Ihmisistä tärkein (TV)

Olen monesti miettinyt, mikä on se voima, joka mut jatkamaan tätä piinassa rämpimistä. Nyt vastaus killuu vasemmassa ranteessani: äiti. Ei - äiti ei siis roiku ranteessa, vaan äitini ostama hopeinen koru, jossa lukee Hope. Sisko sai samanlaisen.

Jokainen päivä, kun olen ollut valmis lyömään hanskat naulaan ja kaivanut henkiset tikarit tai lyijyliivit esille, muistan kuinka äiti sanoi kerran, että mä paranen tästä. Eikä sanonut vaan kertaa, vaan ainakin tsiljoona kertaa. Nyt olen jo kieltänyt jauhamasta tota, koska sen hokeminen saa tämän hetkisen elämäni vaikuttamaan vaan yhdeltä isolta, karvaiselta, rumalta ja syvältä ahterin aukolta.

Siis suomeksi: elämäni on perseestä ja paraneminen niin kaukainen haave, ettei siitä jaksa joka päivä ees kuulla.

Toki uskon tuohon, onhan äiti hokenut tota siis n. 12 kuukautta. Ei äitee koskaan ole osannut selittää, kuinka se tietää asiat ennalta, mutta eipä ole mennyt kovin harhaan tietämykset. En ole uskaltanut kysyä, tiesikö mun kaatumisesta. Jos tiesi, olisi voinut vähän varoittaa. Tosin kohtaloon ei paljon passaa mennä sorkkimaan, tai elämä voi suistua raiteiltaan. Tälläkin kaatumisella on ollut niin monta tarkoitusta, etten jaksa ees luetella niitä kaikkia. Jokaisen tämän blogin kirjoituksen lienee saanut niistä jonkun kuvan.

Meillä on tämä outo tietämys mennyt suvussa. Mummo, rauha hänen sielulleen, tiesi kaiken. Aina kun me lapset oltiin sairaina tai tulossa sairaiksi, mummi soitti sieltä toisesta päästä Suomea ja kertoi nähneensä 'mustikkaunia'. Mustikat tiesi huonoa ja mummi näki, milloin niitä on odotettavissa. Täytyykin heivaa muuten mustikkakeitto viemäriin just nyt.

Tiesipä tuo uskottomattoman viisas nainen myös miehensä kuoleman. Kamalaa sinänsä. Ehkä siihen oli helpompi valmistautua, kun osasi sitä odottaa? Eräänä kauniina päivänä mummin ja papan hääkuva oli tippunut seinältä. Ei tuulenvirettä, ei kissaa käpälöimässä kuvaa alas. Ei mitään syytä moiseen. Kannattimet vain jäi, kun iso lasinen kuva räsähti maahan.

Mummi kertoi siinä siruja keränneensä ja todenneensa itselleen: 'Ei kyllä vielä olisi aika mutta minkäs teet'. Ei mennyt montaa kuukautta, kun pappa kuoli keuhkosyöpään. Nopeasti menikin. En ollut minäkään vielä syntynyt.Mummilla on ollut monia antoisia hetkiä papan kanssa vielä kuoleman jälkeenkin. Ne ovatkin sitten toisen tarinan paikka, mutta sen verran paljastan, että meidän mökillä Koivulassa ne on yleensä kohdannut...

Saas nähdä, mitä sitä omilla herkistyneillä aisteillaan vielä joskus kokee. Ootan innolla!

Niin, takaisin äitiin! Kiitos, että mun suosikkijäde Magnum odotti pakkasessa, kun kaivelin sieltä sun tekemää keittoa. Vain todella paljon lastansa rakastava äiti jaksaa joka kerta vuoden jokaisena päivänä, ja enemmänkin, yllättää niinkuin sinä aina teet. Äitee, tunne on molemminpuolinen. Ny Magnumia.

Uskon asia (Musti)

Monta kertaa olen miettinyt kuinka paljon lapsena elämämme kietoutui uskon asioiden ympärille. Jo pienestä, jotain neljä vuotiaasta aloin käydä siskojeni ja kartanon tyttären kanssa pyhäkoulua. Uskollisesti joka ainoa sunnuntai, koska saimme aina kultaisen kruunun liimattavaksi pyhäkoulu vihkoomme. Ja voittaja oli se tietenkin kellä oli vihkonen ensimmäisenä täynnä.
Pikku kuumeet ei haitannu pyhäkouluun menoa ja käden selkään pyyhkästiin liika räkä.
Kun vuosia tuli lisää uskovainen pyhäkoulu täti alkoi houkuttelemaan meitä kinkereille laulamaan.
Ja siellä me tytöt veisattiin hengellisiä, kuin kirkkokuorolaiset ikään. Mummojen ja pappojen silmät kostuivat ja laulun päätteeksi saimme muutaman kolikon pikku kätösiimme. Iloisina juoksimme kauppa-autolle josta saimme ostettua viikon ainoan tikkunekun, oli se niin ihanaa.

