Ei päätä, ei häntää - Just bullshit!

Hain (ja pääsin) pop-jazz-konsalle aikoinani. Olin tuolloin kovasti muuttamassa Hesaan, mutta valitettavasti kusin yliopiston pääsykokeet. Myöhästyin niistä. Pitkä tarina, mutta en voi sanoin kuvailla vitutuksen määrää, joten juttu jää tähän vaiheeseen. Luin kuitenkin puol vuotta psykalle itteeni sisään, mut en sit ikinä ehtinyt Hesaan asti, ku koe alkoi. Ja seuraavana vuonna olikin jo uudet suunnitelmat syystä XYZ. Nooh, ei Tamperekaan pöllömpi vaihtoehto ole. Päinvastoin. En lähde täältä paitsi muutamasta syystä ja ne syyt jääköön arvoitukseksi.

Takas musaan... Kaikista maailman biiseistä valkkasin pääsykokeisiin laulun, jossa laulettiin kadun aurinkoisella puolella kävelystä. Siitä, kuinka aina voi valita aurinkoisen puolen. Ja vaikkei ny paistais kummallekaan puolelle, aina voi valita paremman vaihtoehdon. Aikamoista. Jönssi sanois tähän, että "Olet sinä Dille aikamoinen vilosohvi"... ;)

No joo, tää ei ollut pointtini, tuli vaan mieleen, ku joku lauloi töllössä auringosta. Enpä enää muista, mikä oli ajatukseni, ku aloitin kirjoittaa. Jotenkin se tuli mieheni pitämästä juhlapuheesta mieleen... Hmm... Ja liittyi siihen, että tän kehon kanssa on oltava nöyrä. Ja siihen, kuinka lohdullista on huomata, ettei muutkaan retkulan asukkaat hallitse rasituksen säätelyä. Aina tulee innostuttua, tehtyä jotain rajat rikkovaa ja sit taas potkaisee takapakkia pikkuisen. Mut onneks kuilu ei ole niin syvä, kuin ihan alussa. Jeps, nyt nukkuun. Kokeillaan huomenna startata uudella energialla. Ehkä sit muistan, mitä olen kirjoittamassa, eikä tartte jaaritella pelkkää tajunnanvirtaa. Vaikkakin tajunnanvirran kirjoittaminen on hirvittävän mukavaa ja puhdistavaa! ;)

Btw: Hyvää itsenäisyyspäivää. Ens vuonna aattelin juhlia Ilveksessä, kuten viimeiset 5 vuotta ennen kaatumista. Ja ens vuosi onkin sitten eka, jolloin mulla on jonku toisen tekemä iltapuku. Yleensä oon askarrellut ne itse, mutta tolle ensimmäiselle ostetulle vihreälle unelmalle pitää saada jotain käyttöä, kun vielä mahdun siihen. Jossen jaksa seisoo juhlissa koko iltaa, sit seison puolikkaan. Jossen voi lähteä korkkareissa, sit meen noissa tasapohjaisissa kengissä (en kuitenkaan lenkkareissa, sen verran vielä mallimaisuutta löytyy) ja piilotan ne hameen alle. Ja jossen voi mennä ollenkaan, sit kyrvähtää varmaankin hermot, taas hetkeksi. Ne onneks palautuu. Siis psyykkiset hermot... Mikä termi tuokin oli. ;) Mutta, mutta, mutta... Kengät peittävä helma, johon ei kaadu, voi olla suht vaikea yhdistelmä. Kas tuotahan ehtii miettiä kyllä! Vuosi aikaa.

Jaa niin joo, pakko sanoa, että mulla on mun maailman ihanin mies. Ja perhe. Äiti-tatuointi on jo puoliks suunniteltu... <3

Öitä!