Sippas (Tahdonvoimaa)

Näin kauan kesti C7. Nyt tuli stoppi. Yhteys katkeaa totaalisesti tossa kohtaa. Mitähän siinä on tapahtunut? Ja taas perutaan kaverin tulo huomenna. Just tän takia en jaksa sopia mitään tai nähdä ketään, koska joudun perumaan ne viime hetkellä. Tai sit toinen vaihtoehto on, että näen jengiä väkisin huonossa kunnossa, ja se vasta johtaakin katastrofiin. Jos kuitenkin kunto on huomenna parempi ja se kamu tulee, niin heitän hänet sit samantien pihalle, jos mainitsee sanallakaan, että oonpas mä hoikka. ;) Niinkuin normaalisti...

Varsin invalidisoiva sairaus. Sosiaalisesti, psyykkisesti ja fyysisesti. En muuten todellakaan aio synnyttää tämmöisen hermoston omaavia lapsia, eli en siis tee lapsia. Jos mies niitä tahtoo, tehköön ne jonkun toisen kanssa. Sehän olisi silkkaa vittuilua lapsilleen, kun on kokenut sen, miltä tuntuu olla elossa oleva kuollut, jonka keskushermosto ei toimi. En toivoisi omaa kohtaloani, tai pientä osaakaan siitä, kenellekään.

Nyt mä meen nukkuun. En ees jaksa syödä, vaikka päivällinen oottais edelleen ja nälkäkin olisi. Miksi panostaa mihinkään, jos kerta sairas on kuitenkin 24/7, eikä siihen voi mitenkään vaikuttaa? Niinpä. Niin turhauttavaa, ettei haittaa vaikka välillä on syömättä monta päivääkin. Meikata (eli sutasen poskipunaa, taivutan ripset + heitän huulikiiltoa) jaksan joka aamu. ;)

Keitä ne on maisterit? (Tahdonvoimaa)

No nehän on retkahdusvammaihmisiä, jotka ei voi ees hyödyntää hankittuja opintojaan! Tietenkin. Siinä, sulassa sovussa on opintotukihakemus ja Pohjolaan 300 e arvoinen kuori. Oli kallista Tiimarissa. Heh, heh. Paska läppä! ;)

Saas nähdä, milloin Paska-Pohjola ilmoittaa, ettei enää korvaa noita, koska kulut ei voi liittyä enää samaan vammaan näin kauaa. Siks meenkin nyt nopeesti piikitettäväksi, ettei vaan ehdi vuosi vaihtua, kun yleensä vuodenhan ne maksaa mukisematta ja sit alkaa kitinät/selittelyrumbat. ;) Mutta aika koomista edes väittää, että kun oon käynyt kerran kuussa lekulla samasta jutusta, niin yhtäkkiä se vaan menis pois ja oireet aiheutuiskin muusta. Mutta niin ne tekee! Ne on niin itsevaltiata, että tommoset omat käytännöt saa siunaukset itseltään. Ja muut kantaa sit kärsimykset.

Huolestuttavaa, Pohjola oli maksanut mulle 37 euroa. Mistä ihmeestä? Sieltä tippuu aina ihan ihme summia tilille, niinkuin viimeksi 287 euroa, jonka pitikin mennä Terveystalolle. Ja hups, sitten tuli lappu perässä, että maksa se HETI takaisin meille, perkele.

Olipa muuten hauskaa lukea Pohjolan henkilörekisteritietoja musta! 'Asiakas soittaa hieman tuohtuneena ja kysyy...'. Oikeasti siellä lienee lukenut 'Asiakas oli vitun vihainen hankala mulkku', mutta ne sensuroi noi ennen printtausta. Oon nyt 4 kertaa pyytänyt noita tietoja myös työtapaturmapuolelta, muttei ole herunut. Miksiköhän? Samoin pyysin käsittelyasiakirjat ja päätöspalaverien asiakirjat, mutta niitä ei ole KÄYTÖSSÄ! Yllätys!! Hieno keino suojata itseään, kun asiakkaat vetää oikeuteen. Wau, mikä pelikenttä.

Jälkimainingit CST:stä (Fedja)

Sittenkin hoidossa eilen tapahtui jotain. Hoitaja otti jotain eri otteita. Enemmän kasvon luita ja käsitteli vähän enemmän sfenoidaali-niveltä(?). Nyt tänään on koko kroppa kummasti löysännyt jostain sisältä ja sellaista lievää lihaskipua (mitä urheilusuoristen jälkeen ovi olla) selässä ja rangassa. Nyt vetää pään vielä helpommasti kireälle ja tuntuu, ettei rangassa ole kantoa juuri ollenkaan. Nenästä on kuulunut koko päivän napsetta ja kitalaki napsui nyt illalla niin, että sen tunsi kielellä ja jossain syvällä kitalaen takana oli se ydinpaikka, joka löysää. Veren hajua on tullut parin viime viikon aikana nenään kalvovenyttelyjen aikana. Nyt taas illalla useampaan otteeseen ja reippaasti. Onkohan se harha-aistimus vai repeytyykö siellä aina oikeastikin jotakin, kun noita kalvoja raksuttelen, kun kalvot suojaa niskan heti uudestaan.

Melkoisia paineita silmiin, poskiin, nenään. Nyt on niska jonkin verran auki. Pitäis mennä nukkumaan, mutta miten ihmeessä nukun tän niskan kanssa. Sitä ei saa nyt laittaa tyynylle pitemmäks aikaa. Eikä nukahtaa sais ollenkaan, koska menee asentokontrolli. Unissaan pyörii ja niska kääriytyy kasaan.

Sama on mietityttänyt mua kans kuin TV:tä. Aikaisempina vuosinakin. Että onko verisuonia puristuksissa. Vasempaan silmään kun tulee sykkeen tahdissa semmosta mustaa aluetta. Ja kun kalvon joskus saa tosi löysäksi, niin tulee syke päähän. Samoin välillä kuuluu sellaista suhinaa. Esim. toissayönä, kun päätä käänsiin. Semmoinen huussss-kohina ääni sykkeen tahdissa päähän, kunnes niskan asento on stabiloitunut.

Terve aamu jo valmiiksi. Palataan taas yön aikana kierros taaksepäin.

Unimaista huojumista (Fedja)

Unimaailmaa viime yöltä.

Oltiin liikenteessä aivovammaisten kanssa Helsingin seudulla. Yksi autollinen oli poppoota. Kuskina aivovamma/whiplash - tuttu etelästä. Jossakin istuskelimme. Muita autossa olevia aivovammaisia en muista. Liekö tunsin. Yhtäkkiä kuskille tulee kiire. Hän etsii huonetta kerrosta ylempänä aulasta, jossa olimma. Paikkaa, jonne hän voisi mennä ottamaan lääkeannoksen. Huuto lääkkeen vaikutuksen loppumisesta oli karmea. Hänellä oli sietämätön olo. Hän huusi isoon ääneen ottavansa Hemohessiä annoksen. Siinä minä sitten miettimään, että uskallanko tuon kuskin kyytiin enää lähteä, kun näyttää olevan vähän aineissa ja aika rajulla päällä.

Seuraavassa hetkissä oltiin kuskin kotona. Kotona oli kuskin vaimo ja vaimon sisar oli toisessa rakennuksessa, joka oli yhdistettynä kuskin taloon. Ystävällistä porukkaa. Siinä sitten hoksasin, että alkaa olla aika myöhä. Minun yöpaikkani oli jossakin kaupungin äärialueella. En tiennyt miten sinne päästään julkisilla ja miten osaan asemalta perille taloon. Ensin luulin, että minun pitäisi asiasta selvitä, mutta sitten tajusin, ettei onnistu. Aloin kyselemään yöpaikkoja. Ei tuntunut löytyvän mistään. Serkkuni ilmestyi jossakin vaiheessa kuvaan. Häneltäkin kysyin. Ei päässyt hänen, eikä hänen siskonsakaan luokse. Toisen talo oli remontissa. Toisen syytä en muista.