Vuosia kului, olimme ehkä kahdentoista ikäisiä kun meitä pyydettiin eri puolille Suomea esiintymään uskovaisten teltta juhliin. Pari vuotta veisasimme taas hartaasti, mutta sitten virret vaihtuivat iskelmiin... Monesti jälkeen päin olen miettinyt, ettei siitä pitkä matka olisi ollut siirtyä seurakunta nuoriin, mutta ei edes rippikoulu aikana usko saanut meistä enää sellaista otetta kuin pieninä.

Menimme kihloihin ja muutimme yhteen, olimme uskovaisen tätini silmissä susipari, synnissä elävä. Mutta meitä se ei haitannut, olimme onnellisia ilman papin aamentakin. Kunnes eräänä päivänä puhelin pirahti ja tätihän se siellä jutusteli niitä näitä, kunnes vihdoin kysäisi koska aioimme mennä naimisiin. Muistan puhuneeni jotain parista vuodesta, johon tätini paheksuva vivahde äänessään, ehdotti et jos avioituisimme heti hän voisi kustantaa häämme. Sanoin kohteliaasti ei kiitos ja täti sulki puhelimen vihaisena. Ajattelin, ettei tuollainen käytös sovi tosi uskovaiselle. Melkein tasan kahden vuoden päästä tanssittiin häitämme, ihan itse kustantamiamme, ilman uskovaista tätiämme.
Uskon asia on mielestäni jokaisen oma asia, siihen ei voi pakottaa, se on oma valinta. Jokainen uskoo johonkin, minäkin uskon, mutta ei minusta koskaan tule apostolia.

Minä ja pakkopysähdys (Tahdonvoimaa)

Luin Fedjan tekstin pakkopysäytyksestä ja vielä oli tartuttava luuriin ja kirjoitettava yksi juttu.

Puhuttuani sen ystäväni kanssa, joka veti autolla 120km/h sinne siltarumpuun, olkoon vaikka jatkossa Floora, niin uskon vahvasti, että tuolloin hermotasolla tapahtuu jotain todella erikoista, outoa ja selittämätöntä vamman myötä. Tätä vahvistaa keskustelut fyssarini kanssa ja etenkin Fedjan kirjoittajat blogitekstit. Kuin olisin ne ajatukset itse kirjoittanut. Kaikesta em. paistaa sellainen syvällisyys, mitä ei ihan joka iikalta löydy.

En ole mikään lekuri enkä psykologi, enkä etenkään Jumala (enkä Kummeli-sketsin lentäjäkään;), joten en nyt ala selitteleen ihmisyyden perusrakenteita tässä. Mutta kunhan pohdin aikani kuluksi ja esitän oman tarinani.

Onko muutos fyysinen vai psyykkinen vai molempia? Vaikea sanoa! Ainakin psyykkinen. Tosin kai siellä fysiikassakin jotain merkittävää tapahtuu. No, todennäköisesti se liittyy ainakin siihen tilanteeseen, että on pakko olla yksin, omien ajatusten seurassa ja funtsia itsestäänselvyyksiä uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Samalla sitä oppii kyseenalaistamaan yleisesti vallitsevat arvot ja normit ja toteaa, että ympäröivä maailma menettää merkityksensä. Siis sillä tavalla, mitä se aiemmin edusti itselleen. Aiemmin lähipiiri, eli sosiaaliset viiteryhmät (läheiset/sukulaiset työelämän tutut, ystävät jne) ovat vaikuttaneet omiin tekemisiin hillittömästi. Vaikkei sitä myönnä, niin monet ajatukset, mielipiteet, arvostukset ja elämäntapa on opittu suoraan muilta. Näinhän se menee, toki!

Lapsena on oppinut tietyt tavat, näkemykset ja mallit vanhemmiltaan - luonnollisesti. Sitä muovautui juuri sellaiseksi, mitä ympäristö (perhe, lapsuudenkoti) mahdollisti. Itse olen tähän todella tyytyväinen, koska minulla on ihana, vahva ja mielestäni toimiva perheyhteisö - ollut aina ja on edelleen.

Kouluikäisenä sitten mukaan astui toverit, kaverit ja tutut esim. harrastuksista. Sitä huomasi tuolle iälle tyypillisesti, että 'pitää' kuulua johonkin ryhmään/porukkaan/tiimiin, niin on vahvoilla yhteiskunnassa. Vahvuus syntyi siitä, että oli osa ryhmähenkeä. Yksi anonyymi palanen isoa massaa. Massaa, jossa sai mennä muiden mukana, eikä joutunut miettimään omaa maailmankuvaansa sen tarkemmin, koska kaikki muutkin ajattelivat samoin.
Sitä ei joutunut asettumaan ryhmää vastaan omien mielipiteiden kanssa, kun meni muiden mukana.

Tai itselläni tilanne oli se, että loin itse sen tämän massan ja sen ajattelumallin. Olen tosin tajunnut sen vasta nyt, kun olen asiaa miettinyt jälkikäteen. Kai mä olen ollut aina niin vahva persoona, että monet tullut sitten perässä? Noh, oon tajunnut sen vasta myöhemmin.

