Uskon tietäväni, mistä tämä toinen ihminen puhuu, kun hän kuvaa kipua niin kovaksi, että tekisi vain mieli kuolla. Siis sillä hetkellä tekisi mieli kuolla. Muistan, kuinka ajattelin itse aivan samalla tavalla vuosi sitten. Sille sattumisen määrälle ei vain ole sanaa. Ei sitä voi kuvata kellekään mitenkään. Paitsi niille ihmisille, jotka ovat itse joutuneet käymään saman läpi. Ehkä parhain kuvaus on juuri se, että antaisi mitä vaan, että kipu loppuis, jopa henkensä.
Tällä toisella ihmisellä kivut tulevat kohtauksina, itselleni kipukausi alkoi marraskuussa 08 ja päättyi tammikuussa 09. Muistan, kuinka makasin vain pimeässä huoneessa pehmeällä sängyllä ja täysin hiljaa. Puhelin oli äänettömällä ja pysäytin jopa seinäkellon, koska sen tikitys sattui päähän. Suljin oven toiseen huoneeseen, etten joutuisi kuuntelemaan veden lorotusta tai television vaimeita ääniä. Nukuin jopa yksin patjalla, koska en sietänyt toisen ihmisen kääntyilyn aiheuttamaa sängyn hytkyntää. Söin vain soseutettua safkaa, etten joutunut pureskelemaan. Jätin hiuksetkin harjaamatta viikoiksi, kun en pystynyt koskemaan päähäni kammalla. Kerran leikkasin paidan saksilla pois päältäni, koska olin ollut siinä samassa paidassa viikon käymättä suihkussa, koska en vain pystynyt. Kaikki pystyasennossa olo lisä kipua järkyttävästä tappavaksi. En olisi jaksanut kipua yhtään enempään, onneks se lieveni tuon kolmen kuukauden jälkeen, vaikka on edelleen toisinaankin raastavaa.
Voitte ehkä kuvitella, miltä tuntuu, kun joku lyö kirveellä takaraivoon ja tämän jälkeen pyörittää vartta? Tai että pään päälle pudotetaan korkealta tiiliskivi yhä uudelleen ja uudelleen. Ja samaan aikaan, kun päässä on kirves ja tiiliskivi, joku viiltää selkärankaa pitkin kehon sisäpuolella tylsällä veitsellä ja samanaikaisesti toinen hakkaa nauloja nikamaväleistä sisälle selkärankaan. Nyt kun kirjoitan näitä muistojani, meinaan oksentaa. Taidan ottaa varmuuden vuoksi Buranaa ja Triptyliä, ettei tämä kivun muistelu laukaise kuolemakipujav ahingossakaan. Kop, kop, niitä ei ole ollut enää kesän jälkeen kuin pieninä pätkinä.
Monien on vaikea uskoa, että tällaista kipua voi edes kokea, mikä on ainoastaan hyvä. Kertoo siitä, että vain pieni vähemmistö joutuu tällaista kokemaan. Mutta kyllä, valitettavasti näin on, että se pieni vähemmistö saakin sitten todistaa koko tämän kauheuden... Kun hermosto venyttyy, hermot herkistyvät. Ja venyminen siis tapahtuu pään kautta, kun niska retkahtaa ääriasentoon ensin taakse ja sitten useimmilla vielä eteenpäin. Selkäydin/aivojen pohjaosat, jotka ovat selkäydin/aivokalvojen sisällä "suojassa", venähtävät kuitenkin. Samoin nikamaväleistä ulos tulevat selkäydinhermot sekä tietenkin kaikki aivojen pohjassa kulkevat aivohermot. Selkäydin ja pää on sukka, jota venytetään äärimmilleen toisesta päästä. Ja kun hermo kerran on venähtänyt, se aistii herkemmin kaiken jatkossa, myös kivun.
Hius otsalla saattaa tuntua hikipallalta, haava sormessa avomurtumalta, omenankuori hampaankolossa isolta reiältä ja aivastus siltä, että koko horisontti keikahtaa. Niistäminen on kuin pumppaisi painetta päähän ja pelästyminen saa sydämen hakkaamaan kahtasataa, hikikarpalot otsalle ja jalat pettämään alta. Hermot toimii aivan mielivaltaisesti ja näin myös kipuaistimus on tuhat kertaa kovempi, kuin terveessä kehossa. Kipu vie myös kaiken toimintakyvyn: liikkuminen on mahdotonta, puhuminen vaikeaa, ajatteleminen sattuu ja mikä pahinta, jopa hengittäminen ja sydämen syke tekee kipeää. Siis konkreettisesti tekee aivan saatanan kipeää! Tekisi vain mieli kuolla siihen paikkaan, välittömästi ja saman tien. Mutta eihän sitä tiedä, jatkuisiko kipu sitten kuoleman jälkeenkin.