Yöpaikka löytyi lopulta ystäväni pienestä yksiöstä. Akku oli lopussa, joten emme saaneet sovittua tapaamispaikkaa. Serkun kanssa lähdettiin kävelemään kohti Hesan keskustaa. Nähtiin hienoja rakennuksia, joita en Hesassa olekaan ennen nähnyt. Jostakin syystä sinne piti kulkea seuraavan rakennelman läpi. Ensin jyrkkiä portaita ylös. Oikealla puolella rakennelmaa oli syvä rotko. Rakennelma oli hutera. Portailla olo oli etova. Tuntui, etten tässä kunnossa pysty kiipeämiseen, mutta pakko oli mennä. Sitten tuli pieni tasanne. Siellä oli joku lintubongari kiikaroimassa. Siinä vaiheessa kun olin tasanteella alkoi rakenne kaatua oikealle. Muut pysyivät paikallaan, mutta minä olin kehikkoni kanssa jo 45 asteen kulmassa kaatumassa rotkoon. Melkoinen kauhun tunne. Jotenkin kehikko siitä vielä kääntyi tasanteen päälle. Lintubongarinaikkonen vähän avusti siinä vetämällä kehikkoa. Hoksasin onneksi, että tasanteen vasemmalla puolella oli tie, johon pääsin turvaan.

Ja tähän sitten heräsin. Pää oli hirveällä mutkalla ja todella huonossa asennossa. Sydän jyskytti ihan täysillä ja voimakas pelkoreaktio päällä. Tuntui tulevan pomputin kylkiluitten sisältä ulos. Ei rauhoittunut pitkään aikaan tosta, vaikka käveleskelin rauhallisesti pitkin asuntoa.

Yöllä tuli sitten oivallus. Pään huono asento veti vagus-hermon ärsytykseen, joka aiheutti sydärin. Mieli tulkitsi tämän pelko-reaktioksi ja alkoi kehittämään aiheeseen liittyvää unikuvastoa. Oireitten alkaessa 1997 minulla oli näitä usein ihan live-versiona. Säännöllisesti iltaisin 5-10min siitä, kun pää oli laitettu nyynyyn, kiihtyi syke hurjaksi. Tulkitsin tilan lähes poikkeuksetta peloksi ja psyykkiseksi häiriöksi, vaikka mitään ei ollut tapahtunut ja luulin oikeasti pelkääväni tosissaan. Pään laittaminen tyynyyn oli vaan niin iso provo niskan hermostolle, että aiheutti reaktion.

Hullut räsähtäneet kalvot (Fedja)

Koita kestää Tahdonvoimaa. Pahalta kuulostaa. Hurjalta. Mitäkähän siellä sun niskassa tapahtuu.

Minäkin Tahdon Voimaa. Tutun kanssa oltiin puhelimessa ja minulta pyydettiin voimaa. Sanoin, että ei tipu. On sen verran vähissä täällä päässä. Itse otan noista huoneen keltaisista verhosta sen mitä niistä saa - Marimekon unikko 70 luvulta.

Mietin tänään tosissani, että lopetanko CST-hoidot. Menen niin huonoon kuntoon kokonaisuudessaan hoidosta, että kestää sitten puolitoista päivää toipua. Ja hyöty ei toistaiseksi ole ollut hirveän suuri. Pahinta tuossa on linja-automatkat ennen ja jälkeen ja odottelut vaihdoissa, jolloin niskan vetää ihan jumiin. Sovittiin, että tällä viikolla otetaan 2krt hoitoa. Fyssari ehdotti sitä. Tuntui siltä, että en jaksa toista hoitoa matkojen takia, mutta siltikin tuli sanottua, että joo, kokeillaan.

Ei kestä ja ei jaksa tätä Helliä. Joka päivä pitää jumpata. Se on vielä ihan ok. Mutta päälle parin tunnin kalvostovenyttelyt, että olisi potentiaalinen mahdollisuus saada unto yöllä. Parhaimmillaan 2krt päivässä. Tää on kyllä Hell, ei voi muuta sanoa.

Hullu niska ja hullut räsähtäneet kalvot.

Jalka suoraksi! (Fedja)

Jättiläisen jalka. Tätä suoremmaksi jalkaa ei saa, eikä enempää kohti kasvoja, kun on jalka "suorana". Jatkuvasti sama kiristys jaloissa, vaikka mitä tekis. Ja tulee niskan neuraalikudosärsytyksestä mitä suurimalla todennäköisyydellä. Koukkuun vatsan päälle kyllä saa hyvinkin. Se onkin parhaimpia jumppa-asentoja.

Samoja jumppia Tahdonvoimaa teen kuin ennen fysiatrilla käyntiä. Ei ole mennyt eteenpäin.

Miksi pää putoaa ja on outo (Fedja)

Se tuossa joku päivä mietitytti, että miksi se pää putoaa selkärankaan. Sillee niinku tarkasti. Vaikka lihakset ei riitä tukemaan, niin onhan siellä aika paljon tuota ligamenttirakennetta ympäri ämpäri ja pitkin poikin.

Täällä tuo pää on kanssa outo ja tulee nyt kaikenlaisia reaktioita. Välillä oksettaa, välillä koko kroppa menee heikoksi. Eilen pysty tekemään lihasharjoitteita. Illalla sitten sain raksuteltua kunnolla tuota kalvostoa auki. Kuulu kyllä melko outoa ääntä niskasta, hui. Yhden kerran säikähdin ihan kokonaan, kun ei tiennyt, että mistä se outo narina oikein tuli. Aivan kuin kaksi 10x10cm tasoa kumipinnalla hiissais toisiaan vasten. Aamulla lihakset meni hapoille kun kävin kyykyssä. Nyt taas illalla pystyi jumppaamaan.

Pää on kamala.

Onkos joltakin fysiatrin potilaalta leikattu sitä arpikudosta menestyksellä? Täällä on kanssa alkanut miettiin sellaista vaihtoehtoa. Tosissaan ei vielä. Näkyykö sulla arpikudos magneetissa TV?

Hikiä alkaa pukkaan. Äkkiä pois koneelta.

Taitaa jäädä... (Tahdonvoimaa)

Hammaslekurit käymättä. Sen verran toi altaalle meno veti nupin jumiin, että ei saa suuta nimittäin auki. Aika paha juttu kyllä. Allas helpottaa niskaan ja päähän, mutta sinne meneminen on sellainen rasitus, että tosiaan vaikutus on plus-miinus nolla.

No, ainakin mä tiedän nyt tarkkaan, missä on vika - se vitun autotöytäys oli liikaa yläniskalle. Pääoireet, kasvot ja korvat ei vaan toimi. Aivan selkeä peli. Tein jotain peruuttamatonta, kun tömäytin autoon. Vittu, saatana, perkele. Muu kroppa alkaa olla suht hyvin toipunut, mutta pää ei toimi. Ja se toimi täydellisesti marraskuuhun asti. Nyt taas tunto keikkuilee ja välillä oon varma, että kasvot tai pää halvaantuu. Ihan hirveetä. No, iteppähän aiheutin. Fyssari lupas funtsia, että mitä me tehdään, kun noi hermot on noin pinteessä. Ääritapauksessa neurokirurgi voi kuulemma ne vapauttaa, eli poistaa jotain arpea yms. ratkaisuja, mutta en mä nyt mihkään leikkaukseen haluais. Että täytyy vaan yrittää pään ulkoisin keinoin ensin.

Lauantait on perseestä (Tahdonvoimaa)

Taas yksi tylsä päivä. Kattelen kattoo ja funtsin, että mitäs sitä tekis. Telkassa huutaa Star Warsin tunnari. Eipä ole tullut katsottua töllöökään pitkään aikaan. Kuunneltua jonkin verran.

Aamulla kun heräsin, koko kroppa oli aivan jumissa päästä varpaisiin. Kuin olisi hakattu. No, irrottelin siinä suun, tein lonkkien ja rintarangan kierrot ja hartiapumppaukset. Aamulääkkeet jätin pois, kun ne kuivattaa pirusti suuta.