Joskus yliopistoiässä alkoi vasta tajuta, että hei, ympäristö ja perimä eivät olekaan ainoat asiat, jotka vaikuttavat siihen, miten elää. Heräsi joku käsitys siitä, että perkele, mulla on oma tahto, halu ja käsittämätön voima tehdä juuri niitä asioita, joita itse halusin. Vasta silloin alkoi paljastua, että omalla suuntautuneisuudella esim. mielenkiinnon kohteilla, omalla ihmis- ja maailmankuvalla, aiemmalla historialla, tulevaisuuteen liittyvillä mielikuvilla/peloilla/mahdollisuuksilla jne. on ihan hillitön voima siinä, mitä tulen tekemään (ja ennen kaikkea miksi) elämässäni.

En koskaan saattanut tätä oman minän pohdiskelua loppuun asti, koska elämään astui tuolloin opiskelukiireet, työjutut, uudet suhteet yms. Se vähän jäi. Unohtui. Toisaalta, moni ei ole edes aloittanut tuota pohdiskelua minun ikäisenä. Monet eivät aloitakaan koskaan! Menevät vain sen perimän ja opittujen mallien ja vallitsevien normien/arvojen ohjaamana sinne, minne muutkin.

Itselleni tämä 'pikkukolari' on ollut erinomainen hetki jatkaa tuota pohdiskelua, joka jäi kesken silloin 2002. Olen entistä varmempi, että kun tästä nousen siivilleni, olen paitsi helvetin vahva, eheä ja ennen kaikkea tietoinen siitä, kuka minä olen ja miksi olen sellainen. Tulen tekemään merkittäviä elämäntyyliuudistuksia, joita osittain nyt olen jo toteuttanutkin, ja suhtautumaan moniin asioihin ihan uudesta näkökulmasta.

Se on varmasti pelottavaa läheisilleni. Huomaankin aina mieheni pohtivan (vaikkei se sitä sano ääneen), että kukahan tuo nainen on, joka tuolta sängystä kinkeää ylös? Muutos on huomattava. Itseni mielestä parempaan, muista en tiedä. Olen aina arvostanut syvällisyyttä, pohdiskelua ja kykyä kyseenalaistaa totutut/tutut asiat ja itsestäänselvyydet, ja olen varma, että tulevaisuudessa tämä puoli minussa tulee korostumaan. En ole ollut siinä aiemmin kovin hyvä johtuen juuri siitä oman ajan puutteesta.

Jos joku lukee Paulo Coelhon Portopellon noidan, niin hiffaa ehkä, mitä tarkoitan tällä henkisen kasvun prosessilla, mistä aina puhun. Ihminen on juuri niin vahva, päättäväinen, vaikutusvaltainen, älykäs, osaava, viisas, nöyrä yms. kuin mitä hän itse tajuaa. Aina sen tajuaminen ei ole helppoa, toisilla se on mahdotonta, joitain se ei edes kiinnosta ja osalla se vaatii pirusmoisia 'kolauksia', henkisiä ja/tai fyysisiä, jotta löytää sen oman juttunsa - minän.

Jaahas, tuli niin filosofista tekstiä, että lienee paras vaan kaivaa vanhat psykan kirjan esiin ja alkaa palauttaa mieleen malleja minuuden rakentumisesta. Sopii hetkeen.

Jännittävää...

Tunnin päästä lähden kokeilemaan Fysioakustista tuolia Lahteen. Tampereelta moinen hienous löytyy vaan Taysista ja joistain yksityisiltä klinikoilta. Saas nähdä, miten se vaikuttaa minuun. Tuoli on siinä mielessä hieno keksintö, että sillä voi joko kiihdyttää tai rauhoittaa ihmisen mielen tilaa. Oman ymmärrykseni mukaan tarvitsen tsemppiä ja toivoa siihen, että saan itseni kuntoon mutta toisaalta jatkuva sairastaminen on aiheuttanut myös sen verran stressiä, että ehkä tuoliin aktivoidaan minulle rauhoittava ohjelma. Odotan innolla, mitä tuleman pitää.

Näin 6 viikkoa enemmän ja vähemmän sängyn pohjalla, kelluvassa tunteessa ja tasapainohäiriöiden kanssa eläneenä voin vain todeta, etten yhtään ihmettele, kun tutkimusten mukaan merkittävällä osalla niska-hartiaseudun ongelmista kärsineillä potilailla on vaikeuksia pitää mielensä koossa. Alkaahan tämä olla todella rasittavaa. Välillä on todella erinomaisia hetkiä, jopa kokonaisia päiviä, ja sitten seuraava päivä onkin ihan paska. Ja juuri kun on luullut, että on jo käynyt pohjalla, niin tajuaakin, että vieläkin syvemmälle voi vajota. Ei auta kuin uskoa omaan paranemiseen ja pitää hirveä tsemppi päällä. :)