Periaatteista luopuminen

Sain erinomaisia neuvoja fyssarilta jälleen viime kerralla. Tai oikeastaan ei ne mitään neuvoja ollut, vaan enemmän fiksua keskustelua, josta yritän poimia järkevät itseäni hyödyttävät pointit. Fyssarini on niin rautainen ammattilainen, että hän lienee mieheni, perheeni ja muutaman ystäväni lisäksi ainoa, jota jaksan oikeasti kuunnella ja vielä noudattaa saamiani vinkkejä. Kai se on sitä, että vain nämä muutamat ihmiset oikeasti tuntevat minut. Monet vain luulee tuntevansa, ja antavat sitten vinkkejä sillä perusteella. Ja nehän kaikuu kuin kuuroille korville.

Näistä puhuttiin:

1. Saavutettu rasituskestävyys on pystyttävä pitämään, ja mielellään myös lisäämään, vaikka puolipakolla.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vaikka kunto ei parane lineaarisesti, niin olen lisännyt rasituskestävyyttä (=harjoitteita ja tekemistä) säännöllisesti. Todellisuudessa saavutettu kunto pysyy sitä paremmin, mitä enemmän maltan mennä tutkan alla. Eli jos on kipuja tai hermosto kierroksilla, silloin pitää himmata, eikä pistää lisää vauhtia. Lisäksi pitäisi ymmärtää, että kivut ja aistiherkkyydet on aina merkki siitä, että nyt mennään liian kovaa. Niitä ei saa sivuuttaa, eikä niihin saa totutella.

Ajatus siitä, että voin hyvin, kun siedän kipua, on pelkkää paskaa ja itsensä kusetusta.
Kuntoutuminen ei ole tehokasta, jos pidennän joka viikko stepperiaikaa, tuplaan koukistajamäärät ja lisää elämää, vaikka keho ei pysyisi perässä. Aikaa vastaan ei voi kilpailla. Keho ei kestä, vaikka psyyke kestää. Jos määriä haluaa lisätä, puhutaan mieluummin kuukausista kuin viikoista ja silloinkin hillitysti.

2. Saavutettu kunto pysyy.

Ei se pysy. Paranemista tapahtuu aaltoillen. 2 askelta eteen, 1 taakse ja faktaa ei voi kieltää. Osittain tämä liittyy ekaan kohtaan. Kunto pysyy, jos tajuaa ottaa riittävän rauhassa. Jos vetää ylirasitukselle, hommaa hyppää takapakkia useamman levelin. Ja mitä enemmän pitää saavutettua kuntoa väkisin, sitä varmemmin homma romahtaa.

3. Jossei ole parantunut kahteen vuoteen, ei paranekaan.

Kuulemma täyttä bullshittiä. Ihmiskeho korjaantuu ikuisesti ja tasapainottelee koko elämän ajan. Ja mitä pidempään ongelma on vallinnut, sitä kauemmin kestää myös korjaantuminen. Neurologin höpötykset kahden vuoden dediksestä saa unohtaa. Vaikka paraneminen on nopeaa ensimmäisinä vuosina, ei se siihen lopu.

4. Kevyt puuhastelu koneella tai kotiaskareiden kanssa ei ole työtä.

Ai ei vai? Kuulemma mun luovuudella, ajatustahdilla ja älykkyydellä tiskaus tai perseen pyyhkiminenkin on työtä. Oon tästä lausahduksesta suht ylpeä... ;) Ja onhan se totta, että harvoin käyn vessassa kehittämättä matkalla muutamaa innovaatiota tai funtsimalla, millaiset vessat mun privauimahalliin sit tulee. Myös tiskatessa tulee kehiteltyä erinäisiä toimintoa nopeuttavia prosesseja, apuvälineitä yms. That's me!

5. Kyllä muut ymmärtää ja elämä jatkuu samanlaisena kuin ennenkin.

Ei ne ymmärrä, eikä kuulemma jatku. Muut ei muutu minun muutokseni tahdissa, ja se on vain tajuttava. Ja vain pieni osa ymmärtää, läheisimmät ja itsekin sairastaneet. Loput luulee ymmärtävänsä tai uskottelee minulle, että he ymmärtää. Ja suurinta osaa ei edes kiinnosta ymmärtää, joten ei kannata tuhlata energiaansa jatkuvaan vatvomiseen ja selittämiseen.

On täysin sallittua, että antaa ihmisten olla tietämättömiä ja/tai tehdä omat tulkintansa. En mä enää olekaan jaksanut selitellä, vaan luotan siihen, että ne, joita kiinnostaa ja jotka haluavat ymmärtää, lukevat blogia ja kyselevät sit puhelimessa tai täällä käydessään. Tärkeintä olisi tulla toimeen ja selvitä kaikkien kanssa, mutta se ei vaadi sitä, että kaikki ymmärtää täysin, missä mennään. Hyvä pointti!

Nyt, koska ymmärrän, että kohta 4 on tärkeä, puhelin pois. ;) Hauskaa viikontaitetta.