Koska ei ole väliä, kuinka paha olo on, kun kuitenkin on paha olla, niin menin sitten aikani kuluksi pesemään astiat. Vielä puolet jäi tiskaamatta. Pieni huili, ja kohta jatkuu.

Samalla sai kyytiä roskat ja roskikset. Pistin pöntöt likoomaan vessaan, kun pohjalla oli kevyttä ruoka-ainekertymää. Seuraavaksi aattelin suunnata kauppaan hakemaan maitoa kahviin. Illalla sitten siivoan tän toisen huoneen. Siinä onkin mulle tekemistä!

Ja mikä parasta, niin huomenna ja maanantaina voin vaan sitten maata, koska en pysty nouseen sängystä. Mutta silläkään ei ole mitään väliä. Kun olo kerta on jotenkin huono koko ajan, niin eipä sillä ole väliä, millainen se huono olo on.

Ensi viikolla otan auton perseen alle ja lähden ostamaan trikoopaidan. Ei jaksa vaan olla, koska se(kään) ei ole toiminut. Nyt täytyy alkaa vaan 'elää' tätä uutta 'elämää' ja tehdä sen perusteella päätöksiä, onko tämä minkään arvoista. Kaikkihan sen vastauksen jo tietävät, mutta kitkutellaan nyt.

Esilukijaksi (Tahdonvoimaa)

Infoboksi:

Niskan retkahdusvamma on kiistelty oirekokonaisuus

Niskan retkahdusvamma voi syntyä viattomaltakin näyttäneen tapaturman seurauksena kaatuessa, pudotessa tai törmätessä. Vammoja syntyy niskan ja kaulan pehmytkudoksiin pään tehdessä piiskaniskumaisen liikkeen nopeasti eteen ja taakse. Tyypillisin tilanne, jossa niska retkahtaa, on liikenneonnettomuus, usein nokka- tai peräänajokolari. Mikä tahansa kovaenerginen voima tai isku niskaan tai päähän voi aiheuttaa retkahdusvamman, oli kyse sitten jääkiekkopelissä saadusta taklauksesta, hevosen selästä putoamisesta, katutappelussa tulleesta osumasta tai sukelluksesta liian matalaan veteen.

Noin 90 prosenttia vammoista on lieviä

Suomessa syntyvien retkahdusvammojen, sekä niiden yhteydessä saatujen aivovammojen, määrää on vaikea arvioida. Osa vammoista jää diagnosoimatta ja hoitamatta terveydenhuoltohenkilökunnan puutteellisen tietämyksen tai skeptisen asennoitumisen vuoksi. Potilaiden kertomiin moninaisiin oirekuvauksiin ei uskota, ja useat saavatkin diagnoosiksi nettisairauden tai ”pöpipään”. Koska hermoston mikrovauriot eivät näy röntgen- eivätkä edes MRI-kuvissa, vamman olemassaolo on helppo kieltää ”tieteellisen näytön puuttuessa”.

Niska on herkkä alue. Yhteydet pään ja selkäytimen välillä kulkevat sitä kautta. Tämän takia niskan retkahdus voi aiheuttaa paitsi kovaa kipua myös neurologia ja neuropsykologisia oireita. Suurin osa potilaista paranee kuitenkin nopeasti ja täydellisesti. Noin 10 prosenttia whiplash-potilaista kärsii vaikeista fyysistä, psyykkistä ja sosiaalisista toimintakykyä alentavista oireista vuosienkin ajan. Unettomuus, tarkkaavaisuushäiriöt, vireystilaongelmat, huimaus ja hermosäryt vaivaavat potilaita jatkuvasti, mutta riittävät harvoin perusteeksi työkyvyttömyydelle. Sitä mitä ei kuvissa näy, ei voi olla olemassa, on liian monien terveydenhuollon ammattilaisten kanta asiaan.

Haasteet diagnosoinnissa, kuntoutuksessa ja korvattavuuksissa

”Kummalliset” oireet laitetaan usein psyyken piikkiin kliinisen näytön puuttuessa. On olemassa myös esimerkkejä, kuinka Kelan ja vakuutusyhtiöiden paperilääkärit ovat mitätöineet muiden alan asiantuntijoiden antamat selkeät whiplash-diagnoosit, ja evänneet niin sairauspäiväraha- kuin vakuutuskorvaukset työ- ja toimintakykynsä menettäneiltä potilailta. Paljon julkisuudessa puidun kiekkomaalivahti Markus Helasen tapauksessa kävi näin. Invalidiliiton Käpylän kuntoutuskeskuksen neurologin diagnoosi täydestä työkyvyttömyydestä joutui romukoppaan, kun hädin tuskin ilman luistimia pystyssä pysynyt mies oli vakuutusyhtiön mielestä valmis kiekkokaukaloon. Asiasta käydään edelleen oikeustaistelua.

Nykyisin vallitseva käytäntö, jossa korvauspäätös perustuu hoitavan lääkärin lausuntoa sen suuremmin kunnioittamatta tai asianomaista kuulematta papereihin, on potilasta nöyryyttävä. Kliinisen todistusaineiston puuttuminen on toki pulmallinen tilanne molemmille osapuolille, mutta vammautumisen todelliset seuraukset, toimintakykyä ja elämänlaatua heikentävä oireisto sekä taloudellinen ahdinko, ovat vain potilaan ongelmia. Psyyke on kovilla miettiessä, millä maksaa hoidot ja kuntoutus, kun rahaa ei tule mistään ja työkykyä ei ole. Entä mistä ammentaa voimaa vakuutusyhtiön, Kelan ja oikeuslaitosten kanssa kiistelyyn? Uusimpien tutkimusten mukaan whiplash-kuntoutujan positiivinen asenne ja usko omaan paranemiseen nopeuttavat retkahdusvammasta tervehtymistä. Positiivisuuden ylläpitäminen on kuitenkin vaikeaa, koska suurin osa lääkäreistä ei myönnä tai tunnista invalidisoivia oireita, vakuutusyhtiöt ja Kela mitätöivät vamman olemassaolon, kuntoutuksesta saa taistella ja korvaus- ja tukipäätöksetkin tunnutaan heittävän nopalla.

Niskan retkahdusvammasta voi kuntoutua

Niskan retkahdusvamma voi aiheuttaa hurjia hermo-oireita, joista paraneminen vie vuosia. Kuntoutusennuste on kuitenkin hyvä, mutta matka kohti terveyttä pitkä ja kivinen.

Jos elämä olisi mennyt suunnitelmieni mukaan, olisin matkustanut huhtikuussa 2008 Aasian lämpöön lomailemaan pitkän työrupeaman päätteeksi. Kohtalo päätti kuitenkin tarjoilla hieman erilaista viihdettä. Viattomalta näyttänyt liukastuminen palaverin päätteeksi vangitsi 27-vuotiaan markkinointialan yrittäjän ja freelancer -kirjoittajan neljän seinän sisälle lähes vuodeksi. Taistelu kuntoutumisen kanssa on edelleen kesken, mutta tunnelin päässä näkyy valoa.

Kaatumisestani on nyt vuosi, ja pystyn tekemään tauotetusti pari tuntia päivässä kirjoitushommia sekä ajamaan altaalle harjoittelemaan. Muiden silmissä toipumista on tapahtunut paljon, vaikkei itsestään siltä tunnu kummallisten oireiden seuratessa toisiaan. Järkyttävistä lähtökohdista on pärskitty pintaa kohti aimo matka. Kun olen itkenyt lohduttomasti päiväkausia peläten, etten koskaan parane, surffaan lopulta blogiini. Siellä voin tarkastella kirjoittamiani tekstejä ja todeta, että edistymistä on tapahtunut. Toki ruutuvihko ajaisi saman asian, mutta haluan levittää tietoa tästä mystisenä pidetystä piiskaniskuvammasta. Siihen blogi on oiva väline.

