelpata, mutta täydellistä yhteisymmärrystä ei synny. Ainoat vaihtoehdot olisi, että joko minä opettelen kiinaa tai se toinen suomea. Arvannette kyllä miten siinä sitten kävi, kun minä en sairaana jaksanut alkaa mitään kieliä opiskella.

Jees, mutta kun minulle nykyään sanotaan, että "ymmärrän täysin sinun tilasi", minä en usko. En suostu uskomaan, jollei kyseessä ole äitini, siskoni, toinen saman elänyt tai fysioterapeuttini. Eivät hekään voi täysin ymmärtää, mutta pääsevät lähemmäksi kuin kukaan muu. Loistavaa, että näitäkin ihmisiä löytyy. :)

Nyt nukkumaan...