Ensimmäiset kolme kuukautta tuota kipua kesti vielä miten päin tahansa. Tiesin, että hermotoiminnan palautuessa kivut tulee ja ne kuuluu asiaan ja ne saa kenties lääkkeillä piiloon, ainakin 50-prosenttisesti. Osasin odottaa kipuja, koska ystäväni oli kertonut minulle omista kivuistaan saman vamman seurauksena. Koska tiedän, että kipu kertoo hermovamman paranemisesta (minun tapauksessa), kestin nuo ensimmäiset kolme kuukautta hampaat irveessä ja noilla em. varotoimenpitein. Kun helmikuusta kesäkuuhun 09 olin saanut olla vailla tappavaa kipua olin suunnattoman onnellinen. Ajattelin, että ihan sama, vaikka joutuisin makaamaan sängyssä seuraavat kaksi vuotta, kunhan minua ei vain enää ikinä sattuisi.
Mutta niin siinä vaan kävi, että muutto huhtikuussa 09 laukaisi kivut uudelleen toukokuussa 2009. Menin siis pakkaamaan vaatteeni vanhasta asunnosta pahvilaatikoihin ja työntelin laatikot olkkarin, koska nostaa en jaksanut. Minun oli pakko päästä uuteen asuntoon, vaikka tiesin, että ei olisi pitänyt riuhtoa tavaroita, vaan antaa muiden auttaa. Jotenkin sillä hetkellä vihasin yli kaiken elämääni vanhassa asunnossa ja vähemmän kannustavassa seurassa, joten mä pakkasin sisulla ja tahdonvoimalla koko omaisuuteni yhdessä päivässä. Tätä ennen oli lähes tulkoon maannut vuoden. Aivan järjetön yhtälö.
No, niin siinä tosiaan kävi, etten muista kesästä 2009 kuin palasia, koska kipu oli jotain niin kamalaa, etten pystynyt oikeesti ajattelemaan tai toimimaan. Taas! Olin jälleen samassa tilassa kuin 08-09 taitteessa, tällä kertaa omaa tyhmyyttäni. No, vedin lääkkeillä pään niin pöhnään, etten enää tajunnut kivun suuruutta. En pystynyt olemaan pystyasennossa 10 minuuttia pidempään ilman, että pää räjähti. Ja ihan sama, söinkö lääkkeitä vai en, tietty kipu oli ja pysyi.
Kesäinen kipu alkoi mökillä, n. 25 minuutin päässä Tamperen keskustasta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että soitan lääkärin tänne piikittään niskani, joka auttaisi kipuun edes vähäsen. Maksoi sitten vaikka 200 euroa, niin hän sais tulla mökille, koska minä en pystyisi autossa istumaan. No, ratkaisin asian kuitenkin niin, että matkustin lääkärin vastaanotolle maaten takapenkillä. Yllätys, että oltiin tuntia liian aikaisin paikalla, mutta en vain jaksanut enää mennä kotiinkaan, joten makasin sitten parkkitalossa takapenkillä pimeessä tuon tunnin. Sitten uusi yritys lääkärille. Raahauduin hänen huoneeseen viimeisillä voimilla (makaamaan), piikit nopeasti niskaan ja takaisin autoon makaamaan. Odoteltiin ensin puolisen tuntia, että pystyttiin lähteen kohti kotia ajamaan. Pää ei kestänyt siis etanankaan vauhtia autossa tuolloin. Aivan kauheeta. Kun pääsin vihdoin kotiin, makasin putkeen kolmisen viikkoa, kunnes kipu alkoi helpottaa. Nyt olen kärsinyt vain satunnaisia päiviä kuolemankivusta kesän 09 jälkeen. Mutta kipu on todella herkällä. Nytkin ku kirjoitan tätä pimeessä, alkaa tuntua painetta silmissä ja päässä. Ja eli pakko lopettaa. Jos jatkaisin vaikka kolme tuntia, saisin taas nuo kuolemankivut päälle.
Voinette muuten kuvitella, mitä haluaisin sanoa niille ihmisille, jotka eivät ole uskoneet minun olevan "oikeasti kipeä", vaan kertoneet meitsille, kuinka kuvittelen tämän kaiken. Tai kuinka kärsin sosiaalisten paikkojen pelosta, enkä siksi poistu kotoa, tai valitan turhasta valittamisen ilosta.
Tsemppiä ystäväiseni taisteluun paremman huomisen puolesta! En sano, että kyllä se siitä ja että koitahan pärjätä. Liian laimeaa. Mutta kaiken sympatian, voiman ja tuen saat kyllä täältä(kin) suunnalta. :)
Tekstit