Vinkki 1:

Mikäli taistelet pitkäaikaisen kuntoutusprosessin kanssa, tee tervehtymispäiväkirja. Meille pitkäaikaissairaille käy helposti niin, että sitä muistaa vain huonot hetket ja oireiden pahenemiskaudet, mutta unohtaa paremmat päivät ja jo kadonneet oireet.

Täydellinen elämäni

Vaikka olen kokenut elämässäni paljon negatiivista, kuten ystävien itsemurhia, pettämistä, läheisten sairastumisia, selkään puukotuksia ja epäonnistumisia pääsykokeissa sekä työssä, ovat viimeiset kuukaudet jättäneet lähtemättömät sirut sieluuni. Klisee ”ilman terveyttä ei ole mitään”, muuttui hetkessä todeksi. Koomista sinänsä, hehkutin äidilleni viikkoa ennen kaatumista, miten kaikki asiat elämässäni olivat vihdoin loksahtaneet kohdilleen. Oli ihana mies, häät ja kesäloma tulossa, takana menestyksekäs vuosi firman puikoissa, yliopistosta kandipaperit kourassa ja gradu aluillaan. Elämällä on kuitenkin tapana tempaista matto jalkojen alta silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa.

Siitäkin huolimatta, että viimeinen vuosi on ollut yhtä helvettiä, hämmästyn sitä toiveikkuutta, minkä onnistun kivuista, huimauksesta, tylsyydestä ja rahattomuudesta huolimatta luomaan. Ja vaikka itsesäälin vallassa olen miettinyt monesti, ”miksen voinut kaatua niin, että olisin kuollut” tai ”miksei muhun tullut joku modernin lääketieteen tuntema järkevä sairaus, johon tietäisi kuolevansa, eikä jäisi kitumaan”, niin rakastan elämää liian paljon luovuttaakseni.

Vinkki 2:

Älä pidä terveyttä itsestäänselvyytenä, äläkä suunnittele elämääsi liian tarkasti liian pitkälle. Kun kriisi yllättää, tuntuu pettymys tuhat kertaa pahemmalta, koska sinulla on suhteessa enemmän menetettävää.

Aikaa ajatella

Päästyäni eliittilukioon, sekä myöhemmin yliopistoon lukemaan yhteiskunta- ja kauppatieteitä, saatuani ensimmäisen oikean työpaikan vain 15-vuotiaana, tehtyäni ammattimallin hommia vuosikaudet ja perustettuani menestyvän markkinointitoimiston 23-vuotiaana saatoin sairastuttuani pysähtyä miettimään elämääni ensimmäistä kertaa. Siihen asti olen paahtanut menemään pohtimatta sen suuremmin mitään. Aluksi en nähnyt tilanteessani mitään positiivista. Nyt olen varma, että kasvan tämän kuntoutumisprosessin myötä todella vahvaksi. Lisäksi olen löytänyt itsestäni aivan uusia puolia.

Etenkin avun pyytäminen on ollut minulle aina hankalaa, koska olen ollut tee-se-itse-jos-osaat- ja josset-osaa-niin-opettele -tyyppi. Sitkeänä sisupussina olen hoitanut kaiken valaisimien asennuksista tietokoneen päivityksiin ja auton renkaiden vaihtamiseen. Nyt asiat ovat toisin. Autossa on miehen laittamat talvikumit, ja hän hoitaa myös kauppareissut. Minulla ole voimaa kantaa edes maitopurkkia. Huonoimpina päivinä ruoka on ilmestynyt lautasella sänkyyn, ja lasissakin on ollut pilli valmiina, etten joutuisi päätäni kohottamaan pahimpien hermosärkyjen aikaan. Toisinaan äitini Lahdesta kävi tekemässä ruuat viikoksi ja siivosi kotimme. Aiemmin olisin ollut moisesta vaivautunut, nyt ainoastaan helpottunut.

Itsenäisyys vietiin

Sairauden alkuvaiheessa en uskonut olevani niin avuton, mitä todellisuudessa olin. Eihän kukaan halua myöntää, että itsenäisyys ja omatoimisuus ovat riistetty. Kerrankin koettelin voimiani lähtemällä ostoksille alakerran Siwaan, mutta mieheni haki minut sieltä takaisin autolla, kun jalat eivät kantaneet kotiin. Vuoden sairastettuani suostun hyväksymään, että omatoimisuuteni, itsenäisyyteni ja aktiivisuuteni on viety toistaiseksi. Onneksi olen löytänyt menetettyjen harrastusteni, kuten golfin, yleisurheilun ja Body Pumpin, tilalle uutta ajanvietettä. Luen, bloggailen, teen luovaa ideointia ja allasjumppaan, vaikka olen aina inhonnut vettä.

Toukokuusta asti ainoa liikuntamuotoni onkin ollut vesikävely, jota sain harrastaa aluksi 5 ja nyttemmin 45 minuuttia päivittäin. Vedestä tuli minulle niin tärkeä kuntoutuskeino, että poljin sitä vielä elokuussa kaatosateessa Näsijärven kylmenevässä aallokossa. Syksyn saapuessa oli siirryttävä sisälle, koska herkistynyt hermostoni ei kestänyt kylmää. Niinpä tein erikoissopimuksen takapihan hotellin uima-altaalle, ja kuntoutus jatkuu inhimillisissä oloissa.

Syytän edelleen liukastumisesta omaa huolimattomuuttani. Mitäs lähdin talvella ulos kesätennareissa, puhuin puhelimessa kävellessäni ja kannoin raskasta reppua heikoilla hartioilla ja vielä varoitin muita kaatumasta juuri ennen kuin itse liukastuin. Niin, ja miksen mennyt heti lääkärille, joka olisi osannut diagnosoida vammani oikein? Ruotimista voisi jatkaa loputtomasti, mutta menneisyyttä ei voi muuttaa ja tulevaisuuskin on tuntematon. Vain tämä hetki merkitsee.

Vinkki 3:

On asioita, joille et mahda mitään ja niiden suremiseen ei kannata suunnata energiaa. Muistuta koko ajan itseäsi, että olet menettänyt elämäsi toistaiseksi. Keskity tulevaisuuteen.

Toivo syntyy pienistä asioista

Ensimmäiseen kahteen kuukauteen en pystynyt katsomaan tv:tä, kuuntelemaan radiota, liikkumaan metriäkään tai keskittymään mihinkään. Elin toisella planeetalla seurani fyysiset kivut ja henkinen tuska. Näin 12 kuukauden sairastelun jälkeen pystyn tuijottamaan kyljelläni tv:tä, enkä pelästy enää kovia ääniä. Jatkuva hikoilu ja palelu, vessassa ravaaminen ja sydämen tykytys, eli niin kutsutut autonomisen hermoston oireet, ovat helpottaneet. Alussa kun en tajunnut, kuka tai missä olen ja mitä tein, muidenkaan ihmisten seura ei kiinnostanut. Suljin läheiset ja heidän avunantonsa pois. En halunnut nähdä miestäni, ystäviäni, perhettäni tai työtovereitani, koska he edustivat minulle kaikkea sitä, minkä olin menettänyt - elämääni.

Jossain vaiheessa huomasin, etten ”pudonnut” enää wc- pöntöstä läpi, pystyin lukemaan ilman rivit pomppivat silmissä sekä piipahtamaan ulos minuuteiksi. Keinuttava huimaus loppui ja muuttui tasapaino-ongelmiksi ja epävarmuuden tunteeksi. Muuten oloni oli parempi. Aloin kaivata ihmiskontakteja ja juttuseuraa. Pystyinhän pitkästä aikaa keskittymään muiden sanomisiin ja tuottamaan järkeviä lauseita ”mä haluan kuolla” ja ”mun elämällä ei ole merkitystä” rinnalle. Lähipiirini on ollut korvaamaton tuki kuntoutukseni ajan. Ilman miestäni, perhettäni ja Samanthaa, Mirandaa ja Carrietä sekä blogituttujani olisin ajanut autoni kallioon monesti. Sen verran hirveitä oireita aivohermojen ja selkäydinhermojen äkillinen venytys voi aiheuttaa.

