Ihmisistä tärkein (TV)

Olen monesti miettinyt, mikä on se voima, joka mut jatkamaan tätä piinassa rämpimistä. Nyt vastaus killuu vasemmassa ranteessani: äiti. Ei - äiti ei siis roiku ranteessa, vaan äitini ostama hopeinen koru, jossa lukee Hope. Sisko sai samanlaisen.

Jokainen päivä, kun olen ollut valmis lyömään hanskat naulaan ja kaivanut henkiset tikarit tai lyijyliivit esille, muistan kuinka äiti sanoi kerran, että mä paranen tästä. Eikä sanonut vaan kertaa, vaan ainakin tsiljoona kertaa. Nyt olen jo kieltänyt jauhamasta tota, koska sen hokeminen saa tämän hetkisen elämäni vaikuttamaan vaan yhdeltä isolta, karvaiselta, rumalta ja syvältä ahterin aukolta.

Siis suomeksi: elämäni on perseestä ja paraneminen niin kaukainen haave, ettei siitä jaksa joka päivä ees kuulla.

Toki uskon tuohon, onhan äiti hokenut tota siis n. 12 kuukautta. Ei äitee koskaan ole osannut selittää, kuinka se tietää asiat ennalta, mutta eipä ole mennyt kovin harhaan tietämykset. En ole uskaltanut kysyä, tiesikö mun kaatumisesta. Jos tiesi, olisi voinut vähän varoittaa. Tosin kohtaloon ei paljon passaa mennä sorkkimaan, tai elämä voi suistua raiteiltaan. Tälläkin kaatumisella on ollut niin monta tarkoitusta, etten jaksa ees luetella niitä kaikkia. Jokaisen tämän blogin kirjoituksen lienee saanut niistä jonkun kuvan.

Meillä on tämä outo tietämys mennyt suvussa. Mummo, rauha hänen sielulleen, tiesi kaiken. Aina kun me lapset oltiin sairaina tai tulossa sairaiksi, mummi soitti sieltä toisesta päästä Suomea ja kertoi nähneensä 'mustikkaunia'. Mustikat tiesi huonoa ja mummi näki, milloin niitä on odotettavissa. Täytyykin heivaa muuten mustikkakeitto viemäriin just nyt.

Tiesipä tuo uskottomattoman viisas nainen myös miehensä kuoleman. Kamalaa sinänsä. Ehkä siihen oli helpompi valmistautua, kun osasi sitä odottaa? Eräänä kauniina päivänä mummin ja papan hääkuva oli tippunut seinältä. Ei tuulenvirettä, ei kissaa käpälöimässä kuvaa alas. Ei mitään syytä moiseen. Kannattimet vain jäi, kun iso lasinen kuva räsähti maahan.

Mummi kertoi siinä siruja keränneensä ja todenneensa itselleen: 'Ei kyllä vielä olisi aika mutta minkäs teet'. Ei mennyt montaa kuukautta, kun pappa kuoli keuhkosyöpään. Nopeasti menikin. En ollut minäkään vielä syntynyt.Mummilla on ollut monia antoisia hetkiä papan kanssa vielä kuoleman jälkeenkin. Ne ovatkin sitten toisen tarinan paikka, mutta sen verran paljastan, että meidän mökillä Koivulassa ne on yleensä kohdannut...

Saas nähdä, mitä sitä omilla herkistyneillä aisteillaan vielä joskus kokee. Ootan innolla!

Niin, takaisin äitiin! Kiitos, että mun suosikkijäde Magnum odotti pakkasessa, kun kaivelin sieltä sun tekemää keittoa. Vain todella paljon lastansa rakastava äiti jaksaa joka kerta vuoden jokaisena päivänä, ja enemmänkin, yllättää niinkuin sinä aina teet. Äitee, tunne on molemminpuolinen. Ny Magnumia.

Vauvan ja vatsan hoitelua (Fedja)

Onhan tuota aikoihin eletty, kun meikä nousee sängystä vasta 13:30. Ja oli vielä ylläri, että kello on niinkin paljon, kun lopulta siihen vilkaisin. En tiedä varsinaisesti kuinka paljon on tullut nukuttua, kun aamulla taisin mietiskella pari tuntia ja ennen nousemista välillä mietiskellä ja torkahdella.

Viime yönä muuten vähän aikaa omistin ison vatsan. Oli olevinaan vauva vatsassa. Ja jotenkin se liittyi kaveriin, joka sai toukokuussa vauvan. Aivan kuin olisi ollut sen vatsa "lainassa", irtovatsa siis. Liikkuminen vatsan kanssa oli aivan älyttömän vaikeaa ja lähes puuskutusta. Olihan "vatsa" viimeisillään. Siis vauva syntymässä. Unessa sitten sanoin tälle kamulle, että nyt mää vasta ymmärrään minkälaista tämä vauvan odotus voi loppuajasta olla. Eli empatiakyky kasvoi odottavan suurta vatsaa kohden. En jaksanut olla seisallaan. Piti istua. Samalla ihmetytti, että miten se vatsa voi olla näin suuri. Sitä tuli naureskeltuakin. Tuli myös esille ajatus samanaikaisesti (tämä mahdollista vain unessa) etten pystyisi olemaan tämän vamman kanssa raskaana, kun en kertakaikkisesti pystyisi ja jaksaisi kannatella kroppaani ison vatsan kanssa. Eli lähinnä oli ilmeisesti virtuaalikoe aiheesta. Hyvähän tuo on, ettei ihan elävässä elämässä tarvitse kokeilla, kun nyt tietää ihan kokemustasolla mitä se on.

Seuraavassa hetkessä hoisin sitten sellaista pikkulasta. Taisi olla vuoden ikäinen poikalapsi. Pikkuvesselille oli kova pettymys se, ettei isä töiltään jaksanut huomioida sitä ja purki mulle pettymystään. Minähän pidin kidistä ja hoitelin sitä. Äiti oli jokseenkin välinpitämätön, mutta lapsi ei jostakin syystä kiinnittänyt tähän huomiota. Lopulta, kuten arvata saattaa, lapsi kiintyi minuun, kun niin tiiviisti sitä hoitelin ja sen äiti ja iskä olivat toissijaisia tärkeysjärjestyksessä.