Vinkki 4:

Vakavasti sairas ei ole ihanteellisin puoliso, työkaveri tai ystävä sillä hetkellä, kun hätä on suurin, eivätkä muut sitä sinulta odotakaan. Lähipiirin lisäksi kannattaa etsiä samassa tilanteessa olevia tai samasta vammasta parantuneita tukijoukkoja.

Nuo kummalliset oireet

Kuten lukuisilla muillakin niskan retkahdusvamman saaneilla, myös minulla alkoi hervoton lääkäri- ja tutkimusrumba maaliskuussa 2008. Muistan istuneeni tuntikausia ruuhkaisessa ensiavussa ja silloinkin tunsin putoavana penkin läpi. Silmissä vilisi salamat, korvat huusivat kuin tuomiokirkon kellot ja enkä pystynyt nielemään. Lopulta pyörryin penkille ja pääsin jonon ohi lääkärille vain kuullakseni, että olen luulosairas tai burn-outissa.

Vain 10 prosenttia retkahdusvamman saaneista kärsii pitkittyneistä, työkykyä ja elämänlaatua heikentävistä hermoperäisistä oireista, joten minunkaan tuntemuksiani ei osattu diagnosoida. Ja koska oireet ilmestyivät vasta viikkojen kuluttua kaatumisesta, eivät lääkärit enkä minä itsekään osannut yhdistää niitä kaatumiseen. Selitykseksi oudolle ololleni tarjottiin jännitysniskoja, hyvänlaatuista asentohuimausta, paniikkihäiriötä ja burn-outia. Totesipa yksi neurologi suoraan päin naamaa: ”Hullu sinä olet”. En ollut. Koska röntgen- ja magneettitutkimukset, verikokeet ja muut testit osoittivat terveen merkkejä, olin vain mysteeri hirveine oireineni. Yrittäjä ja opiskelija kun olin, niin oireet ne oli helppo laittaa psyyken piikkiin.

Vinkki 5:

Jos lääkärisi sanoo sinulle, että kuvittelet oireesi, vaihda lääkäriä. Älä tyydy arvailuun, vaan vaadi diagnoosi ja kuntoutussuunnitelma.

Apua saa, jos sitä osaa etsiä

Modernille koululääketieteelle ominaisesti terveydenhuoltoalan ammattilaiset keskittyivät murtuneen kyynärpääni tutkimiseen. Se oli helposti diagnosoitu ja hoidettu, toisin kuin oudot neurologiset oireet sekavuudesta huimaukseen, kokovartalokipuihin ja autonomisen hermoston sekoiluihin. Käsi parani parissa viikossa, mutta venähtänyt hermokudos palautuu 1-2 vuodessa jättäen joitain oireita rikkoutuneen sielun seuraksi. Koska moderni koululääketiede ei osannut minua auttaa, aloin ottaa itse asioista selvää. Tutustuin satoihin ulkomaisiin hermo-oireita käsitteleviin tutkimuksiin ja löysin nopeasti netin keskustelupalstoilta kohtalotovereita. Pian tiesin itse, mikä minua vaivaa, mutta haasteeksi muodostui vammaan uskovan ja asiansa osaavan lääkärin löytäminen. Omien ja kohtalotovereideni kokemusten perusteella Suomessa on vain muutamia fysiatreja ja neurologeja, jotka

uskovat vamman olemassaoloon ja osaavat ohjata potilaat oikeisiin hoitoihin.

Kerran kännykällä netissä surffaillessani kohtalo heitti tielleni Craniosacraaliterapiaa (CST) antavan fysioterapeutin yrityksen nettisivut. Samassa paikassa toimi myös fysiatri, joka oli erikoistunut niska- ja selkävammoihin. Lukuisten sattumien summana sain peruutusajan fysiatrille, ja hän vahvisti epäilyni hermokudosretkahdusvammasta. CST-terapia, jonka vaikutus perustuu aivo-selkäydinnestejärjestelmän kevyeen manipulointiin, aloitettiin pari kuukautta kaatumisen jälkeen. Sen ansiosta tasapainoni on parantunut huomattavasti ja herkistyneet aistini ovat palautumassa normaaleiksi. Siedän paremmin liikkuvaa kuvaa ja kovia ääniä, ja niskakin liikkuu sivuttain. Jokapäiväiset kivut ovat vähentyneet, ja olen saanut vähän energiaa ja elämäniloa takaisin. Jaksan kävellä joitain satoja metrejä ja pystyn istumaan puolisen tuntia ilman, että hermostoni saa sätkyn. Kunto kohenee etanan vauhtia.

Ilman yhteiskunnan tukea

Joudun maksamaan omasta pussista kaikki fysioterapiat, koska vakuutusyhtiön ja Tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnan mukaan laivaseminaarissa koulutusaikana sattunut onnettomuus ei ollutkaan työtapaturma ”yleisiin elämänkokemussääntöihin” nojaten. Mitä se sitten tarkoittaakaan? Myös Kela lopetti ansioon sidotun päivärahan maksamisen kolmen kuukauden jälkeen, koska heidän paperilääkäreidensä mielestä olin täysin työkykyinen jo elokuussa. Pystyin elo-marraskuussa ist­umaan koneella 5 minuuttia kerrallaan ja työpaikalleni en edes päässyt huimauksen ja särkyjen takia. Nuo korvauksista päättäneet ”asiantuntijalääkärit” Kelassa eivät ole minua nähneet, ja hoitavan lääkärin lausunnoilla työkyvyttömyydestäni ei ollut mitään arvoa. Onneksi on auttavaiset vanhemmat ja mies, ja tämänkin artikkelin kirjoitin sujuvasti makuulla puhelimen Office-ohjelmalla. Myös osa jutun kuvista on otteita puhelimeen tallettamastani sairaspäiväkirjasta.

Vinkki 6:

Suurin osa kohtalotovereistani ei ole saanut oikeaa diagnoosia tai asianmukaista hoitoa, vaan luonto on hoitanut monissa tapauksissa tehtävänsä ja se on hidasta. Ole siis aktiivinen ja ota selvää sairaudestasi, jotta saat oikeaa kuntoutusta.

Kuntoutuksen kanssa ei juosta

Whiplash-potilaan ennuste on yleisesti hyvä. Kun kyse on hermovammasta, paraneminen voi kuitenkin kestää vuosia. Itse odotin kolme kuukautta yhden yön ihmettä ja petyin. Whiplashin kuntoutus on sitkeyttä ja kärsivällisyyttä vaativaa puurtamista. Mutta parasta on, että tästä voi kuntoutua, jos vain löytää osaavan lääkärin ja hyvän fysioterapeutin. Muistan ikuisesti fysioterapeuttini lohduttavat sanat tavatessani hänet ensimmäisen kerran: ”Tulet elämään rankan vaiheen. Luota paranemiseen jokainen päivä. Outo olo kuvaa tätä sairautta täydellisesti. Sinun ei tarvitse pelätä. Meillä on pitkä tie edessä, mutta saamme sinut kuntoon”. Näitä lauseita olen toistellut itselleni joka päivä.

Etanan elämää

Neljä ensimmäistä kuukautta elin fysioterapeuttini ohjeesta ”etanan elämää”, jotta hermostoni rauhoittuisi. Makasin siis selälläni ja tuhlasin aikaa olemalla. Pystyasennossa minua huimasi jatkuvasti, joten kodista ei tarvinnut poistua. Pian seinät alkoivat kaatua päälle, koska olinhan ennen onnettomuutta ollut superaktiivinen ja meneväinen nuori nainen. Kun vihdoin sain fysioterapeutilta ”luvan” elää, se olikin pelottavaa. Huimaus invalidisoi ihmisen täysin. Tajusin, etten pääse siitä eroon, jollen vain ala siedättää sitä.

Heinäkuussa vedin ensimmäistä kertaa lenkkarit jalkaan ja lähdin kymmenen metrin kävelylle vanhempien takapihalle. Samalla opettelin käyttämään kroppaani uudelleen pienten kotihommien merkeissä. Hiljalleen määrää lisäten olen opettanut vartaloni istumaan, seisomaan ja kävelemään uudelleen. Marras-joulukuussa, 8 kuukautta onnettomuuden jälkeen, tein jo muutaman tunnin päivässä töitä kotona. Toimistolle en uskaltanut lähteä, koska siellä ei ollut omaa sänkyä, johon voisin kömpiä huimauksen yllättäessä. Marraskuuhun asti paranemiseni olikin nopeaa, kunnes kerran fysioterapiasta tullessani peruutin naapurin autoon. Sen seurauksena hermostoni säikähti uudelleen, kivut tulivat takaisin, makasin sängyn pohjalla 8 viikkoa ja kuntoutukseen tuli pari kuukautta takapakkia. Kyllä tässä hyviä hermoja vaaditaan.

Pienet ilot

Tätä kirjoittaessani on helmikuu 2009, ja oloni on jälleen kohenemassa. Eihän alemmaskaan voi vajota! Craniosacraaliterapia jatkuu kerran kuussa, ja olen saanut lisää voima- ja koordinaatioharjoitteita, jotka teen kolmesti päivässä. Odotan innolla kevättä ja Näsijärven aaltoja kuumina kesäpäivinä. Kotona höpsöttelen mieheni kanssa, vaikka toisinaan se tarkoittaakin kaksin katon tuijottamista. Kokopäivätöistä murehdin vasta, kun kuntoni sallii. Opintojen päättäminen, mökkeily, harrastaminen ja hauskanpito ovat suuria unelmia, jotka toivottavasti täyttyvät joskus. Jos unohtaa sen, että koko elämäni, talouteni, ystävyyssuhteeni, työmahdollisuuteni ja välillä parisuhteenikin ovat olleet kaaoksessa kohta vuoden, voin hyvin. Kuntoudun hiljalleen, osaan nauttia elämän pienistä iloista ja enkä enää koskaan pidä terveyttä itsestään selvyytenä.

--

Meinasin lopettaa tän, että tämä on todennäköisesti viimeinen artikkelini, jollei pääkiristys helpota 12.2. Nyt tyydyin kirjoittamaan ton vielä toiveikkaasta näkökulmasta. Saa kommentoida, Ei ole oikoluettu vielä...

Lisätiedot ja lähteet:

Timo Miettinen, väitöskirja: Whiplash injuries in Finland. Incidence, prognosis and predictive factors for the long-term outcome. (Niskan retkahdusvammat Suomessa. Pitkäaikaiset oireet ja ennustavat tekijät), 2006.

Gunilla Bring: Whiplash-associated injuries and disorders, 2000

Web: gupea.ub.gu.se/dspace/bitstream/2077/4241/1/ah2000_13.pdf

Suomen Kivuntutkimusyhdistys ry:n 10-vuotisjuhlakokouksen esityksiä:
Karl-August Lindgren ja Timo Miettinen: Niskan retkahdus – Hetken riesa vai ikuinen kärsimys?

http://www.suomenkivuntutkimusyhdistys.fi/Julkiset_tiedostot/Kipuviesti/kipuv106_niskretkah.pdf

Likkenneturvan web-sivut

http://liikenneturva.magazine.fi/fi/turvalaitteet/paantuki/whiplash_niskavamma.php

Keskustelua ja vertaistukea:

http://taistelijat.blogspot.com

http://p3.foorumi.info/niskavamma/index.php?sid=2ed2f0cf80f3e44699334bdf023e48da

Ps. (Tahdonvoimaa)

Voin kertoa, että tavaroiden rieskominen ja itkeminen saavat niin pahan olon aikaan, ettei hyvä tosi. Varmaan tiesitkin sen jo.

Mä nakkelin elo-marraskuun joka päivä jotain, potkin ovia ja hakkasin seiniä todeten, että seuraavasta muksauksesta voin kävellä takapihan puistoon kaivaan hautapaikan. Niin paha olo tuli.

Eipä se nytkään ole helpottanut, vaan samalla tavalla kuuppa kiristää. Mulla on on vaan niin paljon lyhyempi pinna, kun sulla Fedja, että jaksan elää tämän kanssa maksimissaan puoli vuotta. Niin hirveetä tämä on.

24/7.

Ja et pääse karkuun, vaikka mitä teet. Tiedän niin ton tunteen, kun tekee vaikka mitä, ja sekään ei auta. Kun voisi vaan nukkua pahan olon pois, mutta ei. Aina ensimmäisenä aamulla silmät avatessa huomaa, että on paha olo. Sama juttu illalla, kun menee nukkuun: toivoo, että yhden kerran sais nukahtaa terveen fiiliksillä, mutta ei. Tai että voi vaikka lappaa 100 Tryptyliä vatsakalvot karrella päivittäin, ja se auttais. Mutta ei.

Pahempaa kidutuskeinoa saa hakea, kun se, että oma keho kiristää joka puolelta. Välillä mulla on niin paha olo, siis ei psyykkisesti, vaan ihan fyysisesti, kun puristaa aina johonkin tai sattuu, että meinaan oksentaa. Tämä on sellaista sanoinkuvaamatonta kidutusta, jota ei vaan kestä kauaa. Eikä onneksi kukaan pakotakaan kärsimään. Jos seuraavakaan fyssarikerta ei laukaise pääkiristystä, ajan suoraan siihen Ratinansuvantoon. Ei tämän kanssa kukaan voi elää. Onneksi sulla on adminit tähän blogiin, niin saatte mulle tehtyä muistokirjoituksen. En halua siihen muuta, kuin jotain:

Tahdonvoimaa ja taisteluntahtoa oli ja kaikkensa teki, mutta se ei riittänyt.

Niin joo, ja vois siinä olla jotain myös:

Kela, Pohjola ja Verotoimisto - Te teitte sen. Yksi valittaja vähemmän. Onneksi olkoon. Toivottavasti olette tyytyväisiä.

Mää räjähdän kohta (Fedja)

Hyvin menee täälläkin TV, kuten tiedät.

Mää räjähdän kiukusta. Räjähdän, oikeasti. Hajoittaisin tän kämpän huonekalut, seinät ja verhot, jos olisi vähän enemmän kuntoa.

Meinasi lähteä lasit lentoon. Sirpaleitten korjaaminen ei kiehtonut, niin vaihdoin Tupperwaren muovitörppöön ja vesipulloon. 3dl törpöstä kyllä tuli aika hyvät äänet, varsinkin kun pomppi 1.5m korkealle seiniin, niin, etten kehdannut enää jatkaa, kun naapuriin kuuluu varsin hyvin äänet.

Vankila. Ahdistava vankila. Mää en parane. Tuo kalvorepeämä mikä lienenkin on niin hankala, ettei mulla ole mitään toivoa. Ei mitään. Mää kierrän samaa ympyrää oireiston kanssa. Jos tuolla ylhäällä pikkusenkin höllää kireys, niin kohta se on suojattu liikkumattomaksi jälleen. Ja jäljelle jäävä kireys ja paine hoidon jälkeenkin on päässä niin kova, ettei hyvä tosi. Hoidon vaste kokonaisuudessaan aivan olematon. Hoidosta tulee vaste, muttei pidemmäksi aikaa kuin tunniksi hoidon jälkeen. Ei mulla ole mitään konstia tuolle vammakohdalle tuolla yläniskassa.

Tällaista elämää. Ihan älytön. Täällä vankilassa. Ihan sama mitä teen, kun ei mikään auta. Ei mikään.

Nyt olen päättänyt, että mun ei enää tarvi olla positiivinen. 11 vuotta olin. Sitten on alkanut rakoilemaan, nyt oikein toden teolla. Nyt ei tarvi tehdä mitään terveytensä eteen, ei fyysisen eikä psyykkisen, jos ei huvita. Ei tarvi nousta sängystä ylös, jos ei huvita. (Vaikka tänään kyllä lopulta pakotin itteni lyhyelle kävelylle). Saa olla rauhassa niin pohjalla, kun huvittaa. Tuijotella kaivon pohjaa. Ja miettiä rauhassa, että huvittaako sieltä nousta vai jääkö sinne loppuelämäksi. Ajatukset saa olla niin mustia kuin ikinä. Ei tarvi jaksaa mitään, jos ei jaksa.

Järjestän Negatiivisen ajattelun -kurssin. Tervetuloa. Ei osallistumismaksua.

Tuliko tästäkin retkahdusvamma? (Tahdonvoimaa )

http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1637662

Ja kuka sanoi, että aivo- ja retkahdusvamma voi tulla vaan kolarissa? Näitä varoittavia esimerkkejä alkaa olla paljon.

Redtyl - rentouttava lääke kalvoille

Nyt uusi huippulääke whiplash-vaivaan.
Rentouttaa kalvot välittömästi.

Varoitus:
Redtyl sisältää Triptylin seurana punaviiniä isossa lasissa.

Hyvät yöt! ;)

Ps. Poliisin huumausaineyksikkö sulkee kohta tän blogin... Ensin mä räjäyttelen teksteissäni Pohtolan parkkipaikkoja ja sit mainostan lääkkeitä ja viinaa. Kirjoitelkaa ja kommentoikaa vielä, kun ehditte!

Mutta hei: mä ainakin voin todistaa syyttömyyteni! Olen ollut himassa lähes 9 kk:tta, enkä pääse pois. En edes Pohtolaan asti! Saatika sinne toiseen paikkaan, missä neljäs kirjain vasemmalta on vaihdettu PohTola-sanasta.
Buah-hah-haa, huonoja vitsejä väsyneellä, mutta jostain se huumori on revittävä, kun itkeekään ei jaksa. ;)

Koppakuoriaset tönäs C0:n viduilleen (Tahdonvoi maa)

Tätäpä ei olekaan pitkään aikaan ollut! Pää on totaalisen painunut kaularankaan ja yläniska ihan päin helvettiä. Maa kiikkuu kivasti jalkojen alla kävellessä ja seisoessa tippuu lattian läpi! Mukavia oireita, eikö? Kun tietäis, että näistä pääsee eroon joskus, mutta kun ei. Jos ainoaksi ongelmaksi jää tämä tasapaino-ongelma, niin johan vituttaa. Tän kanssa ei nimittäin tartte kotoota poistua. Hermosto on, ihme, toiminut tänäänkin oikein hienosti.

Hipsis, heipsis. Enpäs sitten lähde huomenna altaalle, kun en pysty ajamaan. Mystic, mutta näin se vaan menee. Yhtenä aamuna heräsin ja totesin, että jaahas, pihalla ollaan kuin lumiukko. No can do. Tuona yönä näin tosin hirveetä painajaista, eli sinänsä suht luonnollinen jatkumo sille nupin tipahdus. Unessa semmoinen koppakuoriaisen ja ampiaisen sekoitus tunkeutui tosta rintarangan kohdalta mun selkäytimeen. Ötokkä oli musta, ruma ku mikä, ja sillä oli kilpi, mutta silti ampparin raidat. Mies herätti aamulla, kun on pyörinyt unissani sekopäänä. Hengittänyt kuin urheilukisan jälkeen ja muutenkin ollut levoton. Että ei ihme, jotta nivelet on solmussa. Psyyke alkaa prakaamaan unissaan. Ei ihme. 9,5 kuukautta painajaista takana. Oireet vaan vaihtuu, mutta helpota ei tippakaan.

Eihän se niska kauaa maanantaisella törkkäsyllä pysy mutta salaa mielessäni toivon, että fyssari saa flown ja innostuu, kuten yleensä, ja antaa sellaisen puoli-CST-session. ;) Työlleen omistautunut ammattilainen: ei pysty lopettaan hommaa, jossei saa niveltä just sinne, missä sen pitäiskin olla... Tykkään tosta mentaliteetista.

Kirjallinen kysymys (Tahdonvoimaa)

Lukaisin uudelleen linkeissä olevan vuoden 2006 kirjallisen kysymyksen whiplash-vamman tunnistuksesta, hoidosta ja kuntoutuksesta eduskunnan puhemiehelle. Silmiin pompsahti silloisen Sosiaali- ja terveysministeri Haataisen vastauksen lause, joka on sisällöltään perustelematonta diipadaapaa:

Korvausta ei voida lain mukaan maksaa sellaisista vammoista, sairauksista tai oireista, joiden 1) syy-yhteyttä työtapaturmaan tai liikennevahinkoon ei voida 2) lääketieteessä hyväksytyin tutkimusmenetelmin osoittaa. Korvausta maksetaan 3) tarpeellisista tutkimuksista.

1. Eikö syy-yhteys ole selkeä, jos aikaisemmin terveestä tulee työkyvytön whiplash-vamman jälkeen heti tai myöhemmin, jos merkinnät niskavammasta ja pään retkahtamisesta saadaan kirjattua poliisitutkinnassa tai lääkärin haastattelussa ylös?

2. Lääketieteellisesti hyväksyttyjä tutkimusmenetelmiä ei ole sitten neurologiset ja neurosykologiset testit? Taatusti on. Ei ainoastaan kuvantamistutkimukset ole sellaisia.

3. Mm. WAD-hoitosuosituksen mukaan, johon ministerikin viittasi, potilaalla epäiltäessä hermovammaa (tai muuta vakavaa pehmytkudosvauriota) on tehtävä MRI-tutkimus. Ja herovammaa on syytä epäillä, kun/jos neurologia oireita ilmenee. Loogista.

Käytännössä toi lause siis on kokonaan potaskaa.
Jaahas, jospas menisi sitten nukkuun.

En saa selvää (Fedja)

Tahdonvoimaa,

Kipaiseppa Hippokampuksen keskustelupalstalle.

Siellä on sinisellä pohjalla punaista tekstiä. Tuota en pysty katsomaan. Punainen teksti on kumman epäselvää. Onko samoin, kun sinun silmillä asiaa tutkii.

Kävin vähän katsastamassa Hippokampuksen sivuja. Siellä on muissakin osissa väritys sellaista voimakasta, joka ei minun silmille sovi. Valkoinen sinisellä pohjalla menee. Mutta voimakkaat siniset, keltaiset ja punaiset aiheuttavat harmaita hiuksia. Pääsivulla Uutiset-otsikon alla olevista punaisista saan selvää, mutta nekin alkaa olla jo hiukan muuttua blurriksi.

Tässä ei ole tarkoitus saattaa Hippokampusta negatiiviseen valoon, vaan tää on vain esimerkki Tahdonvoimalle, kun on jonkun verran puhuttu aivovammaisen visuaalistiikasta (:>) ja minkälaiset väritykset tai muut visuaaliset ominaisuudet voivat aiheuttaa aivovammaiselle ongelmia tekstin erottamisessa, sivun hahmottamisessa yms.

Jatkossa tutustun myös sivuston sisältään, että odottakaas vaan Jokinen&kumppanit.

Medscape-artikkeleita whiplashistä lisätty blogilinkkeihin (Tahdonvoimaa)

Medscapen julkaisuita whiplashistä löydät täältä. Valitse oma aiheesi ja tutustu. Vaatii rekisteröitymisen muttei maksa mitään.

Huom!

Linkit päivitetään myös ylläpitämällemme niskavammafoorumille, johon pääset blogin oikeasta yläreunasta.

Tervemenoa esittämään mielipiteesi tai kysymään ko. aiheesta, aiheen vierestä tai sitä kevyesti hipoen. ;)

Iloinen aamu (Tahdonvoimaa)

Eikös sen niminen tv-ohjelma ollut joskus? Vai oliko se ihana aamu? No, oli tai ei, niin sellaista meikäläisellä ole ollut pitkään aikaan. ;)

Tänään heräsin totutusti kroppa tuhannen jumissa. Ihmettelinkin yöllä, kun oli niin kovin tukala olla ja tätähän se tiesi. Ei millään pystynyt nukkuun, kun vagus-hermo vittuili koko yön: Kuristi kurkkua, palan tunne ja rintalasta jumissa. Tuttu juttu, lähtee pois kyllä CST:llä mutta aina tulee jotain tilalle. ;)

Ei auta itku markkinoilla, mummo sanois. Ylös vaan ja riisipuurolle. Äippä toi tullessaan sitä viime TO ja nyt on sekin loppu. Sitten askel vessaan mars, limenvihreät treeninauhat käteen ota, ja ojentajat hinkkaa. Tehty. Mitäs sit?

Jos vähän pörräis Facebookissa ja sit alkais tehdä yhtä työjuttua, joka viime viikolla jäi kesken. Hittooks täs saikkua pyytämään, kun Kela hylkää ne hakemukset kuitenkin.

Päähäni pompsahtaa mielikuva aktiivisesta, iloisesta ehtymättömästä idealähteestä ja nuoresta yrittäjästä, joka olin vielä helmikuussa 08. Nyt peilistä tuijottaa systeemiin kyrpiintynyt, 10 kg:a laihtunut, hyvät ojentajat omaava tasapainon menettänyt keskivertojeestyyppi, joka on kaikkea muuta kuin aktiivinen - ainakaan päivätyön saralla.

Vastahakoisesti täytän opintotuki ja -lainahakemuksen ja mietin, että tässä sitä sairastetaan jo toisen kerran Kelan opintotuella, kun 03 sanottiin, että niskavamman takia ei sairauspäivärahaa saa ollenkaan, vaan nosta opintotukea/lainaa, vaikkei opinnot edistykkään. Niin, ja maksa ne takas 15 %:n korolla sit joskus...

Edelleen siis maksan Kelalle päin niitä ensimmäisen sairasvuoden -03 opintotukien takaisin perintöjä 100e/kk ja jäljellä ois ainakin tonni. On meillä hieno tukijärjestelmä. Tukee tehokkaasti taloudelliseen ahdinkoon ja vitutukseen joutumista sekä pakottaa ihmiset sairastamaan väärillä tukimuodoilla. ;)

Vaikka opiskelijalla olis mimmonen vamma opiskeluaikanansa, niin todellisuudessa hänen on TODELLA vaikea, tai oikeammin lähes mahdoton, saada sairauspäivärahaa, kun Kelasta todella käsketään sairastamaan opintotuella ja nostamaan ensin opintolaina, jos siihen on mahdollisuus. Kattellaan sen jälkeen...

Hermoista, niskoista ja hermon menetyksistä (T ahdonvoimaa)

Joku muuten joskus kyseli, miksi ne aivo- ja selkäydinhermot ei diggaa niskan retkahduksesta. No, ensinnäkin, hermojuuret ei tykkää äkillisestä venytyksestä. Ja toiseksi tosta kuvasta nyt voi aika hyvin päätellä, kuinka lähellä nikamat ja niiden pehmytkudos on hermoja.

Kun pehmytkudokset venyy ja paukkuu pään retkahtaessa ja kudos pääsee myöhemmin arpeutumaan ja hermo kuormittumaan, niin ei ne hermot voi toimia optimaalisesti. Tosta kuvasta puuttuu kokonaan nikamat ja niiden kudokset, mutta selkäytimen sijainti (harmaa putkikökkö) antaa perspektiiviä.

Sieltähän ne eri hermot (aivo- ja selkäydin) sukeltavat ulos kallonpohjasta ja nikamaväleistä riippuen, mitä hermo on tietty kyseessä. Et jossei pää toimi, niin ei se mikään ihme ole, kun tietää, kuin pienestä hermon normaali toiminta on kiinni. Mistä tulikin mieleeni...

Jos nuorille opettais aivohermot ja selkäydinhermot ja niskaongelmien vaikutus hermojen toimintaan vaikka terkkatiedon tunnilla (ja sama lekureille koulussaan!!!), niin turhat lekurikäynnit ja hermosto/aivotutkimukset näkö-, kuulo-, huimaus-, kuristus-, tärinä-, puutumis yms. oireiden takia vähenis mielettömästi.

Nyt se menee niin, että kun joku em. oireista ilmenee, potilas ramppaa yleislekurille, joka on siellä pöydän takana ihan hoomoilasena. Tässä vaiheessa potilas on jo varma MS-taudista tai aivokasvaimesta ja esittää epäilynsä lekurille. Todellisuudessa harvoin nuoren ihmisen kohdalla on kyse kummastakaan em., mutta ihminen pelkää luonnollisesti pahinta, kun tietoa ja järkevää selitystä ei ole tarjolla.

No, sitten yleislekuri pistää tietty potilaan tutkimuksiin (sekä potilaan että oman mielenrauhansa takia): otetaan kaikki labrat, kuvataan ranka, sydänfilmit jne., JOS ollaan siis työterveys- tai yksityisellä puolella. Julkisella ei lisätutkimuksiin ole aihetta, vaikka pää räjähtäis ja siellä todella olisi jotain muuta kuin tension neck...

No sit alkaa potilaan pyöritysrumba erikoislekureilla: neurologi, KNK-erikoislekuri, silmälekuri, ortopedi, psykologi/psykiatri ja ehkä vikaksi joskus fysiatri, joka toteaa, että 'niskaperäistä on joo selkeästi'. Mutta tätäkään ei yleensä uskota, koska hermoperäiset oireet antavat potilaalle viitteen siitä, että vika täytyy olla päässä, siis aivoissa.

Ja taas tutkitaan lisää. Siinä vaiheessa, kun mitään oireita selittävää ei löydy, potilas vasta onkin epätoivoinen, eikä ainakaan usko oireistoa niskaperäiseksi. Tällöin ammattitaidoton ja niskatiedoton (mikä sana;)lekuri viimeistään ohjaa 'vainoharhaiset' psykologille tai psykiatrille ja tsadaa - ennen henkisesti terveestä potilaasti tuli hetkessä mielenterveyskuntoutuja. Ja oireet sen kun riivaa potilasta edelleen.

Jossan vaiheessa annetaan vähän perinteistä fysioterapiaa, ehkä OMT:tä jne., mutta kukaan ei osaa neuvoa niskapotilaalle omaa harjoitteluohjelmaa, jolla vahvistetaan syviä lihaksia. Useinhan annetaan punttijumppa käteen ja käsketään hinkata pinnallisia lihaksia.

Valitettavan usein pekkaperusfyssari myös ohjeistaa potilaan venyttelemään, joka on ärtyneille hermoille kuin bensaa liekkeihin. Lopputulos on kaikkien kannalta fiasko. Hermot ärtyy entisestään, pinnalliset lihakset (ehkä) vahvistuu mutta syvät ei, ja vaikutus saattaa vähän aikaa ollakin ihan ok.

Mutta pysyvää oireiden korjaantumista on turha odottaa, jossei hoitoihin osata ollenkaan yhdistää potilaan omaa, OIKEAA, harjoitteluohjelmaa. Eli oireet menee pois hetkeksi, ehkä,mutta kerran oireillut potilas päätyy lähes poikkeuksetta samaan rumbaan joskus myöhemmin uudestaan!

Ja kaikki tämmöinen olisi ehkäistävissä sillä, että asioista tiedotetaan, niin potilaita kuin lekureita. Niin, ja koulutetaan lekureita siihen, että joka alan spesialisti osaisi nähdä metsän puilta, eikä väkisin hakisi selityksiä oireille siltä omalta erikoisalaltaan. Ja että niskakivusta/oireista ja sen hoidosta tehtäisiin selkeät diagnosointi-, hoito- ja kuntoutusohjeet, joita sitten myös noudatettaisiin. Niin, ja jostain pitäis saada päteviä fyssareita, jotka tietää, että ongelmat voi johtua muustakin kuin jännittyneistä lihaksista. ;)

Aamen. Nyt ottaan paita pois koneesta.